...käytiin aika hyvin myös viime kesänä http://keskustelu.suomi24.fi/node/12292929
jossa ex-kilpailija Lauren kirjoitti aikamoisen tarinan:
tässä keskustelussa on muutamia argumentteja joihin haluaisin puuttua, vaikka vuosia sitten päätinkin olla sekaantumatta kata- ja judokeskusteluihin.
ensinnäkin se ettei kukaan tiedä yhtään kilpailijaa joka treenaisi kataa vakavasti tai hyötyisi siitä ei tarkoita etteikö kilpailija voisi siitä hyötyä. se vain tarkoittaa ettei kukaan kilpailija treenaa kataa vakavasti ja oppimistarkoituksessa. tai ainkaan ko henkilö ei tiedä ketään.
toinen asia on katan määrän korostaminen. Kanon mukaan on kolme tapaa treenata judoa: kata, randori ja shiai. missä suhteessa niitä treenataan, riippuu harrastajasta.
kolmas asia on suhtautuminen vanhoihin mestareihin. vanhojen mestareiden vähättely osoittaa ylimielisyyttä ja tietämättömyyttä lajin historiasta. luulemmeko todella olevamme jotenkin parempia tai taitavampia tai kovempia kuin vanhat heebot? vielä -30-luvulla oli tavallista että salille tuli haastajia, jotka ottivat haastematseja ilman sääntöjä. montako haastematsia sinä olet ottanut 40kiloa painavampaa toisen lajin kokenutta mestaria vastaan? paljonko sinä treenaat? kuusi kertaa viikossa? kaksi kertaa päivässä? -40-luvun mestari Kimura treenasi noin 10,5 tuntia päivässä. teki iltajumpaksi tuhat tandokurenshua ja 300 leukaa. otti opettajien kagarikeiko-treeneissä seitsemän tuntia matsia 80 muuta opettajaa vastaan yksi kerrallaan viisi minuuttia, ilman taukoa. eikä kaatunut kertaakaan.
lopuksi ei-teoreettinen ja ei-jossiteleva kata-tarina. minun tarinani lyhyesti.
olin judon maajoukkueessa -60kg-sarjassa ykkösmiehenä v 89-94. pärjäsin suomessa ja otin rajusti turpaan kansainvälisesti. olin hyvässä kunnossa jne mutta minulla ei ollut mitään mahdollisuuksia kovien jätkien kanssa. v 1994 hävisin ensimmäisen otteluni EM-kisoissa surkealla esitykselllä, vaikka olin harjoitellut kovaa ja olin hyvässä kunnossa. tein valmentajani kanssa päätöksen kilpailu-uran lopettamisesta. näin tapahtui. kesä kului berliinissä huvikseen treenaten.
kesän jälkeen veljeni kysyi minulta: 'miksi judossa ei treenata jigo hontai -asentoa vaikka kaikissa muissa itämaisissa budolajeissa se on tärkeä perusharjoitus?' tietenkään en osannut vastata, mutta päätimme selvittää asian treenaamalla sitä. sen jälkeen aloitimme samalla katan harjoittelemisen. treenasimme nage-no-kataa, katame-no-kataa ja kime-no-kataa useita tunteja päivässä. ja jigotaita. eikä mitään muuta. kyseessä ei ollut katan harjoittelu liikesarjojen oppimiseksi, vaan sen selvittämiseksi mitä niistä voi oppia. ja kyllä niistä oppikin. mutta ei niitä asioita joita oletimme, vaan ihan muita. ei meillä ollut opettajia, vain kokemukset lähes 10 vuoden aikidon, karaten, taijin yms budolajien ja 16 vuoden judon harjoittelusta.
lopetin urheilemisen kokonaan. en käynyt lenkillä, en tehnyt kovatehoista randoria, en ottanut otetaistelua. ja ennenpitkää lopetin myös haluamisen.
täysin huvikseen ja ilman vakavaa tarkoitusta ilmoittauduin finnish openiin painoluokkaa ylemmäksi kuin aikaisemmin. en ollut urheillut puoleen vuoteen. voitin. siitä kiinnostuneena menin opiskelijoiden MM-kisoihin, jossa finaaliin pääsystä hävisin euroopan mestarille hanteilla. sain pronssia. päätin myös lähteä A-turnaukseen (olympiakarsintaturnaus) ja pääsin sielläkin finaaliin, ensimmäistä kertaa urallani voitin A-turnauksessa enemmän kuin yhden matsin.
enkä vieläkään treenannut muuta kuin kataa, jigohontaita ja jotain meditaatiota. ja randoria ihan kevyesti. sain kutsun berliiniin, josko haluaisin edustaa berliiniläistä bundesliigaseuraa seuraavalla kaudella. vastasin että sillä ehdolla että voin asua berliinissä.
seuraavan kahden vuoden aikana sain kolme mitalia A-turnauksista, pari kolme viidettä sijaa, ja useampia seitsemänsiä. v 95 olin olympiakarsintalistalla kuudes ja v 96 viides. olin ainoa pohjoismaista joka pääsi karsinnasta olympialaisiin.
koko tämä muutos, puolessa vuodessa ö-luokan -60kiloisesta olympiatason -65kiloiseksi tapahtui kataa harjoittelemalla ja sen ymmärryksen avulla minkä siitä ammensin. koskaan sen jälkeen en enää urheillut, en käynyt lenkillä enkä harjoitellut otetaistelua.
tämä on lyhyesti minun tarinani. se on tosi.
jossa ex-kilpailija Lauren kirjoitti aikamoisen tarinan:
tässä keskustelussa on muutamia argumentteja joihin haluaisin puuttua, vaikka vuosia sitten päätinkin olla sekaantumatta kata- ja judokeskusteluihin.
ensinnäkin se ettei kukaan tiedä yhtään kilpailijaa joka treenaisi kataa vakavasti tai hyötyisi siitä ei tarkoita etteikö kilpailija voisi siitä hyötyä. se vain tarkoittaa ettei kukaan kilpailija treenaa kataa vakavasti ja oppimistarkoituksessa. tai ainkaan ko henkilö ei tiedä ketään.
toinen asia on katan määrän korostaminen. Kanon mukaan on kolme tapaa treenata judoa: kata, randori ja shiai. missä suhteessa niitä treenataan, riippuu harrastajasta.
kolmas asia on suhtautuminen vanhoihin mestareihin. vanhojen mestareiden vähättely osoittaa ylimielisyyttä ja tietämättömyyttä lajin historiasta. luulemmeko todella olevamme jotenkin parempia tai taitavampia tai kovempia kuin vanhat heebot? vielä -30-luvulla oli tavallista että salille tuli haastajia, jotka ottivat haastematseja ilman sääntöjä. montako haastematsia sinä olet ottanut 40kiloa painavampaa toisen lajin kokenutta mestaria vastaan? paljonko sinä treenaat? kuusi kertaa viikossa? kaksi kertaa päivässä? -40-luvun mestari Kimura treenasi noin 10,5 tuntia päivässä. teki iltajumpaksi tuhat tandokurenshua ja 300 leukaa. otti opettajien kagarikeiko-treeneissä seitsemän tuntia matsia 80 muuta opettajaa vastaan yksi kerrallaan viisi minuuttia, ilman taukoa. eikä kaatunut kertaakaan.
lopuksi ei-teoreettinen ja ei-jossiteleva kata-tarina. minun tarinani lyhyesti.
olin judon maajoukkueessa -60kg-sarjassa ykkösmiehenä v 89-94. pärjäsin suomessa ja otin rajusti turpaan kansainvälisesti. olin hyvässä kunnossa jne mutta minulla ei ollut mitään mahdollisuuksia kovien jätkien kanssa. v 1994 hävisin ensimmäisen otteluni EM-kisoissa surkealla esitykselllä, vaikka olin harjoitellut kovaa ja olin hyvässä kunnossa. tein valmentajani kanssa päätöksen kilpailu-uran lopettamisesta. näin tapahtui. kesä kului berliinissä huvikseen treenaten.
kesän jälkeen veljeni kysyi minulta: 'miksi judossa ei treenata jigo hontai -asentoa vaikka kaikissa muissa itämaisissa budolajeissa se on tärkeä perusharjoitus?' tietenkään en osannut vastata, mutta päätimme selvittää asian treenaamalla sitä. sen jälkeen aloitimme samalla katan harjoittelemisen. treenasimme nage-no-kataa, katame-no-kataa ja kime-no-kataa useita tunteja päivässä. ja jigotaita. eikä mitään muuta. kyseessä ei ollut katan harjoittelu liikesarjojen oppimiseksi, vaan sen selvittämiseksi mitä niistä voi oppia. ja kyllä niistä oppikin. mutta ei niitä asioita joita oletimme, vaan ihan muita. ei meillä ollut opettajia, vain kokemukset lähes 10 vuoden aikidon, karaten, taijin yms budolajien ja 16 vuoden judon harjoittelusta.
lopetin urheilemisen kokonaan. en käynyt lenkillä, en tehnyt kovatehoista randoria, en ottanut otetaistelua. ja ennenpitkää lopetin myös haluamisen.
täysin huvikseen ja ilman vakavaa tarkoitusta ilmoittauduin finnish openiin painoluokkaa ylemmäksi kuin aikaisemmin. en ollut urheillut puoleen vuoteen. voitin. siitä kiinnostuneena menin opiskelijoiden MM-kisoihin, jossa finaaliin pääsystä hävisin euroopan mestarille hanteilla. sain pronssia. päätin myös lähteä A-turnaukseen (olympiakarsintaturnaus) ja pääsin sielläkin finaaliin, ensimmäistä kertaa urallani voitin A-turnauksessa enemmän kuin yhden matsin.
enkä vieläkään treenannut muuta kuin kataa, jigohontaita ja jotain meditaatiota. ja randoria ihan kevyesti. sain kutsun berliiniin, josko haluaisin edustaa berliiniläistä bundesliigaseuraa seuraavalla kaudella. vastasin että sillä ehdolla että voin asua berliinissä.
seuraavan kahden vuoden aikana sain kolme mitalia A-turnauksista, pari kolme viidettä sijaa, ja useampia seitsemänsiä. v 95 olin olympiakarsintalistalla kuudes ja v 96 viides. olin ainoa pohjoismaista joka pääsi karsinnasta olympialaisiin.
koko tämä muutos, puolessa vuodessa ö-luokan -60kiloisesta olympiatason -65kiloiseksi tapahtui kataa harjoittelemalla ja sen ymmärryksen avulla minkä siitä ammensin. koskaan sen jälkeen en enää urheillut, en käynyt lenkillä enkä harjoitellut otetaistelua.
tämä on lyhyesti minun tarinani. se on tosi.
Vastaukset 1
Vanhimmat
Jep ihan hyvä kirjoitus mutta syy seuraus suhde on pielessä.
Itse kun lopetin kilpailemisen ja samassa yhteydessä pidin myös kilpailemisesta kokonaan taukoa. Noin puolivuotta tämän jälkeen treenailin noin kerran tai kaksi viikossa judoa huvikseni. Tässä vaiheessa randorit alkoivat kulkea todella hyvin ja osallistuinpa leirillekkin, jossa vanhoja kilpakumppaneita vastatan pystyi loisto suorituksiin. Oma tekeminen alkoi tuntua flowtilalta lähes joka randorissa. No kun tätä treenimäärää olikin jatkunut noin puolitoista vuotta, alkoi tekemisen taso laskea selkeästi. Jokainen randori tuntui haastavalta jaksaa loppuun asti, vaikkakin teräviä suoritteita sai aikaan ajoittain. Noin kolmen vuoden jälkeen tällä treeni tahdilla johti tilaan, jossa randorissa jaksaa tehdä yhden tai kaksi terävää yritystä ja sekin terävyys on kaukana niistä huippuajoista.
Tästä huomaamme sen, että kun raskaan harjoittelun hellittää kohtalaiseksi ajaksi, palautuu elimistö aivan eri tavalla kuin parin lepopäivän aikana. Tällaista harjoittelua ei kuitenkaan voi hyödyntää esim. Olympialaisiin sillä pitäisi pärjätä niin karsinnoissa kuin itse pääkisassakin. Mikäli raskas harjoittelu jätetään niin pitkäksi aikaa voi alussa hyvinkin päästä huippuiskuun, mutta pian koko judogin voikin laittaa myyntiin.
Toinen asia joka luonnollisesti vaikuttaa on täysi paineettomuus. On eri asia ottaa huvikseen joitakin matseja kuin tosissaan tähdätä huipulle. Tuostakin saa rentoutta tekemiseen joka lyhyellä tähtäimellä auttaa, mutta jossain vaiheessa niitä tavoitteita alkaa taas tulla ja paineet tulevat tällöin takaisin.