Olen ollut masentunut 10 vuotiaasta asti. Olen nyt siis 23v. Välillä on parempia kausia kun luulen ettei masennus yllätä enään nurkan takaa. Miten voin olla niin naiivi? Nuoruusvuodet meni kotona itkien. Kun aloin opiskelemaan jokin vuosi sitten sairaanhoitajaksi luulin että elämä oli oikeilla raiteilla. Tein töitä ja opiskelin niin ettei vapaa-aikaa paljon ollutkaan. Olen ollut viimeiset 3 vuotta parisuhteessa mieheni kanssa ja kun arki pyörii olo on ihan ok, välillä tulee kylläkin outoja mielenvaihteluja. Mutta melkein joka kerta kun olen yksin kotona (siis aika harvoin) pysähdyn. Havahdun taas masennukseeni olemassaoloon. Itken niin paljon että kyynelkanavat kuivuvat ja olo käy kaivon pohjalla. Nytkin koiramme on mieheni kanssa toisella paikkakunnalla ja istun täällä yksin. Ajatus itsemurhasta käy heti herättyäni mielessä. Nytkin voisin hyvin viiltää ranteeni ja kukaan ei huomaisi kuin vasta parin päivän päästä.
Onko oikein elää vaaleanpunaisessa kuplassa ja tuntea että on ihan ok olo? Sen sijaan että tuntuu kuin vatsassa olisi kivi ja hukun kyyneliin. Onko oikein elää silleen puoliteholla sen sijaan että pysähtyisin kunnolla ja selvittäisin mitä minulle oikeasti nyt mielessä tapahtuu? Pelottaa alkaa avaamaan niitä ovia. Kohdata niitä ajatuksia. Kun on "parempia" päiviä ajattelen etten tarvitse hakea apua koska silloin on ihan ok olo.
Aamuisin sanon itselleni että Kyllä mä pärjään tämänkin päivän. Elämä jatkuu ympärillä. Mutta kun olen yksin en kestä elää. En haluaisi kuolla, mutten elääkään.
Onko oikein elää vaaleanpunaisessa kuplassa ja tuntea että on ihan ok olo? Sen sijaan että tuntuu kuin vatsassa olisi kivi ja hukun kyyneliin. Onko oikein elää silleen puoliteholla sen sijaan että pysähtyisin kunnolla ja selvittäisin mitä minulle oikeasti nyt mielessä tapahtuu? Pelottaa alkaa avaamaan niitä ovia. Kohdata niitä ajatuksia. Kun on "parempia" päiviä ajattelen etten tarvitse hakea apua koska silloin on ihan ok olo.
Aamuisin sanon itselleni että Kyllä mä pärjään tämänkin päivän. Elämä jatkuu ympärillä. Mutta kun olen yksin en kestä elää. En haluaisi kuolla, mutten elääkään.
Vastaukset 4
Vanhimmat
myrkkyen syönti, siirtyä luontaistuotteisiin ja alkaa elämään normaalia elämää. hyvä elämä on ainoa oikea lääke ns. masennukseen, joka oikeasti ei ole mikää tauti...
Kannattais hakea apua, olet varmaan hirveän tunneherkkä tai jotain.. mielialalääkkeet on hyvä vaihtoehto tuollaiseen, ne tasaa tunnehuippuja. Terapiastakin voi olla apua.
ovat tie helvetttiin.
Kun parikymppinen syö niitä muutaman kuukauden, on edessä 40-60 vuoden työkyvyttömyyseläkeläisyys, ns. loisena.
Kukaan täyspäinen ei suosittele noita, ainoastaan lääketehtaiden juoksupojat.
Ruutiineilla oon tänne asti selvinnyt. Tietää aina mitä tapahtuu, mutta kun on vapaa ilta niin maailma romahtaa.