Mistä aloittaisin... Olen alkanut tässä hieman kelailemaan elämääni. Olen siis täysin tavallinen tyttö. Rakastava perhe eikä mitään traumoja lapsuudessa. Olen lukiossa ja Minulla on hevonen jonka kanssa olen päivittäin ja nautin siitä. Minulla on pieni ja outo (hyvällä tavalla) mutta sitäkin tärkeämpi kaveriporukka.
Silti minusta tuntuu todella tyhjältä ja välillä ahdistaa ihan kunnolla. Välillä tuntuu etten oikeasti kuulu tänne. En ole harkinnut itsemurhaa tai mitään sellaista. Olen miettinyt tätä tunnetta ja tullut siihen tulokseen että jotain on vialla(?). Olen todella huono puhumaan tunteistani _kenellekään_. Kuuntelen kyllä ystävieni ongelmia ja autan heitä, mutta omat tunteeni puran omaan mielikuvitusmaailmaani, jonne uppudun välillä liikaa. Olen rakentanut oman fantasiamaailman, jossa on henkilöitä ja tapahtumia. Uppoudun sinne kun ahdistaa tai suututtaa, käyn hankalia tilanteita läpi siellä En puhu ystävieni tai perheeni kanssa.
Minulla on todella pinnallinen suhde perheeseeni. En tykkää kertoa heille omista asioistani, vaikka he yrittävät udella. saatan käyttäytyä todella ns. masentuneesti ja kun he ovat huolissaan, suutun heille. Inhoan tätä. En vain osaa.
Kärsin myös jonkin asteisesta sitoutumiskammosta. Minulla on ollut muutama säätö, mutta kun poika on yrittänyt mennä pidemmälle, ahdistun, ja sosiaalisesti rajoittunut -minä tulee tielle vaikka haluaisinkin olla pojan kanssa samaa mieltä. Sitten vain vetäydyn ja alan käyttäytymään todella kylmästi ja tunteettomasti häntä kohtaan sen sijaan, että sanoisin suoraan.
Muutama poikapuolinen ystäväni sanoo, että olen hermostuttava persoona, mutta he eivät ole sanoneet mitä tarkoittavat. Lisäksi olen kuulemma todella kylmä nille ihmisille jotka yrittävät tutustua minuun. En edes huomaa tätä, en tiedä mistä se tulee. Kuitenkin kun minuun tustuu, olen ystävieni mukaan todella empaattinen, hauska ja mukava persoona.
Anteeksi kamala romaani, mutta ehkä halusin vain purkaa tätä johonkin. En vieläkään osannut selittää kaikkea. Toivottavasti saatte selvää.
Silti minusta tuntuu todella tyhjältä ja välillä ahdistaa ihan kunnolla. Välillä tuntuu etten oikeasti kuulu tänne. En ole harkinnut itsemurhaa tai mitään sellaista. Olen miettinyt tätä tunnetta ja tullut siihen tulokseen että jotain on vialla(?). Olen todella huono puhumaan tunteistani _kenellekään_. Kuuntelen kyllä ystävieni ongelmia ja autan heitä, mutta omat tunteeni puran omaan mielikuvitusmaailmaani, jonne uppudun välillä liikaa. Olen rakentanut oman fantasiamaailman, jossa on henkilöitä ja tapahtumia. Uppoudun sinne kun ahdistaa tai suututtaa, käyn hankalia tilanteita läpi siellä En puhu ystävieni tai perheeni kanssa.
Minulla on todella pinnallinen suhde perheeseeni. En tykkää kertoa heille omista asioistani, vaikka he yrittävät udella. saatan käyttäytyä todella ns. masentuneesti ja kun he ovat huolissaan, suutun heille. Inhoan tätä. En vain osaa.
Kärsin myös jonkin asteisesta sitoutumiskammosta. Minulla on ollut muutama säätö, mutta kun poika on yrittänyt mennä pidemmälle, ahdistun, ja sosiaalisesti rajoittunut -minä tulee tielle vaikka haluaisinkin olla pojan kanssa samaa mieltä. Sitten vain vetäydyn ja alan käyttäytymään todella kylmästi ja tunteettomasti häntä kohtaan sen sijaan, että sanoisin suoraan.
Muutama poikapuolinen ystäväni sanoo, että olen hermostuttava persoona, mutta he eivät ole sanoneet mitä tarkoittavat. Lisäksi olen kuulemma todella kylmä nille ihmisille jotka yrittävät tutustua minuun. En edes huomaa tätä, en tiedä mistä se tulee. Kuitenkin kun minuun tustuu, olen ystävieni mukaan todella empaattinen, hauska ja mukava persoona.
Anteeksi kamala romaani, mutta ehkä halusin vain purkaa tätä johonkin. En vieläkään osannut selittää kaikkea. Toivottavasti saatte selvää.
Vastaukset
Vanhimmat
Ei vielä vastauksia
Aloittaja odottaa vastauksia. Kerro oma näkemyksesi ensimmäisenä.