Kaipaan.
Niin kauan kuin universumissa on aikaa ja aikaa riittää yhtä kauan kuin tähtiäkin. Ennen kuin juhlat päättyvät. Ennen kuin viimeinen sammuttaa valot.
Olet liian. Samanlainen. Unohtaakseni minun täytyy unohtaa itseni.
Niin kauan kuin universumissa on aikaa ja aikaa riittää yhtä kauan kuin tähtiäkin. Ennen kuin juhlat päättyvät. Ennen kuin viimeinen sammuttaa valot.
Olet liian. Samanlainen. Unohtaakseni minun täytyy unohtaa itseni.
Vastaukset 38
Vanhimmat
Älä tee sitä. Me olemme universumi.
En tee, sillä se on mahdotonta.
Olen tuntenut oloni viime aikoina yksinäisemmäksi kuin koskaan - ja se tuo aina ikävän pintaan. Kaikki tunteet. Kaipaan seuraasi, sitä rauhoittavaa tunnetta, että ymmärrät minua ja osaat lukea minua, enkä ole maailmassa tyystin lailla kaltaistani.
On niin turhaa kirjoittaa tänne, mutta minne muuallekaan. En halua rikkoa ystävyyttämme pakottamalla sinua tilanteeseen, jota et halua koska et tunne samoin.
Mistä kummasta tiedät ettei hän tunne samoin ? Moni piilottelee tunteitaan kylmän kuoren taa (kuten minä), miksi? Koska liian suuret tunteet pelottavat. Vyyhtiä pitäisi päästä avaamaan, pikkuhiljaa....rauhassa.
Olet oikeassa. En tiedäkään. Perustan päätelmäni sille mitä arjessa ja todellisuudessa tapahtuu tai on tapahtunut.
Mikä niissä liian suurissa tunteissa pelottaa? Ehkä sinun pitäisi aloittaa pienin askelin. Pyrkiä vietttämään aikaa hänen kanssaan ja erilaisissa tilanteissa.
Aukaisin tämän ketjun viimein. vaikka otsikkokin on varsin houkutteleva kahdestakin syystä, niin olen jättänyt katsomatta. Sisältökään ei voisi enempää osua... Tai se on sitä mitä toivon, tunnen ja luulen.
Unohtaa. Itselleni se on ainakin mahdottomuus. Nyt se on nähty, kun hän on ensimmäinen ja viimeinen ajatukseni joka päivä. Haluaisin niin kertoa, kuinka paljon häntä ajattelen ja välitän. Haluaisin kertoa kaiken.
Samanlainen, minunlainen. Enemmän kuin ystävä. Meillä olisi niin paljon toisillemme.
Tämä on elämäni tähän asti vaikein paikka. Niin monet laulut kertovat tästä...
Silti.
En halua kenenkään erehtyvän, joten otsikko on eräänlainen lempinimi, jota kerran käytin hänestä ja se jäi jotenkin elämään. Tykästyin siihen.
Mutta miten monta hänen kaltaistaan voi tulla elämässä vastaan? En usko, että montaakaan ja allekirjoitan ajatuksesi täysin. Paitsi että minulle tämä ei ole elämäni vaikein paikka. Se ei ole ristiriita, joka repisi rikki. Se on jotain, jonka tiedän mahdollisimman todeksi ja aidoksi, mutta hämmentäväksi. Hämmentäväksi siksi, että emme ole yhdessä.
Haluat kertoa, mutta et kerro. Miksi?
Haluaisinko jotain enemmän? En mitään.
Olen miettinyt, mutta minulla ei vain ole keinoa, joka olisi helppo. Näen häntä nykyään suht harvoin keskusteluetäisyydeltä ja soittaminenkaan ei tunnu järkevältä. On tässä muitakin asioita...joista johtuen tämä on minulle se vaikein tilanne. Tunteistani olen täysin varma. Tässä lyhyesti.
Saat kysyä. Vastaan kun voin.
Vihaan sitä miten elämä osaa olla monimutkaista tai että me teemme yksinkertaisista asioista niin vaikeita. Miten sitä usein tekisikään mieli vain soittaa saadakseen kuulla äänen ja miten päivä on mennyt, mutta kynnys siihen on niin suuri. Olla ystäviä olematta sitä kuitenkaan ja olla silti niin läheinen sekä tärkeä...
Ymmärrän hyvin mitä käyt läpi, mutta jos yhtään epäilet että myös hänellä on tunteita sinua kohtaan - niin olet totuuden velkaa myös hänelle ennemmin tai myöhemmin. Jo ihan itsesi takia. Elämä on helposti liian pitkä aika vietettäväksi katumuksen seurassa.
Suon itselleni nyt hetken suloista harhaa ja kuvittelen, että sanasi olisivat minulle. Menetin tänään yhden minulle läheisen ihmisen ja taidan tarvita nyt pienen palan taivasta.
Lämmin Osanottoni. Saat halauksenkin...
Voin olla kanssasi samaa mieltä kaikesta mitä kirjoitit. Kuinka monesti olen haaveillut puhelusta, jossa kysyisin kuulumisia tai kertoisin, että täällä kaivataan ja odotetaan.........Lämmöllä, jolla rakastani haluaisin huomioida. Huvittavaakin.
Tuo "olla ystäviä olematta sitä" on vaivannut mieltäni paljon. Miksi tämä voi olla näin vaikeaa? Rakas ja tärkeä ihminen, jonka kanssa ei ole juurikaan tekemisissä. Ihminen jonka läsnäolo on aina yhtä ilahduttavaa ja tärkeää.
Meillä on hyvin samanlaiset ajatukset.
Ollaan molemmat hetki samassa suloisessa harhassa.
Nämä palstat ovat yhtä suurta, kaunista jaettua harhaa... Varsinkin kun niin harva uskaltaa kirjoittaa nimellä tai kertoa mitään muutakaan itsestään. Siksi minä valitsin otsikkoni toisin, vaikka en tiedä muistaako hän enää sitä ja kaikkia niitä eri versioita, joilla aloitin hänelle jätetyt muistilaput. Ja miksi ja miten - mikä toisi hänet tänne?
Suuri suloinen jaettu harha. Päiväuni.
Kiitos myötätunnosta, mutta älä pidä tunteitasi huvittavina. Ne ovat ihmisen parhaimpia puolia. Etkö voi ehdottaa hänelle vaikka näkemistä, lähtöä lasilliselle tai kahville? Kai teillä on sen verran historiaa josta ammentaa?
Olet ehkä odottanut vastausta... tai et? Jos oletkin odottanut, niin usko pois, en ole unohtanut tätä keskustelua missään vaiheessa.
Tarkoitukseni oli vastata jo aiemmin, mutta sanojen asettelun vaikeus (Huoh) ja muut kiireet pitäneet pois täältä.
Tuo otsikko ja muistilappu. Tiedän jotain. Uskoisitko?
Mitä sulle kuuluu?
Elämä on kylliksi kyynistänyt minut epäilemään kaikkea. Sanot tietäväsi jotain, mutta loppujen lopuksi se mitä kerrot on vain sanojeni toistoa?
Hmmmmm... Mitä kaikkeen muuhun tulee niin tuntuu kuin olisin myrskyn silmässä. On hetken niin kaunista ja rauhallista, enkä tiedä vielä milloin tuuli yltyy ja mihin se kääntyy. Joku jossain heittää arpaa ja minä vain odotan. Odotan että näkisin mihin suuntaan minun on kuljettava.
Vaikutat hieman kiukkuiselta ja turhautuneelta. Ymmärrän sen.
Ei tänne ole helppo kirjoittaa ja tällä viittaan tuohon sanojesi toistamiseen. Mielestäni olen aivan yhtä varovainen kuin sinä. Se kuitenkin, että otsikon tekstin voisi tulkita nopeasti jonkin hahmon nimeksi.
Tuo arvan heitto, sehän voi olla vastapuolenkin tuntemus. Kerro minulle mitä toivot.
Asiat kun pitkittyy, niin ne vaikeutuu ja saa kummallisia tilanteita aikaan. Ihan päivänselvät ja helposti selvitettävät asiat mutkistuu.
Tosin olen ollut viimeisten kuukausien aikana jossain vaiheessa niin arka ja sekaisin tunteitteni kanssa, etten ole tiennyt mitä tehdä. Mikä voima voi ollakaan kun ihminen ihastuu tosissaan. Suorastaan kestämätön tila.
Ehkä epäilyyni vaikuttaa myös se, että tiedän missä hän on tällä hetkellä ja olen kateellinen niistä maisemista. En sanoisi myöskään olevani kiukkuinen, vaan väsynyt. Väsynyt tähän palstaan, jonka tiedän olevan vain korvike, ei ratkaisu.
Olen ehkä myös ottanut realistisemman kannan tunteissani häntä kohtaan. Ehkä minun tulisi uskoa ensimmäisestä kerrasta ja vain hyväksyä tilanne, eikä epäillä mitään mielenmuutoksia tai väärinkäsityksiä. Punnita todellisuus ja ymmärtää miten vähän voin odottaa hänen puoleltaan.
Mitä sinä pelkäät? Miksi sinä olet tunteissasi varovainen?
Kateellinen maisemista? Jos halusit tuolla pudottaa minut maanpinnalle, niin voin luvata, että olin jo siellä.
En periaatteessa pelkää tässä tilanteessa mitään muuta, kuin joutuvani noloon tilanteeseen. Muutoin olen kyllä varsin peloton. Tiedän, että tämä herättää lisäkysymyksiä, mutta se näissä palstoissa just huonoa onkin, kun ei tänne jaksa/kannata kaikkea tyhjentävästi kertoa.
Olen hyvin tunteellinen, mutta siltikin harkitseva. Tämä tilanne ja nämä tunteet ovat olleet kuitenkin jotain hyvin voimakasta. Voi kun tätä on vaikea kirjoittaa lyhyesti ja ymmärrettävästi... Eli olen ollut vastentahtoani varovainen, pakosta. Epävarmuus toisen ajatuksista plus muut ympärillä olevat asiat ovat pitäneet minut kuoseissa. Olen ollut välillä omaksikin hämmästykseksi erittäin tyyni ulospäin. Ainakin luullut olevani, voihan se olla, että olenkin ollut yks vilkkuva kysymys- ja huutomerkki.
Todellisuudessa olen ollut ennenkokemattomien tuntemusten rääkissä. Kaikessa ihanuudessaan rakkaus voi olla voimakkuudessaan yhtä tuskaa.
Tällä hetkellä realiteetit alkavat hahmottua ja tunteet tasoittua. Ja olen myös väsynyt palstoihin. Onhan tänne kirjoittelusta ollut apuakin, mutta taas osa lukemistani on myös sekoittanut omaa ajatusta. Siis negatiivisessa mielessä.
Mikä sinua estää olemasta yhteydessä ja kysymättä toisen mielipidettä asioihin? Pelkäätkö siis torjuntaa?
En pelkää torjuntaa, enää, sillä sain sen jo viime syksynä, enkä ajatellut yrittää toista kertaa. Olen kuitenkin jäänyt jumiin tunteisiini.
Ymmärrän hyvin mitä käyt läpi, sillä olin samassa tilanteessa pitkään ja asiat muuttuivat vasta sen jälkeen kun tunnustin hänelle miten paljon häntä arvostan ja että ottaisin hänet omakseni heti jos vain saisin. Se oli vapauttavaa. Suurin osa tuosta hämmennyksestä ja tunteiden myllerryksestä lähtee juurikin siitä, että haluaa kertoa, haluaa että toinen tietää, haluaa vapautua siitä salaamisen tuskasta ja loppujen lopuksi ne pelot noloista tilanteista ja torjunnasta... Ne voivat olla myös aivan turhia. Jos toinen on fiksu ja hyvä ihminen niin osaa hän ottaa tunnustuksen vastaan sen vaatimalla tavalla. Jos ei - niin ei hän tainnut olla niiden tunteiden arvoinen alkuunkaan.
Minä kerroin, jatkoimme ystävinä, mutta silti... Silti en voi unohtaa häntä. En vaikka ajattelisin hänen olevan lemmenlomalla jonkun kanssa, en vaikka laskisin yhteen ne kerrat kun hän on lähettänyt minulle viestiä tai soittanut. En ihastu usein ja jos ihastun niin ihastun aina suuresti ja vakavasti eikä siitä ole pitkä askel rakkauteen.
Näin olen asian ajatellutkin. Monet monet kerrat, että kun vain saisin kertoa, niin se auttaisi.
Luultavasti se on kivaa kuultavaa silti suurimmalle osalle meistä, että joku arvostaa ja ihailee. En vain ole saanut kerrottua, joku siinä on. Tosiasiassa tilaisuuttakaan ei ole ollut ja jos olisi ollutkin, niin ei ole saanut sanottua mitään. Hädin tuskin uskalsin silmiin katsoa jossain vaiheessa.
Aina voi myös kirjoittaa... Mutta ei siis tänne. :-)
Forza! Elämässä ei oikein voi saavuttaakaan mitään ilman uskallusta.
Et ehkä lue tätä, koska aioit poistua;)
Kirjoittaa minne? Päiväkirja, joku muu palsta, sähköposti...
Kiitos vielä näistä ajatusten vaihdoista. Minä toivon sinulle onnellisia aikoja.
(Miksi lopetit just tähän?)
Voit kirjoittaa hänelle suoraan, jos vain yhteystiedot löytyvät ja se tuntuu puhumista helpommalta? Itse olin tylsä ja kerroin kaiken tekstiviestillä kun tiesin meneväni joskus lukkoon hänen seurassaan. Sen jälkeen olikin vapautuneempi olo ja alun epävarmuuden jälkeen tunnuimme tulevan paremmin juttuun kuin ennen.
En halua tehdä enää aloituksia. Kaikki kortit ovat nyt tavallaan tässä. Viimeinen viestiketju?
Ensimmäisenä aamulla ja viimeisenä illalla. Olisin halunnut tietää.."Mitä sulle kuuluu"..jäikö meillä jotain kesken?
Hyvää yötä kultani. Muistan hetken kun erottiin. Olisi tehnyt mieli vielä halata sinua. Ihanaa olla vaan lähelläsi.
Kenelle nämä edellä olevat kaksi viestiä oli tarkoitettu?
On niin pitkä ketju, että pitää varmistaa.
Niin vastasin edelliselle. Oma viesti menee t miehelle uusimas
Ok. Et siis kirjoittanut tuota "Ajatusteni kohde"?
Nimim.Ajatuksiani..sinun ajatuksia jäin miettimään. Herkästi kirjoitat...voin aistia tunteitasi, jotain samankaltaista ehkä. "Mitä sulle kuuluu"...
Oi... Sitä toivoinkin.
Joudun vastaamaan myöhemmin. Kiireitä nyt.
Jäi kesken. Tiedän, että olisit halunnut tietää... Mitä kuuluu...niin minäkin. Nyt on hieman toivoton olo. Suurten tunteiden vallassa ja ikävissäni. En jaksa uskoa, että olen yksin näiden tunteiden kanssa. Voikun tietäisin.
Milloin olet viimeksi nähnyt hänet? Miten hän käyttäytyi sinua kohtaan?
Luin vielä ketjun läpi - se alkaa nähtävästi kohta jo elää omaa elämäänsä.
Voit tietää vain yhdellä tavalla ja se on kysyä ja se on kertoa. Älä jää etsimään vastausta täältä. Täällä on niin helppoa sovittaa viestejä omaan elämäänsä ja väistellä sitä mitä oikeasti tulisi tehdä.
Sinäkin löysit aloitusviestistäni jotain läheistä, vaikka kirjoitin miehelle, jonka kanssa olimme työkavereita 1 ½ vuoden ajan ja joka tuskin koskaan täällä on käynyt tai käy - tai jos kävisi ja tunnistaisi minut niin ainoa kysymys olisi varmaankin "mit vit?"
En ole mitenkään ylpeä siitä, että olen jumittanut täällä ja kaiken täällä hukatun ajan jälkeenkään en edelleenkään tiedä mitä tehdä elämälläni. En ole enää niin kovin nuori - aionko hukata jälleen yhden vuoden elämästäni tavoittelemalla saavuttamatonta tai haaveilemalla turhaan? Aionko vaalia vuodesta toiseen ajatusta rakkaudesta, jota en tule koskaan saamaan? Onko tämä vertaistuen hakemista vai pakoa elämästä?
En tiedä. En todellakaan. Tiedän vain mitä tunnen ja tiedän miten turhaa tämä on. Ehkä tulee vain myöntää myös se, mikä totuus hiljaisuudessa piilee.
Eilen ja hyvin, kuten aina. Tiedän tämän olevan turhaa ja vieläpä typerää.
Ethän sinä voi tietää sukupuoltani? Ja en myöskään kertonut mitä muistilappu minulle toi mieleen.
Annan tämän nyt olla. Koitan normalisoitua ja ajatella taas järkevästi. En todellakaan itsekään ole ylpeä täällä pyörimisestä, mutta olen itselleni armollinen, koska ei ole muutakaan paikkaa. Olen myös ymmärtänyt miten elämä voi muuttaa suuntaa kummallisesti ja kuinka joskus normaalin sosiaalinen voi tuntea itsensä hyvin yksinäiseksi. Omien ajatusten ja tunteiden kanssa.
En tiedäkään, koska et ole kertonut.
Tätä tämä elämä on - toisella puolella hautajaiset ja toisella häät ja siinä välissä? Kysymyksiä, tunteita, haavoittuvuutta ja inhimillisiä erehdyksiä.
Mitä luulet, kumpiko oon? Nuorempi luulisin.
Elämäähän tämä on, kun vain löytäisi seuraavalle tielle. Nyt ainakin harhailen.
Unelmia, pelkoja, innokkuutta, ahkeruutta, huolia, onnistumisia, ystävyyttä ja rakkautta. Mutta niin, erehdyksiä ja väärinkäsityksiäkin.
..kaunista, jaettua harhaa. Sitähän tämä palsta on. Kirjoittamista suurelle yleisölle ja kuvitella, että juuri hän istuu yleisössä. Mutta jos kirjoittaa ajatuksia, purkaa tuntemuksia, heittäen ne bittiavaruuteen..se helpottaa monesti. Samankaltaisia ajatuksia kokevana kuin tässä viestiketjussa. Silti fakta on faktaa...nämä on ajatuksia. Rakkaus pitäisi elää todeksi..oli tilanne mikä on...elämä on liian lyhyt, kukaan meistä ei tiedä huomisesta. Rakkaus kauneinta maailmassa!
Samaa mieltä kanssasi ja luulen, että palstahistoriani on tässä - ei ole enää syytä jatkaa täällä harhailua. Nämä on jo nähty, koettu, kokeiltu.