Minkälainen yksinäinen sinä olet?

Reilun kuukauden päästä 20v täyttävä nainen. Vanhempien nurkissa asun. Kohta pitää alkaa yliopiston pääsykokeisiin, mutta vaikea uskoa että pääsisin sisään. Esitelmät tuntuu vaikeilta ja tekisi mieli olla mitään opiskelematta niin ei niitä tarvitsisi pitää. Pakko tässä on kuitenkin kai edes jotain yrittää elämälleen tehdä. Olen epävarma äänestäni ja en oikein osaa puhua kunnolla.

Inhoan kun joku kysyy harrastuksistani; niitä ei ole. Aika tyhjää tämä elämäni, tulee lähinnä vain netissä oltua. Animea katson joskus, "normileffoja/sarjoja" tulee harvoin katsottua. Jos luen niin yleensä jotain fantasiaa/scifiä/kauhua/historiallista. Mikään ei ole tylsempää kuin nykyaikaan sijoittuva turha ihmissuhdedraamailu. Mikään hirveä musiikkifriikki en ole; kuuntelen kyllä joskus, mutta ei vaikkapa ole oikein mitään lempibändejä joita luetella. Tuppaa menemään niin että bändillä/artistilla on mielestäni muutama hyvä biisi mutta loput vain turhaa höttöä.

Eskapismi on kivaa; unissa pääsee toiseen maailmaan ja joskus vain kelailen päässä esim. tapahtumia animessa ja tai mietin joitakin fiktiivisiä hahmoja. Tulpaa voisi joskus kokeilla luoda, ei välttämättä hirveän hyväksi mielenterveydelle mutta eipä tässä ole hirveästi menetettävääkään.

Minulla taitaa olla joku paniikkihäiriö (jota ei kyllä ole diagnisoitu); joskus alkaa ahdistaa niin että alkaa pyörryttää. En kuitenkaan halua mennä minkään psykiatrin tai muun juttusille.

Ilman kavereita on nyt mennyt sellaiset kuusi vuotta ainakin. Aina olen ollut sellainen syrjäänvetäytyvä. Lapsilla kuitenkin on tapana olla porukassa, ja ala-asteella ei tilanne kovin paha ollut. (toki silloinkin sai kiusaamista kokea). Sitten tuli yläaste ja siellä olin tosi yksin. Olin hiljainen, minkä takia kukaan ei halunnut olla kanssani, tämä sitten taas lisäsi itseinhoani entisestään ja olin entistä hiljempaa. Yläasteelta on jostain syystä jäänyt eräs henkilö mieleen ja ajattelen häntä vieläkin. En ollut edes missään tekemisissä hänen kanssaan, mutta olin ihastunut häneen ja tuntuu että olen valitettavasti vieläkin. Vaikken neljään vuoteen ole häntä edes kertaakaan nähnyt. Tuntuu että tein suuren virheen kun en häneen yrittänyt silloin tutustua. "Ties mitä meillä voisi nyt olla", mietin vaikka tiedän että tuskin hän olisi seuraani halunnut kun ulkonäkönikään ei ole parhaimmasta päästä.

Sitten oli lukion vuoro: kävin päivän tai kaksi päivälukiota, näytti silti että sielläkin jäin yksin, ja niin vaihdoin iltalukioon. Siellä ei ollut mitään porukkaa mihin olisi pitänyt sulautua; meno oli sellaista että käyt vain istumassa tunneilla ja teet kokeen, mikä oli minulle ok. Tulihan siinä kuitenkin mietittyä, että niin jäi vanhojen tanssit, penkkarit ja ties mitä kokematta. Kokematta on elämässäni jäänyt monet muutkin asiat joista muilla on hyviä muistoja.

Siitä pääsemme tähän päivään; nyt on meneillään välivuosi jonka aikana olen vain maannut kotona. Kaikki päivät ovat samanlaisia keskenään. Haluaisihan sitä uskoa että elämällä on vielä jotain annettavaa mutta vähän epäilyttää.

Piti kirjoittaa lyhyesti, tällaisen avautumisen nyt kuitenkin tein kun en ole tällä palstalla ennen kirjoittanut omasta tilanteestani.

on tää yksinäisyys välillä iha kyrvästä. toisaalta en haluu nähä ihmisiä kun kaikki tuntuvat olevan assburgereita ja puhuu jonnin joutavista. mielummin oon yksin mutta toisaalta kaipaa saman tasosta seuraa. helvet!n hankalaa mutta v!ttu se on semmosta

Vaikea sanoa mikä olisi minulle tärkeää elämässä. Elämäni on jämähtänyt itseensä, tai siltä tuntuu. Peruskoulu ja ammattikoulu käyty, lukemaan ja laskemaan opittu, Teollisuustyöstä elanto, ja melkeinpä siinä elämän tärkein sisältö: tehdä työtä ja levätä töiden päätteeksi. Lepo onkin sitten roikkumista kotona, pääsääntöisesti sohvalla lukiessa juttuja netissä tai lukiessa kirjaa. Viimeisin luettu kirja Mia Kankimäki: Asioita jotka saavat sydämen lyömään nopeammin. Seuraavana alkamassa ikuisuusprojektiksi Robert Burtonin The anatomy of melancholy, varmasti tulee luettua monta kirjaa ennenkuin tuo on kahlattu läpi. Yleisesti ottaen kiinnostaa kaikki, erityisesti ei mikään, joten aika hajanaista on harrastaminen, ja tietynhetkiset mielenkiinnon kohteet impulsiivisesti valikoituneita. Voisi kai sanoa että sivistyshistoria - kaikki mitä se pitää sisällään - sekä sen avaruudelliset edellytykset... Asunto on suurehko yksinäiselle, mutta sisältää kaikkea mitä ei halua mennä ulos tekemään, joten ei tuota tilaa liikaakaan ole, ehkä hieman epäkäytännöllinen pohjaratkaisu, mutta tulen toimeen sen kanssa. Siivoillessa saa joutoaikaa kulumaan leppoisasti.
Piirustus- ja kirjoitusharrastukset ovat unohtuneet aikainsaatossa, olisiko pari vuotta kun olen viimeksi tällekkään palstalle kirjoittanut, tainneet jäädä nettipornon jalkoihin. Vajaa nelikymppinen mies, paikkansa löytänyt.

Tasan viikon päästä 28-vuotias nainen, olen asunut omillani nyt seitsemän vuotta ja lopputulos on "yksin elävä sinkku". Ei kavereita, mitä ne on? Ei poikaystävää, ei ole koskaan ollut ja tuskin tulekaan..

Kaikki sai alkunsa yläasteella, olin koulukiusattu: oma sekä kaksi rinnakkaisluokkaa hyljeksi sekä antoivat ymmärtää että turha edes yrittää ystävystyä... Ryhmätyöt oli yhtä tuskaa ja lopulta jotenkin selviydyin, kehitin itselleni ns. suojamuurin kun kerran ollaan yksin niin ei haittaa olkoon.. Ammattikoulussa opettajat ihmettelivät miksei minua oteta porukoihin mukaan että eihän se ole hyvä olla yksin.. Sanoin vain että antaa olla sillä viihdyn yksin ja Piste, opettajat luovuttivat eikä muut opiskelijat edes yrittäneet ystävystyä.

Asuimme kaupungin laidalla, keskustaan 5km muut asuivat toisella suunnalla tai aivan keskustassa joten siitäkin syystä erakoiduin.. Ennen yläastetta oli kaksi hyvää ystävää, toinen muutti toiselle paikkakunnalle juuri ennen koulun alkua ja yhteydenpito loppui pikkuhiljaa.. Toinen muutti kaupungin toiseen päähän ja pikkuhiljaa sekin ystävyys hyytyi.. Eikä ihme kumma vanhemmatkaan koskaan ihmetelleet ettei minulla ole seuraa, talvisin harrastin luistelua ja hiihtoa melkein ilta koulun jälkeen, joskus kävin uimahallissa. Kesällä vietin paljon aikaa uimarannalla tai pakenin isovanhempien luokse viikoiksi, viihdyin siellä ja olivat toki tyytyväisiä että nykynuoriso jaksaa vielä huolta kantaa ikäväestöstä...

Valmistuin ravintolakokiksi sekä tarjoilijaksi, vuoden verran jaksoin työskennellä kotipaikkakunnalla mutta se oli raskasta aikaa.. Jos olin salivuoroissa, niin nämä yläaste-aikaiset koulukiusaajat katosivat paikalta hyvä jos maksoivat jos olin kassalla. Keittiövuoroissa kuulin usein että asiakkaat kysyivät kenen tekemä ruoka oli ja jos selvisi että minun eivät olleet syöneet vedoten äkilliseen pahoinvointiin tai johonkin muuhun..

Sitten muutin sadan kilometrin päähän lähimpään isoon-kaupunkiin, ei varmuutta työpaikasta mutta pois oli päästävä ja äkkiä!! Vuokratyö-firman kautta tein ensimmäiset pari vuotta töitä keikkaluonteisesti. Aluksi ajattelin että täytyy tutustua uuteen asuinpaikkaan joten en vielä etsi ystäviä.. Sitten työpaikat sekä -tehtävät vaihtuivat tiheään joten eipä siinä paljoa ehtinyt kehenkään tutustua kunnolla.

Nyt siis vakituinen työpaikka ja vielä on pysynyt kulissit pystyssä eikä ole tarvinnut avautua elämästä ettei ole ystäviä.. Töissä usein kehuvat että olen reipas, iloinen ja hyvä kuuntelija johon voi luottaa asiassa kuin asiassa.. Voi kunpa tietäisivät totuuden että olen todella ujo, suuret väkijoukot suorastaan pelottaa ja olen syrjäänvetäytyjä. Eli vaikka kuinka hölmöltä kuulostaa niin kyllä minulla on kaksi luonnetta, työ ja arki. Se joka minut tuntee töissä, oli sitten työkaveri tai asiakas, tulisi varmasti täytenä yllätyksenä todellinen minäni!!

Viihdytän itseäni elokuvilla, uinti ja hiihto ovat edelleen rakkaita harrastuksia, pitkillä vapailla tai lomilla lähden kylpylään rentoutumaan tai Tallinnan risteilylle.

Suku alkaa hiillostaa että mites poikaystävä ja perhe-elämä. Vielä on riittänyt että keskityn nyt uraani ja katsotaan jossain vaiheessa.. Ääh kohta täytyy jotain kehitellä!! Okei, olisihan se kumppani kiva mutta siihen menee kyllä aikaa että voisi täyden luottamuksen kehittämään, yksin oloa jo liikaa.. Siskon perhe-elämää olen seurannut kuusi vuotta, kolme lasta joista yhden kummi olen, joo-o harjoitusta olisin saanut paljonkin lapsien hoitoon jos olisi innostusta mutta eipä ole ei.. Lapset ei ole minua varten, siitäkin syystä olen mielelläni sinkku..

Se täytyy vielä loppuun todeta että alkoholi on minulle myös vieraskäsite, ainakin mitä humalaan tulee. Maltillisesti juon silloin tällöin yhden tai korkeintaan kaksi tuoppia omaksi iloksi..

Että mitä on yksinäisyys, siihen kyllä sopeutuu ajan myötä ja toisinaan on oikein mukavaa voi olla ja mennä kuten haluaa ;)

Tuskin löytyy toista samanlaista kuin minä: ei ystäviä, ei kertakaan kännissä, iki-sinkku siis neitsyys tallella!!!!!!

Joten tässä varmasti monelle kysymys että jos tuntuu yksinäiseltä niin oletko todella sitä?? :)

No tuota noinas nii, niille koulukiusaajille sellainen kiva ylläri olis
tietty ollu laittaa heidän ruoka-annoksiin jonkun kapisen koiran
eritteitä ja majoneesia päälle etteivät hoksaa.
Tuota menuuta niille muutamaan otteeseen ja tietysti heidän
aamukahviinsa kusaista joka kerta, kun mahdollista.

Se kännitoilailu, kun nuorena miehen alkuna tuli käytyä kapakoissa,
ainoa mitä aamusella aina jäi käteen niistä reissuista oli kauhea
krapula, myöhemmin se riski alkaa käyttää enemmän kuin terveys
kestää kasvaa myös huomattavasti.

Ei tossa olis oikeastaan mitään menettänyt jos olis jättänyt väliin koko
kapakassa käynti vaiheen, ei toiminut mun kohdalla.
Sen alkoholin kanssa kannattaa myös olla varovainen, se voi viedä
yksinäisen yhtä-äkkiä mennessään tuosta vain.

Siitä työssä käynnistä kannattaa myös pitää kiinni viimeiseen asti,
se kun voi olla ainoa sosiaalisen kanssa käymisen muoto monelle.
Sitten jos sekin jää, mitä sitten on jäljellä ?

Minä olen 28 vuotias mies. Olen asunut omillani 8 vuotta ja myöskään ystäviä minulla ei ole ollut 8 vuoteen. Tyttöystävää minulla ei myöskään ole koskaan ollut. Ei siinä etteikö olisi halunut mutta jokin mennyt pieleen...? Yksinäisyys ja ujous...?

Isäni oli juoppo, mielisairas ja piteli väkivalloin omaa äitiään ja muita perheenjäseniään. Myös hänen toinen naisystävänsä oli hyvin samanlainen ja isäni sai kaksi lasta tämän toisen naisen kanssa myöhemmin ja heistäkin tuli paljon samanlaisia ja lain kanssa ongelmia vähän väliä.

Äitini karkasi isäni luotaan kun olin vielä hyvin pieni ja äitini ja mummini kasvattivat minut. Vihasin sekä pelkäsin suuresti isääni ja hänen naisystäväänsä ja kaikkia ihmisiä jotka edes muistuttivat isääni jollain tavalla. Polttavat tupakkaa, juovat paljon alkoholia, ovat ilkeitä toisille ihmisille tai seurustelevat vähän väliä toisen naisen kanssa. Lupasin lapsena ettei minusta tule ikinä isäni kaltaista pask#¤#sta ja toivoin että jos hyvin käy, hänet tullaan varmaan tappamaan tai hän juo itsensä hengiltä. Samaa toivoin hänen naisystävästäänkin. Kun olin kymmenen vuotias, kuulin että isäni oli kuollut, kävi ilmi että oli tullut tapetuksi, ollut velkaa väärille tyypeille. Isoisäni oli myös kuollut muutama viikko aikaisemmin, oli kuollut lääkeyliannostukseen. Muutama vuosi myöhemmin kuulin että hänen siloinen naisystävänsä oli myös kuollut. Vähän armeijan jälkeen kuulin että vanhempi puolipikkusiskoni oli kuollut.

Itse olen aina pyrkinyt olemaan täysin päinvastainen kuin isäni oli. Olen käynyt kouluni ja tehnyt työni niin hyvin kuin osaan ja nykyään minulla onkin talous hyvässä kunnossa mutta naista minulla ei ole koko elinikäni aikana ollut. En pysty luottamaan ihmisiin tuosta ihan noin vain.

Eikä perheongelmat minulla loppuneet isääni. Äitini uusi mies ei ollut ehkä mielipuoli mutta ääriaggressiivinen ja suuttui koko ajan. Hän myös pahoinpiteli äitiäni ja monta kertaa piti kotoa paeta hänen takiaan. Kaksi lasta he saivat, pikkusiskoani siis. Onneksi heistä ei ole vielä tullut isänsä kaltaisia kuin vain vähän. Vasta peruskoulun jälkeen perhe-elämä on meillä rauhoittunut kokonaan.

Koulussa tein aina kaikki työt itse, jopa pari ja ryhmätyöt tein lähes aina yksin. Samoin liikuntatunneilla minä olin aina viimeinen joka valittiin joukkueisiin. Tätä jatkui aina läpi toisen asteen. Armeijan jälkeen muutin omilleni jonka jälkeen aloitin työnteon logistiikan parissa. Tein pitkiä päiviä ja paljon ylitöitä eikä minulla koskaan ole ollut vapaa-ajalla ystäviä. Aina asuttu yksin tähän päivään asti ja jatkuu edelleen ja siinä pitkiä- jopa tuplavuoroja tehdessä ei niitä kyllä paljoa edes kaivannut koska ei ollut nuorempanakaan juuri ystäviä kuin kaksi kaikkiaan joihin en ole enää 8 vuoteen ollut yhteydessä.

Pidetty olen kyllä ja teen aina sen minkä olen luvannut tehdä mutta yksinäinen olen. Tuskin minä paljoa ystäviä ympärilleni edes kaipaisin koska olen aina ollut paljon omillani mutta tyttöystävä olisi tietysti mukava varmaankin saada mutta koska viihdyn hyvin omassa seurassani se voi olla vaikeaa, etenkin jos olisi sosiaalinen nainen kyseessä.

Muuten olen ihan normaalin näköinen ja terve kaikin puolin, ei kukaan tuskin osaisi arvata minkälainen todella olen jos näkisi. En myöskään ole koskaan polttanut enkä ollut päissäni. Olen kyllä alkoholijuomia juonut joskus mutta todella harvoin ja aina kohtuudella, muuten olen lähes raikas. Myöskin taloudellisesti olen vahvalla maaperällä. Uintia, pyöräilyä ja tietotekniikkaa tulee harrastettua. Tanssiakin ennen mutta sen lopetin tanssikoulun lopetuksen jälkeen vähäisen kysynnän vuoksi. Eioä sitä kestänyt kuin yksi vuosi.

Eli hyvää matkaa jo 28 vuoden puolella mutta poikuus yhä tallella ja ystäviä 8 viime vuoden ajalta 0. Hyvinhän tässä menee ei siinä mitään mutta katsotaan mitä tulee tässä vielä tapahtumaan...?

Minkälaisita asioista olet kiinnostunut? Ruuanlaitto,matkustelu,Taide ja museot.
keikoilla käynti,kirjoista ja musiikki.

En harrasta mitään.

Olen työtön ollut vuodesta 2008

koulutus ammattikoulu 3vuotta.

Luen kirjoja fiiliksen mukaan.

Asun yksin yksiössä

Haluaisin muuttaa mutta suomessa on mahdoton löytää asuntoa luottotiedottomana.


kuuntelen muusiikkia laidasta laitaan paitsi en radiohittejä.

Ei ole mikään tärkeää näin yksinäisenä masentuneena ihmisenä


Tavotteita ei ole tulevaisuus näyttää synkältä.


Olen nainen 25v


Olen sinkku enkä ole koskaan seurustellut

Minulla oli lapsuudessa kavereita melko paljon, naapurin lapsia(tosin minua nuorempia) ja olin ala-asteella suosittu oppilas. Sitten kun muutimme toiselle paikkakunnalle, en enää päässyt suosittujen joukkoon kuudennella ja minua sekä ystävääni alettiin syrjiä. Se oli sellaisia halveksivia katseita, mulkoilua, porukan ulkopuolelle jättämistä.

Ala-asteella kannoin suurta taakkaa, sitä kuinka kouluni rehtori lähenteli mua seksuaalisesti tukiopetustunnilla. En ole vieläkään pystynyt asiasta monellekaan kertomaan. Tuosta jäi ikuinen pelko ja inho tietynlaisia miehiä kohtaan, en välttämättä halua mennä esim. kauppaan, jos siellä on vain miehiä tai mies kassalla. Mikäli mies istuu viereeni bussissa, haluaisin vain pois siitä istumasta ja ahdistaa.. Miehet joita kammoksun, ovat todennäköisesti jossain määrin hyväksikäyttäjääni muistuttavia. No joo, olen pystynyt kyllä luomaan seurustelusuhteita, mutta yleensä miehet ovat olleet narsistisia ja minua väheksyviä ja satuttavia. Olen ajautunut sairaisiin parisuhteisiin ja en ole tajunnut lopettaa ajoissa, koska en ole uskaltanut jäädä yksin ja ehkä en koe itseäni tarpeeksi arvokkaaksi.

Yläasteella tuosta kuudennen luokan porukasta tuli tyttöjä samaan kouluun ja kiusaaminen lisääntyi huomattavasti, vittuilivat ulkonäöstäni ja laihuudestani. Olivat sellasiia miss-täydellisiä olevinaan, vaikka aivot täynnä kusta. No joo, mulla oli paha anoreksia yläasteella, ihme etten joutunut sairaalahoitoon siitä tai pyörtynyt koulussa koskaan. Yläasteella luokkani oli ihan karmea, huumeita ja päihteitä käyttivät monet luokan oppilaista. Luokan keskiarvo oli varmaan kutosen pintaa ja tietysti en itsekään uskaltanut pärjätä koulussa. Luokassa oli kaksi pahasti häiriintynyttä tyttöä, jotka kiusasivat meitä hiljaisempia ja eivät välittäneet mistään rangaistuksista. Käyttäytyivät miten sattuivat, kiroilivat opettajille, tupakoivat tuntien alussa, kiroilivat, huusivat, raivosivat, tuhosivat muiden tavaroita, pilasivat vaatteitani, sotkivat kaverini hiukset.

Olin yläasteella tosi ahdistunut, masentunut ja aamuisin itkin monesti, kun piti lähteä kouluun. Pelkäsin, että nuo likat hakkaavat mut, mutta onneksi koskaan sitä ei tapahtunut, mutta uhkailua senkin edestä. Koulumatkat ja kotimatkat aina pelkäsin, että nuo tytöt ilmaantuvat samalle tielle. Yläaste oli yhtä helvettiä , odotin vain lomia. Ysiluokan lopussa nuo häirintyneet likat joutuivat toiseen kouluun, ilmeisesti heidät erotettiin sitten tuosta koulusta. Aloin pikkuhiljaa paranemaan anoreksiasta ja ysiluokan lopulla meni ihan ok. Mua on aina tytöt ja naiste enemmän kiusanneet, en tiedä mistä johtuu.

Lukiossa sitten minusta juoruttiin, että olen lesbo/huora tai en oikein edes tiedä mitä kaikkea tuossa oli takana. Koko koulu inhosi mua, mulle ja kaverilleni naurettiin missä ikinä mentiinkin. Ihmiset kyyläsivät, nauroivat, kuiskivat, osoittelivat meitä, tiesin että meistä puhuttiin paskaa. Sinänsä kummallista, kun kukaan noista ihmisistä ei oikeasti edes tuntenut meitä!

Kotinikaan ei ole ollut mikään paras paikka asua. Mulla meni koulut aina melko huonosti ja se oli mun porukoille kova paikka, he itse kun ovat kympin oppilaita ja aina olleet koulunsa parhaita. Sellaisia menestyjiä, melko rikkaita yms. Sain kuulla olevani tyhmä, luuseri, saatanan ääliö yms. En siis koskaan kuullut heiltä mitään hyvää. Isovanhempieni kanssa meni ihan ok, mutta kyllä mummunikin surkutteli kuinka huono olen koulussa ja kuinka äitini vielä tappaa itsensä sen takia. 15.v olisin saanut muuttaa omilleni, jos olisin halunnut, koska olin kuulemma niin rasittava teini. Isovanhempani vertailivat minua aina sukulaistyttöihin (jotka olivat tuolloin parhaita ystäviäni), kuinka ihanan kilttejä ja järkeviä ovat. Lopulta en jaksanut pitää yhteyttä juurikaan noihin sukulaisiini ja jouduin entistä yksinäisemmäksi. Muutenkin sukuni on todella omituista, yrittävät huijata porukoilta rahaa, hakivat meidän varastoista työkaluja yms ja sitten niitä tavaroita löytyi heidän rakennustensa seinistä. ISovanhemmille aikanaan soitettiin tappouhkauksia, yllättäen paljastui erääksi sukulaiseksi. Sukulaiseni ovat muutenkin ihan sekopäistä sakkia. Ei ihme,että pelkään ihmisisä ja en uskalla oikein tutustua kehenkään, kun ihmiset ympärillä ovat olleet tuollaisia.

Kouluja olen monia lopettanut, koska pelkään työharjoitteluja, esitelmiä yms. Minua pelottaa, että olen työssäni huono ja joudun taas syrjityksi, kiusatuksi yms. Niinkun kerran töissä olen joutunutkin. Tai on minulla yksi tutkinto takana, mutta kouluissa olo on aiheuttanut suurta ahdistusta.

olen 23 v nainen, ei ole ammattia, tai töitä. On jääny pois sosiaalisten tilatenteiden pelkojen takia(teini-iästä asti) Joskus niin paha, etten uskolla ulos lähteä, ja puhelinsoitotkin tosi vaikeita. En usko että pääsen tästä koskaan eroon. Käyn psykiatrilla, mutta ei sekään tunnu auttavan. Kökin kotona päivät pitkät, joskus käyn ulkona mutta koitan vältellä paikkoja missä paljon ihmisiä. Haluaisin kyl kavereita, mutta pelottaa ja jännittää ihmisten tapaaminen, nii en usko että siitäkään mitään tulis.

Minulla on ihan sama juttu, että tahtoisin löytää kavereita, mutta en uskalla tavata kirjekavereitani tai sähköpostikavereita. Pelottaa, että sitten meneekin tapaaminen huonosti ja tuokin vähäinen viestittely katkeaa. :( Muutenkin on vaikeaa tutustua kehenkään normaaliin, kun suurimmalla osalla varmasti on ihan normaali lapsuus/nuoruus ja elämä sujuu hyvää rataa. Kirjekaverit ovat menneet naimisiin, saaneet lapsia yms, itsellä elämä vähän junnaa paikallaan. Enkä itse ole mikään positiivinen ihminen, joten varmasti olen aikas raskasta seuraa välillä. Myös se, että joutuu esittämään iloista ja onnellista on raskasta. Olisi kivaa välillä vain itkeä ja raivota.

Yksinäinen harakka siis kylläpä tuli ihan kyyneleet silmiin kun luvin tuota sinun kertomusta. :(.

Olen 24 vuotias mies. Kerroin jo aiemmin itsestäni tänne palstalle, mutta ei varmaan haittaa, jos kirjotan uudestaan.

Joskus lapsena leikin pihalla muiden lasten kanssa. Oon koko ikäni asunu kerrostalossa, ja lapsia on asunu naapurissa. Ja oli mulla yksi kaveri ala-asteella samalta luokalta. Käytiin toisteme luona kylässä. Enimmäkseen mä kävin hänen luona. Harvoin hän kävi mun luona. Ja kyläilyt oli enimmäkseen sitä, että katoin vierestä kun toinen pelaa pleikkaria. Joskus harvoin pelattiin kaksinpeliä mun pyynnöstä. Tää kaveri rupes oikeen kunnolla kiusaamaan mua, niin ei olla oltu sit enää tekemisissä.

Ylä-asteella mä kyllä joillekkin juttelin niitä näitä välituntisin. Ysillä juttelin paljon niitä näitä tyttöjenkin kanssa, joihin olin ihastunu. Mutta en sitten ujouttani kertonu mun ihastumisesta. Vapaa-aikana en ollu kenenkään koulukaverin kaa tekemisissä. Pelasin pleikkaria, katoin telkkaria, tai luin jotain kirjaa kotona.

Yläasteen jälkeen pääsin amikseen, jonne menin joka aamu bussilla. Käytyäni amiksen, menin armeijaan. Armeijan jälkeen vuonna 2011 keväällä sain olla lyhyen aikaa koulutusta vastaavassa työssä. Tuon jälkeen en oo ollu palkallisessa työssä, vaikka oon joihinkin paikkoihin hakenu.

2011 syksyllä pääsin puoleksi vuodeksi työttömien työpajalle työelämänvalmennukseen. 2012 pääsin uuestaan samaan paikkaan kuntouttavaan työtoimintaan, kun oon pitkäaikaistyötön. Ja siellä samassa paikassa oon vieläkin kuntouttavassa työtoiminnassa.

Illat ja viikonloput menee enimmäkseen koneella istuessa. Oon nyt kesästä asti käyny lähes päivittäin lenkillä, ettei elämä olis pelkkää koneella istumista. Muutenkin oon yrittäny alkaa pitämään kunnosta huolta. Limsojen sun muiden herkkujen ostoa oon vähentäny. Alkoholia oon aina juonu tosi vähän. Kännejä en oo juonu koskaan. Tupakkaa kokeilin armeijassa, mutta lopetin sen touhun aika äkkiä.

Mä asun vielä mun vanhempien luona. Mulla ei oo sisaruksia. Oon täs kattellu yksiötä, johon vois muuttaa. Kaikenlaisia astioita, kattiloita ja muuta tarpeellista oon ostellu valmiiks omaan kämppään.

Vau.

Näitä juttuja kun täällä lukee, niin... Kuinka paska tää maailma oikeasti on, missä me eletään?

Uskomaton yhdistelmä ihastuttavia ja vihastuttavia piirteitä.
Urheilijan habituksella varustettu taiteilijasielu, filosofi ja humanisti. Karun ja kovan näköinen, mutta helposti lähestyttävä, kuitenkin etäinen, hempeä hoitaja, ymmärtäjä ja kuuntelija.
Hyvällä itsetunnolla varustettu nöyrä mies.
Laiska, mutta sinnikäs taistelija ja selviytyjä.
Ristiriitainen. Karismaattinen. Ärsyttävä. Uskomaton. Bad ass. Runopoika. Bodari. Hoitsu. Omanlaisensa. Ekstrovertti. Introvertti. Sarkastinen. Empaattinen. Luuseri. Voittaja. Ätmi. Ytmi. Alfa. Mikä lie.

Yksinäinen. Yksin. Yhdessä. Yksinäinen.

Niin samanlainen tarina minullakin. Tuntuu, että olen pelannut elämän kortit aivan väärin ja saanut elämääni ne kaikkein ilkeimmät pirut mitä löytyy. En uskalla enää luottaa ihmisiin. Toisaalta pelkään eniten sitä, että tutustun mukavaan ihmiseen, joka sitten kuitenkin "hylkää" minut tai muuttaa muualla jne. Tai sitten hän onkin vaan lopulta sellainen joka taas satuttaa. En tiedä enää minkälainen minun pitäisi olla, että joka minusta pitäisi. Välillä tuntuu, että kaikki oli tässä. Aina kun jotain yrittää kaikki aina hajoaa taas. Kesät ovat olleet aivan kamalia, jotenkin selviän aina talvesta paremmin.

Välillä mietin, että olisi kiva jos olisi vielä toinen elämä. En siis mitenkään usko jälleensyntymiseen. Mutta olisi mukavaa jos tämä olisi vain "harjoituselämä" ja sitten saisi vielä toisen mahdollisuuden ehkä pelata ne kortit paremmin ja välttää virheet mitä olisi aikaisemmassa elämässä tehnyt. Sen takia tämä onkin niin vaikeaa, kun tietää, että elämä kuluu kokoajan ja tämä ainoa tilaisuus. Minäkin haluaisin ja olen halunnut tehdä monia asioita ja kaikki ovat jääneet.

Elämästä on mennyt vuosia hukkaan ja olen oikeasti aika energinen ihminen. Tuntuu, että kaikki ikävät asiat ovat vieneet energian. Kaikki haaveet ovat jääneet toteuttamatta. Ehkä syytän myös itseäni, mutta tuskin moni joka olisi elänyt minun elämääni olisi enää itsekään täysin ehjä enää. Olen minäkin varmaan ihan hirveä ihminen jos olen kaiken ansainnut, joku voisi kyllä kertoa mitä pahaa olen tehnyt?

Olisin halunnut aivan toisenlaisen elämän. Tietenkään mikään ei ole vielä myöhäistä, mutta paljon vaikeampaa kuin aikaisemmin. En ole koskaan ollut mikään kovin rohkea ja puhelias ihminen, eikä itsetuntoni ole ollut kovin hyvä. Mutta nyt pelkään kaikkea ja itsetuntoa ei ole. Minusta on myös tullut aika "kova" ihminen, sillä on ollut pakko rakentaa suojamuuri.

Haluaisin vaan aloittaa alusta. En haluaisi mitään entisestä elämästä mukaani, mutta aina se eletty elämä seuraa mukana. Välillä ajattelen, että olen sentään vielä täällä. Pari vuotta sitten halusin lähteä. Täällä ollaan vieläkin ja kaikkea ikävää on tullut elämään vaan lisää. Nyt alkaa olla viimeiset hetket yrittää pelastaa elämäni ja olenkin alkanut yrittää sitä.

Olen kuitenkin puoliksi kuollut. En muista viime vuosista oikein mitään. Olen kulkenut kuin jossain sumussa. Haluaisin sen entisen minäni takaisin, mutta aina vastoinkäymiset pudottavat minut syvälle kuiluun takaisin. Olen alkanut myös pelkäämään monia asioita. Itsaria on enää mieti, mutta en tiedä on tämä nykyelämäni elämisen arvoista. Kaikki on ainakin toisin, kun joskus suunnittelin, enkä tiedä pystynkö toteuttamaan unelmiani. Jotenkin olen aivan hukassa.

Joku varmaan ajattelee, kuka typerä ihminen täälläkin kirjoittaa : )

17v täytän ylihuomenna, elintarvikealalla opiskelija, yksin asuva kerrostalossa, kaksi vuotta ollut yksinäinen, tavoite hyvään elämään sitä näillä näkymin tuskin koskaan saavuttamatta ja päässä TEAKiin.

Yksinäisyys on maantiedettä ja kulttuuria. Tällä kohtaa maailmankartalla se ilmenee hyvin, ihmiset ovat melko harvassa ja kulttuuri muovaa pakosti samaan muottiin. Yksinäisyys on paljon myös itseohjautuvaa, tulosta oman itsen kokemisesta, tulosta myös siitä, miten aiheesta puhutaan ja kuinka paljon.
Yksinäisyyden tunne lisääntyy sitä mukaa, mitä enemmän yrittää olla samankaltainen kuin muut. Toisin päin se heikkenee, kun on enemmän oma itsensä. Yksinäisyys voi olla riippumatonta siitä, kuinka paljon on tekemisissä muiden kanssa.

Olen 29-vuotias mies. Yksi ystävä minulla on ja muutamia hyvän päivän tuttuja, mutta häntä näen ehkä kerran kuukaudessa (olen toki tästä ystävästä erittäin kiitollinen). Jotenkin uusien ystävien hankkiminen on minulle erittäin vaikeaa ja varsinkin ystävyyksien ylläpitäminen tuottaa tarpeetonta stressiä. Olen yleensä se hiljainen tyyppi juhlissa joka seisoo hiljaa ryhmässä kun muut puhuvat. Olen pystynyt menemään hieman pois mukavuusalueeltani ja yritän ylläpitää keskusteluja ihmisten kanssa, vaikka tämä onkin hieman vaikeata minulle. Viimeisin seurustelusuhteeni, joka kesti useamman vuoden, loppui muutama kuukausi sitten omasta päätöksestäni.

Olen jonkin verran terveysintoilija ja yritän pitää kehostani huolta. Syön terveellisesti, en tupakoi, olen lähes raitis, kuntoilen säännöllisesti ja suosin luomua. Jotenkin nämä kaikki asiat ovat vähentäneet stressiä ja nuorempana ollutta masennusta. Käyn muutaman kerran viikossa kuntosalilla ja harrastan myös kamppailulajia. Harrastukset ovat oikeastaan paras lääke yksinäisyyteen, koska silloin voin keskittyä muihin asioihin ja treeneissä voi hieman jutella muiden kanssa.

Harrastuksien lisäksi nautin elokuvista, TV-sarjoista, pelaamisesta, nörttikulttuurista ja ulkomaan matkoista. Yksin matkustelu ei ole mukavaa, mutta olen yleensä "pakottanut" itseni niihin, etten sitten vanhempana kadu tekemättömiä asioita. Tämän saman ajatusmaailman kun saisi iskoistettua ystävien hankkimiseen niin olisin varmaan onnellisempi. Olen asunut myös pari kertaa ulkomailla.

Olen luonteeltani suhteellisen avarakatseinen, hiljainen, empaattinen, lojaali, erittäin itsekriittinen, metroseksuaali, sarkastinen, tyhmä joissakin asioissa, huono itseluottamus, huonomuistinen, tunnollinen ja rationaalinen. Tavoitteeni on kehittyä paremmaksi ihmiseksi ja parantaa huonoja ominaisuuksia itsessäni.

Oon 20-vuotias nainen. Mun paras ystäväni on mun koira. Hän on ainoa ystäväni ja myös terapeuttini.

Oon 23-vuotias mies. Yksinäisyys alko varmaanki jossain ylä-aste ikäisenä ja siitä asti ollu aikalailla yksin. En tiiä, jotenki en vaan osaa ystävystyä muiden kanssa. Koulussa, armeijassa, työpaikoilla yms. aina sama juttu, tuun hyvin kaikkien kanssa juttuun ja eikä ikinä ollu mitään kiusaamista tai muuta, mutta en vaan osaa ystävystyä. Muutenkin mua mielestäni aina pidetään rehellisenä ja asiallisena tyyppinä ja varmaankin olen ihan hyvän näköinenkin. Kai se on vaan se että oon aika hiljainen, varsinkin nykyään kun on ollu niin pitkään yksin nii sitä on jotenki tullu tosi araks ja ei oo oikeen mitään puhuttavaa.

Koen kyllä olevani aika introvertti luonne että tykkään olla paljon yksikseni ja ahdistaa aina hirveesti jos on sovittuna joku tapaaminen tai jotain, mielummin olis ittekseen vaikka kotona. En tiedä kaipaanko edes mitään isoa kaveriporukkaa, ehkä enemmänkin sitä kaipais vaan naisystävää, kumppania jota rakastaa ja tulla rakastetuks ja jonka kanssa sais jakaa arjen ja joskus tulevaisuudessa perustaa perhe... tai jotain.

Yksinäisyyden takia olen ollut aika masentunut ja sen takia esim keskeytyi amk-opinnot ja yksi työpaikka. Muutenkin aina tosi vaikea saada motivaatiota mihinkään ja ei oikein jaksa innostua mistään. Varsinkin kun tätä yksinäisyyttä on jo jatkunut niin pitkään.
Nyt olen aloittanut uuden määräaikasen työn. Itsenäistä työtä jossa ei tarvii jutella hirveesti muiden kanssa, josta pidän mutta samalla pelkään, että eristäydyn taas muusta maailmasta enemmän ja enemmän. Ajaudun vaan tekemään erilaisia pätkätöitä enkä saa mistään kiinni.

Vapaa-aikana tykkään pelailla videopelejä tai kattelen netissä kun muut pelailee. Lueskelen kirjoja, tällä hetkellä luen 'tulen ja jään laulu' kirjasarjaa. Käyn lenkillä, uimassa, pyöräilemässä.. yms. kaikkea mitä nyt yksin on helppo harrastaa. Musiikkia kuuntelen aika laidasta laitaan, ehkä enimmäkseen hip hoppia tullut viimeaikoina kuunneltua. Telkkarin ja elokuvien katselu on jotenkin jäänyt viimeaikoina aika vähälle.

Eipä mulla kai muuta...

Iltaa kaikille yksinäisille.

Olen 27- vuotias nainen ja ilmeisesti siis yksinäinen. Tosin, minusta tuntuu että olen yksinäinen omasta tahdostani.

En ole korkeasti koulutettu, mutta olen silti todella työorientoitunut. Työssä pärjääminen on minulle todella tärkeää ja pyrin jatkuvasti ylittämään itseni. Haluan mennä "urallani" eteenpäin, tämä on ehkä yksi syy yksinäisyyteen.

Tulen alkoholisti-perheestä, se on varmaan jättänyt minuun jälkeni. Toisaalta, saan jatkuvasti kehuja sosiaalisista taidoistani ja ihmisläheisyydestä. Tämä on kuitenkin rooli jota vedän arkielämässä. Todellisuudessani viihdyn yksin ja minun on vaikea päästää ihmisiä lähelleni. Minua kiinnostaa luonto, linnut, kirjallisuus ja retkeily/asuminen askeettisissa oloissa. Ne eivät ole enää tätä päivää. Ehkä sen takia olen vain tottunut olemaan yksin. Tuntuu, että olen erilainen, eikä minua täysin ymmärretä.

Kerran uskallauduin rakastumaan ja otin "turpiini". Jälkeenpäin ajatelle se oli sen arvoista, enkä ole katkeroitunut. Minulla on korkeat odotukset jokaiselta päivältä jakoen olevani onnellinen. Joskus toivon, että minulla olisi ystävä tai kumppani jonka kansas jakaa elämämme.

Olen silti onnellinen. Etenkin kun tiedän, että muuttolinnut palaavat jälleen keväällä ja Queenin musiikki saa sydämmenin aina laukkaamaan.

Onnellista kevättä kaikille teille yksinäisille.

Itse sanon näin keski-ikäisen naisen näkökulmasta, En koe olevani enää järin yksin. Maailma on hyvä ja hieno; lisäksi erinomainen. Ikinä en ole niin hyvin voinut, kuin silloin, kun huomasin oman lahjani. Hoidan pikkuista puutarhaa, (auringonkukkia) sekä luen, kirjoitan ja puhun. Nuori ajattelee, että on vaikeaa, jos vertaa muihin. Se, joka ei kilpaile kuin itsensä kanssa, loppupeleissä voittaa.

Olen ollut kuntouttavassa työtoiminnassa työttömien työpajalla marraskuusta 2012 lähtien. Olin samassa paikassa jo aiemmin puoli vuotta työelämänvalmennuksessa. Tämä työpaja, jossa olen työtoiminnassa, on kierrätyskesus. Ihmiset lajoittaa sinne käytettyä tavaraa, jota sitten myydään edullisesti eteenpäin. Tavaroilla on kotiinkuljetus.Lahjoitettavia huonekaluja myös haetaan asiakkaan kotoa.

Työpajalla on myöskin tehtaista tulevia alihankinta hommia, joita itsekkin teen. Työpaja tarjoaa ihmisille muuttopalvelua. Ja sitten on omakotitalossa asuville veteraaneille ruohonleikkuu apua kesäisin, ja lumityö apua talvisin. Itse osallistun veteraanien siivouspalveluun päivittäin. Siivousporukkaan kuuluu kolme ihmistä. Tamppaan joka kuukausi yli 40 asunnon matot. Kesäisin on myös ikkunan pesuja. Siivouksia on myös lähiseudun paikkakunnilla.

Osallistun työtoimintaan 6 tuntia päivässä viitenä päivänä viikossa. Työpajalle on kotoani matkaa 2,5 km, ja kävelen sen joka päivä. Kävellen tuo matka kestää puolisen tuntia.

Olen 24-vuotias nainen ja asun koiran kanssa yksiössä. Olen introvertti ja viihdyn yksikseni. Kaipaan toki ihmiskontaktia, ja varsinkin läheisyyttä välillä.

Olen aina ollut herkkä ja erittäin alakuloinen ihminen (lääkärin mielestä vaikeasti masentunut). Olen myös vuosia kamppaillut vaikeiden univaikeuksien kanssa, jotka tekevät mut hulluksi.

Aloitin peruskoulun jälkeen lukion, jonka lopetin pari vuotta myöhemmin. Olin syömishäiriöinen, vaikeasti masentunut, lähes täysin uneton, ahdistunut, paniikkihäiriöinen ja itsetuhoinen. Sain keskusteluapua, ja pääsin siitä yli. Lukioaikainen paras ystäväni muutti 500km päähän, ja tiemme erosivat.

Aloitin ammattikoulun, jonka aikana uniongelmat kävivät sietämättömiksi. Sinnittelin puoli vuotta n. ½h yöunilla, kunnes romahdin täysin. Opettajat syyttelivät, ja koulussa kaikki pitivät minua lintsarina ja luuserina. Paras ystäväni mustamaalasi minua selkäni takana, ja tiemme erosivat.

Koulun loppumisen jälkeen tunsin itseni älyttömän vapaaksi. Lopetin masennuslääkkeet ja pärjäsin hyvin. Sain uuden ystävän, josta tuli nopeasti paras ystäväni. Ystäväni oli juuri eronnut ja kaipasi olkapäätä, minä taas olen hyvä kuuntelija ja halusin auttaa. Se kesä on ihana valopilkku minun elämässäni.

Syksyllä työkkäri päätti etten ole työkyvytön, ja pakotti minut töihin. Terveys alkoi reistailemaan, itkin joka päivä työpaikan vessassa, söin kolmea eri lääkettä, olin täysin uneton, sain paniikkikohtauksia jatkuvasti. Sinnittelin, mutta se oli todella vaikeaa. Paras ystäväni löysi uuden miehen ja jätti minut, tiemme erosivat. Hän ei pystynyt olemaan tukenani, vaikka minä tein kaikkeni hänen eteensä kun hänellä oli vaikeaa. Se sattui erityisen syvästi.

Tällä hetkellä olen työkkärin kautta tuella töissä. Tällä kertaa vuoden sopimus, josta on jo puolet menty. Sinnittelen joka päivä, tuntuu että elämä on yhtä sotaa jatkuvasti siitä, että pystyisin pitämään kulissit pystyssä töissä, enkä romahda.

Tämän kirjoittaminen alkoi väsyttää niin paljon, että pakko lähteä päiväunille. Tuntui muuten hyvältä kirjoittaa.

"En tahtois ma touhuun ihmisten
ja en tahtoisi yksin olla.
Minun mieleni on niin kummallinen
kuin meri kuutamolla."

-Eino Leino

Olen opiskeleva aikuinen. Taas uusi ammatti. Entä jos kyllästyn tähänkin? Entä jos minusta ei ole tähänkään?

Olen aivan varma, että tulen elämään jatkossakin yksinäisenä ja kuolen sitten jonain päivänä jonnekin kerrostaloyksiöön josta minut löydetään muumioituneena. Hautaan minua ovat panemassa vain pappi ja kanttori tms. Kukaan ei kaipaa.

En muista kuinka kauan olen roikkunut tässä reunalla. Jaksan/en jaksa. En tajua kuinka olen päässyt tänne asti. Miten esimerkiksi sydän voi kestää tämän jatkuvan stressin ja väsymyksen? Miten iho, joka huutaa toisen ihmisen kosketusta ja lämpöä, jaksaa edelleen elää, uusiutua, kierrättää verta... Miksi tämä keho, jota kukaan ei kaipaa eikä tarvitse mihinkään, pysyy terveenä vuodesta toiseen? Miksi aina joku rakastettu ja tarvittu perheenäiti sairastuu syöpään ja kuolee? Miksen minä?

Okei, käyn tosiaan koulua ja se on henkireikäni nyt. Siellä on ihmisiä, joille jutella edes vähän jotain. Viikonloppuisin seinät kaatuvat päälle, kun joutuu kieriskelemään näiden ankeiden ajatustensa keskellä.... Joo, olen yrittänyt keksiä tekemistä, koko ajan. Lenkkeilyä, ruuanlaittoa, kirjoja ja leffoja, saunomista, luontoretkiä, piirtämistä, askartelua..... Mutta pää ei hiljene ei. Sitä ei pääse pakoon.

Onneksi huomenna on maanantai...

Olen 23v mies, opiskelen aikuiskoulutuksessa alaa josta tykkään ja olen hyvä siinä. Tulen luokkani kanssa hyvin toimeen vaikka suurin osa heistä on mua ~10v vanhempi. Taloudellisesti mulla ei ole ikinä ollut ongelmia. En polta enkä juurikaan juo ja elintavat ovat muutenkin pääasiassa terveelliset. Erosin pari vuotta sitten pitkästä suhteesta josta pääsin aika nopesti yli enkä koe mitään suurta tarvetta seurustelulle (siis pelkän seurustelun vuoksi, toki jos jonkun ihanan samanhenkisen naisen tapaisin). Kaipaan silti paljon läheisyyttä jonka saavuttamisen oon huomannu olevan mulle todella vaikeaa. Olin ala-asteella ihastunut tyttöön josta alkoikin yläasteelle kestänyt kiusaus joka varmaan aiheutti sen että mun on nyt lähes mahdotonta lähestyä naisia, mulla on joku naisiin rajoittuva vakava sosiaalinen pelko. Käymäni koulut/työpaikat on aina ollu miesvoittoisia eikä mulla ole harrastuksia missä voisin rauhassa tutustua naisiin.

Olen tosi yksinäinen kolmekymppinen nainen. Yliopisto-opinnot loppusuoralla, no mitä sitten. Saatan lähteä täältä jo tänä vuonna, elämänhalu nollassa. Harmittaa vain kun en ole tehnyt itsaria jo aikaisemmin, koska ajatus siitä ollut jo yli 15v ajan. Nuorena sitä vaan on tyhmä ja luule että on toivoa.

Mä oon kait aika perus tapaus eli 36v mies ja eronnut about 8 vuotta sitten ja nyt asustelen yksiössäni ja lähinnä jumitan päivät koneelle. Työelämää takana melko vähän ja edellisen duunin ryssin kun poltin itseni loppuun ja nyt taas ihmetellään maailman menoa. Välillä saatan olla vaan kotona monta päivää putkeen ilman että olen yhdenkään ihmisen kanssa tekemissä. Terapiassa käyn kerran viikkoon ja kiva että silloin voi jutella edes yhden ihmisen kanssa. Viihdyn melko hyvin yksin mutta oishan se kiva että olisi se yksi tärkeä ihminen elämässä jonka kanssa keskustella ja tehdä asioita. Jotenki oon kelannu että mun paikka ei oo työelämässä kun kahteen kertaan polttanu itteni loppuun ja tiedän että se johtuu siitä että väsyn henkisesti helposti jos ympärillä paljon ihmisiä. No mut joo, tässä mun avautuminen.

Reilu 20v mies, jolla n. 6 vuotta aikaa 30 kriisiin.
AMK opiskelija, osa-aika työläinen.

Luonteeni hiljainen, syrjäänvetäytyvä (annan muille tilaa toimia ympärilläni). Jos kuulen yhtäkkiä ymäpärilläni mielekkäitä aiheita, saatan jotakin lennokasta tokaistakin. Huumorin tajuni hyvin mustaa.

Haaveilija, ei minulla mitään rahaa ole minnekkään mennä...Se on tänä päivänä vain erään kansanosan huvitus mennä jonnekin reissaamaan.
Yhteiskunnallinen ajattelija, niinkuin yllä olevasta saattoi päätelläkin.

Detereministinen ajattelija, en ulkopuolista syitä miksi olen yksinäinen. Yksinkertaisesti siksi, koska olen niin hiljainen, jonnin verran pulska tietokoneen näplääjä
...vastakkaisesta sukupuolesta voi vain haaveilla, tulen kyllä toimeen hyvin muiden miesten kanssa...ainakin niin kauan kuin heidän ajatusmaailmansa on jotakuinkin omaa vastaavia - En juopottele, en kaahaa autolla jne..

Yksinäisyyden multihuipentuma.

http://thoughtcatalog.com/jamie-varon/2014/09/23-things-only-people-who-love-spending-time-alone-will-understand/

Kaksi viikon päästä täyttävä 33 nainen. Minulla oli 5 kerta seurustellut ,mutta olen sinkku yli 3 vuotta ja edelleen. Tykkään vain vapaa ja sielu. Muuten olin ollut heterosuhteessa , pari vuotta bi ja sitten jäin lopullisesti lesbona.

Olin 18 joka halusin lapsia ,mutta lopulta etten enää halunnut lapsia. En koskaan naimisiin kuin kerran kihloissa. Opiskelin aikuiskoulutuksessa datanomin tutkinnon ,mutta työtön 3v ja hain kaksi eri koulutusta tällä hetkellä (jos pääsen). Eilen kuntouttava työtoiminnan sopimukseni päättynyt eli 3 kuukautta ollut. Peruskoulun luokan viimeisin keskiarvo jotakin 8 ja ihan hyvä.

Olin koulukiusattu joka kesti 6 vuotta. Menetin toki ihmisiin luottamusta ja en ole enää helppoa nakkia. Oikeasti kavereita?- En tiedä ketkä oikeasti koska hehän vain pinnallisia ihmisiä. Ystäviä kai 5 tällä hetkellä ( en ole tavannut 15-20 vuoteen/muutaman vuotta).

En koskaan oikeasti viettänyt omien kavereiden/kaverin kanssa missään kuin sisaruksien kavereiden kanssa kyllä. Minulla riittää tuttavuuksia melko tarpeeksi ,mutta suurin osin nimettömiä.
Viihdyn oikein hyvin paljon yksin ,mutta joskus seuraa ok kun olen aika ambivertti. Asun yksin kaksiossa kahden koiran kanssa :). Harrastuksia?- Liikunta, koirien ulkoilut, tanssia, kuuntelen musiikkia, lukemista, pelaan pelejä ja nukkumista.
Olin nuorena aika paljon joutunut tappelukohtauksia vaikka en ole väkivaltainen.

Pidän musiikista : electro, techno, pop, R&B, rock, metal.
Millainen olen?- Olen hauska,persoona, rehellinen, luotettava, ihana, kuuntelija ja ystävällinen mutta aina itsepäinen.
Olen aika nuorekas nainen ,mutta tavoitteeni yrittää laihdutukseen ja mahdollista lihasmassa saada.
Oikeasti minulla ei ole tavoitteita muuta kuin etsin polkua. En ole niin uskonnollinen tai uskovainen.

Tykkään elokuvia vaikkapa kauhusta, jännittävästä, komediasta, scifistä, toiminnasta tai draamasta. Luulisin ,että he ihmiset saattaa helposti jutella kanssani ehkä avoin kun minussa ehkä näkee niin muuta.
Näyttäisi kyllä ,että esimerkiksi tuntemani ihmiset viihtynyt kanssani ja helppoa. En ihan heti luottaa ihmisiin koska olen varovainen ja varautunut aluksi minkälaisia he oikeasti.

En minä pidä ihmisten juorusta esimerkiksi paha tai minusta mutta en minä joskus pidä ihmisistä.En ole yli 10 vuoteen baareissa/terasseilla jotenkin tottunut. Hengailen yksikseni kaupungilla kuin haluan.

P.S en ole oikeasti kuuleva ,mutta puhun ja viittoan kyllä. Anteeksi jos kirjoitin aika sekavia tai virheitä.

no mulla on miestissit

Kiitos kirjoittaneille laadukkaista ja valaisevista teksteistä.

Itse olen 36-vuotias mies. Asuin 27-vuotiaaksi asti kotona. Työkokemusta ei ollut käytännössä yhtään. Mutta sain lopulta suoritettua ylemmän korkeakoulututkinnon. Pääsin töihin lähes ilman työkokemusta, sain pysyvän työpaikan, mielenkiintoisen työn ja ainakin omasta mielestäni hyvän palkan. Tätä ketjua lukiessani tajuan, että olen ollut tässä suhteessa todella onnekas. Se pitäisi vain pystyä muistamaan, kun ajattelee itsellä menevän kaikin tavoin huonosti. Ala jossa työskentelen ei oikeastaan vaadi työkokemusta, ja siksi kaikki onnistui näin hyvin.

Monilla kirjoittajilla oli paljon pahemmat perhehistoriat kuin minulla. Itsellä perhe ehkä vähän syrjäytynyt maailmasta. Ei tosin työelämästä. Minua ei alistettu kotona. Vanhemmat ehkä hieman epätasapainoisia ja sekaisin itsensä kanssa. Mutta silti loppujen lopuksi rakastavia. Eivät esim. heittäneet minua ulos vaikka asuin kotona todella kauan. Ehkä he tajusivat, että en jostain syystä kykene itsenäiseen elämään. Kuitenkin pidän usein omaa tilannettani maailman pahimpana, vaikka se ei selkeästikään sitä ole, jos ottaa tästäkin keskustelusta perspektiviiä.

Itse asiassa minun kirjoitukseni tässä näyttää muotoutuvan sillä tavalla positiiviseksi, että tajuan ainakin hetkellisesti minulla menevänkin ihan hyvin.

Monet kertoivat yksityiskohtaisesti lapsuuden ja nuoruuden kaverikokemuksista ja miten koulussa on mennyt. Miten oli kaverisuhteita mitkä sitten "suhdannevaihtelivat" ja muuttuivat ja hävisivät. Itsekin ajattelen ja muistelen elämääni näin. Ehkä tämä on jotain yksinäisyyttä kokeville tyypillistä. Tarkkaileminen, ulkopuolisuus. Ehkä se on juuri osa sitä ongelmaa, että ajattelee liikaa eikä anna mennä vaan.

Sekin on minulla nyt hyvin, että minulla on kaksi aitoa ystävää, ja sitten joitakin kavereita. Ystävinä pidän ihmisiä joiden kanssa kokee todella olevansa oma itsensä, ei pingota yhtään ja voi puhella ainakin melkein kaikesta.

Koen kuitenkin itseni yksinäiseksi ja onnettomaksi. Suurin onnettomuus elämässäni on jatkuva ahdistuneisuus. En oikeastaan saa nautintoa mistään vaan kaikki ahdistaa. Toisaalta ahdistuksenikaan ei ole maailman pahinta, koska pääsen ylös kodista, olen työkykyinen jne. Teen vaan ongelmasta suuremman kuin se onkaan. En pysty oikein harrastamaan mitään, koska kaikki ahdistaa, en pääse mihinkään kiinni.

Kaipaan paljon parisuhdetta. Minkäänlaista suhdetta ei ole ollut. En ole varma onko tässä mitään mahdollisuuksia, mutta toisaalta miksei olisi. Sainhan kaksi ystävääkin vaikka olin ikävuodet 19-27 täysin vailla ystäviä. Ystäviini tutustuin sattumalta opiskeluissa. Nyt sain kerrankin oikein kunnollisen kiitollisuuden tunteen muuten, kun ajattelin miten vaikeaa ja erilaista minulla olisi, jos ei olisi näitä ihmisiä. Jos siis ystävyyksien luominen onnistui, niin miksei sitten parisuhteen. Minulla kuitenkin on potentiaalia sosiaalisen kanssakäymiseen, vaikka harvoin sitä harrastankin.

En ole koskaan ottanut mitään lääkkeitä (enkä halua ottaa koska itse koen psyykelääkkeet jotenkin barbaarisina) mutta kävin 10 vuotta terapiassa. Usein koen ettei se auttanut, mutta ehkä vain haluan vastustaa kyseistä ajatusta jostain syystä.

Epävakion harrastus: "sivistyshistoria - kaikki mitä se pitää sisällään - sekä sen avaruudelliset edellytykset." Ymmärsin tämän oikein hyvin. Tämä itseänikin kiinnostaa, tai ainakin haluaisin sen kiinnostavan. Ihmisolennon fyysisen/henkisen olemuksen suhde todellisuuteen. Miten mielemme estää meitä näkemästä todellista todellisuutta. Harmi etten tätäkään voi harrastaa ilman ahdistusta.

Minäkin annan varmaan tahtomattani ulkopuolisille itsestäni menestyneemmän kuvan kuin mikä on todellisuus.

Mielestäni ystävän/seurustelukumppanin voisi löytää tällaisista nettikeskusteluista. Itse ainakin kommunikoin täällä avoimesti mutta livenä en. Täällä voi harjoitella keskustelemista, eri mieltä olemista. Itselläni eräs suuri ongelma on että kuvittelen olevani jotenkin fiksu ja ajattelen että kirjoituksiani pitäisi jotenkin ihailla tai kunnioittaa. Ja sitten kun ne vain palstoilla lilluvat ilman että ketään kiinnostaa, tulee aika vaikea olo. Minun pitäisi ylipäätään opetella ajattelemaan, että olen vain minä. Toisaalta jokainen minä on säkenöivän upea jumalainen olento. Mutta _jokainen_ on sellainen, minä en ole vaikeammin sairas tai fiksumpi kuin muut.

https://www.youtube.com/watch?v=XD2n3Uso00s

Olen parikymppinen nainen ja opiskelen sosiaali- ja terveysalalla. Vapaa-aikaa mulle ei paljon jää osa-aikatöiden ja opiskelujen jälkeen. Harrastan musiikkia ja silloin tällöin myös eri kokoonpanoissa, näistä ei kuitenkaan mitään seuraa ole löytynyt. Tietokoneella olen myös paljon, katson tv-sarjoja ja elokuvia, luen kaikkea aina mangasta romanttiseen lässykirjallisuuteen ja sieltä taas hieman "vakavampiin" historialliseen kirjoihin. Luonnossa viihdyn myös.

Olen ollut aikalailla koko elämäni yksinäinen, aina jotenkin erilainen kuin muut. Jotenkin tuntuu, että katson koko maailmaa jotenkin ihan eri tavalla kuin suurin osa muista ihmisistä, joten yhteisiä asioita muiden kanssa on vaikeaa löytää, ainakaan mitään syvempää. Introvertista luonteestani huolimatta saan yllättävän helposti kavereita niin koulussa ja töissä. Olen hikipinko ja aina ollut ns. kiltti tyttö. En osaa luottaa ihmisiin tai päästää heitä lähelleni. Olen suht ujo, hiljainen ja tylsä varmaankin monen mielestä. Tosikko kotihiiri.

Minulla on hyvät suhteet perheeseni. He ovatkin ainoat läheiset ihmissuhteeni, sillä minulla ei ole ystäviä eikä oikeita sellaisia koskaan ole ollutkaan. Asun omillani, mutta lomilla menen käymään kotona. Lapsuuteni oli onnellinen, vaikkakin kuri oli aika tiukka ja olimme todella köyhiä. Kaikki muutkin perheestäni ovat yhtä mörököllejä kuin minä, joten sosiaalisia taitoja en todellakaan päässyt oppimaan lapsena. Tunteita en myöskään koskaan oppinut näyttämään. Hassua kyllä, että olen todella puhelias, nauravainen, hymyilevä, vitsaileva ja hölmöilevä oikeassa seurassa. Suuret ryhmät ja tietynlaiset ihmiset saavat minut vetäytymään taka-alalle. (Tästä huolimatta pärjään hoitajana ihan hyvin.)

En jaksa enkä pysty läheisiin ihmissuhteisiin. Toivon, että jokupäivä kohtaisin jonkun, jonka kanssa voisin kokea samanhenkisyyttä, mutta pinnallisia kaverisuhteita en enää jaksa ylläpitää. Tulevaisuutta suunnitellessani harvoin ajattelen, että siihen kuuluisi muita ihmisiä kuin oma perheeni. Olen alkanut ajatella, että ne ystävät sattuu omalle kohdalle jos on sattuakseen.

Viihdyn siis ihan hyvin yksinkin, vaikka joskus lenkillä tuleekin olo että voikun olisi kiva jos joku olisi siinä vierellä kävelemässä... Ehkäpä hankin koiran seuraksi.

Olen pian 26-vuotias nainen Keski-Suomesta päin, jolla ystäviä ei ole.
Kärsin estyneestä persoonallisuushäiriöstä, joten siksi olen yksinäinen. Minun on hankalaa tutustua uusiin ihmisiin ja mieluiten elän omissa maailmoissani tietokoneella istuen.

Koulutukseltani olen kokki, mutta alan töitä en ole vielä tehnyt yhtään ja luultavasti en tule tekemäänkään sillä se ei kiinnosta.

Minua kiinnostaa musiikki. Erityisesti konemusiikki ja sen eri alalajit, kuten : industrial, ebm, aggrotech, martial industrial, dub techno, futurepop, hi-nrg, italo, spacesynth, dark ambient, neofolk jne. Lista on loputon.

Harrastan jumpassa käymistä ja musiikin kuuntelua.

Yksin olen asunut kohta 5 vuotta. Asun melko suuressa kaupungissa.

38-vuotias mies jonka elämä on käytännössä pelkkää olemista. Ei ole töitä, harrastuksia tai sukulaisia. Kavereitakin vain muutama joista joitain näen ehkä kerran pari kuukaudessa, loppuja vieläkin harvemmin. Mikään ei motivoi, kiinnosta, eikä mitään saa aikaiseksi.

Entinen koulukiusattu.
Koko ikänsä töitä tehnyt ja opiskellut.
Sitä kautta erakoitunut, jäänyt yksin.
Korkeakoulutettu ja menestynyt.
Neitsyt, ikuinen sinkku, mies.
Yksin asuva.
Akateeminen.
Kiinnostunut monista asioista ja avomielinen.
Vahva kuin mikä.
Silti herkkä.
Ujo.
Oikeudenmukainen.
Valolla toimiva.
Aamuvirkku.
Halukas nukkumaan, väsynyt.
Aito.
Hyvässä kunnossa.
Terve itsetunto.
Paljon ongelmia korjattavana, etenkin itsen kanssa.
Vähän päälle 20 vuotta takana.
Läheinen sukulaisten kanssa.
Pieni ystäväpiiri.
Alkoholin kohtuukäyttäjä.
Matkustelija.
Kirjojen lukija.
Ei kovin uskonnollinen.
Etäinen.
Suunnittelija.
Unelmien elättäjä.
Omalaatuisen erikoinen.
Usein oikeassa, vaan ei aina.
Muita kuunteleva.
Huomaavainen.
Joskus vähän hidas.
Rauhallinen.
Ihmisten alitajuinen pelkääjä.
Vaikea ihminen.
Sisäänpäin kääntynyt.
Huono kertomaan omista asioista.
Huono tutustumaan uusiin ihmisiin.
Ihmisten karttaja.
Ihmisiä kaipaava.
Yksin pärjäävä.
Puhelias tutussa seurassa.
Oman tieni kulkija.
Luova, kekseliäs.

Oma itseni.

Olen 27v. lukion ja ammatillisen koulutuksen käynyt. Asun vanhempien luona,
Tällä hetkellä olen työttömänä. En kuuntele musiikkia muuten kuin radiosta. Luen elämää kuvaavia kirjoja enkä tykkää fantasia- tai kauhukirjoista. Tärkeitä asioita ovat ainakin kissani. Harrastan tanssia.

26 vuotias mies. Oon aina ollut yksin, muistan jo ihan pienenä tehneeni kaiken ettei tarvitsisi mennä toisen luo yökylään.

Aina valinnut yksinäiset aktiviteetit, normaaleja sosiaalisia kykyjä ei päässyt koskaan kehittymään, mistä on ollut haittaa aikuisiällä mm. työ- ja serurustelusuhteissa on kommentoitu sosiaalisten kykyjeni puutetta suoraan päin naamaan. Joskus tuntuu että olen täysin kyvytön huomaamaan jotain puheen hienoja eleitä ja sosiaalisia vihjeitä.

Ihmiset kohtelevat kuin roskaa koska en hymyile tai itke oikeassa kohdassa tai katso silmiin etc, ikään kuin toisen tuntema tunnetila peilattaisiin pelkästään jollain sellaisella ulkoisella vihjeellä. En vaan tajua tätä meininkiä, haluaisin takaisin galaksiin josta olen tänne saapunut :D

Turun suunnalla asustavat laittakaa postia: [email protected]

pasi moi. joulu on pahinta aikaa ilman omaisia.

Olen lukiolainen nuori mies, jolla ystäviä löytyy. Kuitenkin aika usein tunnen oloni yksinäiseksi erityisesti arkisin. Toivoisin löytäväni myös tyttöystävän jonka kanssa myös arjesta tulisi mukavempaa. Myös salikaveri olisi kiva saada. En ole ujo taikka sisäänpäinsuuntautunut vaan päinvastoin olen puhelias, mukava ja sosiaalinen. Tuttavia minun on helppo saada mutta ystäviä ei. En tiedä mistä se johtuu sillä omasta mielestäni pyrin aina olemaan mukava kaikille. Jotenkin usein tuntuu että minuun ei haluta tutustua. Joskus mietin että onko ulkonäössäni jotain vikaa silti, mutta tuskimpa on sillä olen omasta mielestäni urheilullinen ja suht komea poika. Olen myös saanut kehuja ja huomiota tytöiltå. Paha sanoo mikä mussa mättää? :D

Olen reilu parikymppinen nainen. Viime vuodet olen tehnyt vähän sitä sun tätä, lyhyitä opintokokonaisuuksia sekä töitä opintojen välillä. Nyt valmistaudun kevään pääsykokeisiin. Ei ole siinä mielessä päässyt syrjäytymään. Seurustelen. Ystäviä löytyy, läheisiäkin, joilta ei tarvitse salata mitään. Välit vanhempiin, varsinkin äitiin ovat hyvät ja parantuneet viime aikoina. Harrastan paljon liikuntaa ja olen tutustunut ihaniin ihmisiin harrastusten kautta.

Silti tunnen olevani hyvin yksinäinen, ja mua hävettää myöntää tämä. Päälliset puitteet tuntuvat olevan kunnossa omasta mielestäkin, olen aktiivinen ja ryhtyväinen, terve ja normaalin näköinen. Mutta silti koen olevani hyvin yksinäinen. Asiaan saattaa vaikuttaa, että parhaimmat ystävät ovat vuosien mittaan ajautuneet eri paikkakunnille, enkä näe/ole yhteyksissä kovin usein enää heidän kanssaan.

Uusia ystävyyssuhteita solmittaessa olen hitaasti lämpiävä, koen tuppautuvani porukkaan ja olevan se epätoivottu vieras. Arki kiireineen on mukavaa, en koe olevani turha yksilö, kun ei ehdi olemaan itsekseen. Yksin vietetyt hetket tuntuvat romahduttavan maailman. Ennen viihdyin yksin pitkiäkin aikoja, en ahdistunut. Nyt jo yhden itsekseen viettyn illan aikana alan saada paniikkikohtauksia ja ahdistun esimerkiksi naapurista kuuluvasta naurunremakasta.

Itsetuntoni on aina ollut heikko, joka pönkittyy muiden seurassa. Yksin en selviä vaan lamaannun eikä mikään suju. Pelkään tämän riistäytyvän käsistä. Onhan sitä omillaankin pärjättävä! Ei aina ole jotakuta kehen tukeutua..

Kerroin aiemmin täällä isäni rahaongelmista, ja siitä kun hän vaatii liikaa minun pienistä tuloista itselleen.

Nyt kerron vähän tilannepäivitystä. Kävin eilen katsomassa asuntoa, ja tänään vuokranantaja soitti ja lupasi asunnon minulle. Ensi viikolla alkuviikosta tehdään vuokrasopimus. Elokuun alussa pääsen muuttamaan.

Tänään tehtiin vuokrasopimus. Saan asumistukea, kun olen kuntouttavassa työtoiminnassa ja saan työmarkkinatuen 9 euroa ylläpitokorvausta päivältä. Olen laskenut pärjääväni omillani.

Isä oli heti, että miten voi ilman palkkatyötä saada asunnon. Väitti, etten saa vuokraa maksetuksi pienillä tuloilla. Kerroin saavani asumistukea. Isä laski kelan asumistukilaskurilla, paljonko saan asumistukea. Väitti, etten saisi yhtään asumistukea. Menin koneelle katsomaan, niin siellä oli tiedot laitettu väärin. Isä oli laittanut tuloihin mukaan ylläpitokorvauksen, vaikkei se vaikuta asumistukeen. Asumistuki niillä tiedoilla olisi ollut 229 euroa, ja isä väitti etten saa sitä. Täytin itse tiedot oikein, ja näytin isälle, että saan asumistukea 289 euroa.

En saa vuokra-asuntoo koska luottotiedot on persilleen

Löysin 50 neliön kaksion edullisella vuokralla. En ajatellut alunperin muuttaa näin isoon asuntoon, mutta kun vuokra on tarpeeksi edullinen. Tässä kuvia asunnosta.

http://aijaa.com/Ll4yPd
http://aijaa.com/f0Lnio
http://aijaa.com/vbfzYR
http://aijaa.com/lApaMz
http://aijaa.com/5G4bDF
http://aijaa.com/S9uZNe
http://aijaa.com/9cqLEw
http://aijaa.com/nDmkwK
http://aijaa.com/yzHy6h
http://aijaa.com/bvbHOS

Voikohan näin vanhaan aiheeseen vielä kirjoittaa? Voisin joku päivä kertoa oman tarinani.

Oon introvertti (INFP), ujo ja hieman hiljainen 21v. nainen Itäiseltä Uudeltamaalta. Pääosin kiinnostunut henkisyydestä (psykologia yms. ei niinkään uskonnot...), eläimistä, luonnosta, downshiftaamisesta, minimalismista, runoista, videopeleistä, taiteesta, kulttuurista (Aasia), matkustamisesta, uusien kielien opiskelusta, nukkumisesta ja muuten vaan rauhallisesta ja simppelistä elämästä. En kaipaa paljoa ihmisiä tai hektisyyttä elämääni, mutta olisihan se tietysti ihanaa, jos olisi muutama läheinen ystävä ympärillä ja rakkautta... Tällä hetkellä aika orpo, yksinäinen ja onneton olo.

Oon koulutukseltani merkonomi ja yllätys yllätys noin 6 kk työtön. :P Haen aktiivisesti töitä, yritän pitää parhaani mukaan huolta itsestäni ja opiskella uusia juttuja (esim. kielet), mutta jos ei töitä löydy niin opinnot aivan varmasti odottaa tulevaisuudessa. :)

Asun yksin... Pikkuisessa kotoisassa yksiössä, toiveena muuttaa ainakin kaksioon kun töitä vaan löytyy (tai rakkautta). En ole kauheasti reissunainen, haha mutta matkustaminen on kyllä haaveena. Kuuntelen musiikkia paljonkin, monesti poppia, trancea, housea, loungea, ambienttia, j-poppia/k-poppia, dancea jne. eli aika menevää ja energistä musiikkia, pitää mielen korkealla. ^___^

Tärkeintä elämässä on rakkaus, rauhallisuus, pienet arjen ilot sekä surut sekä itsensä kehittäminen. Tavoitteena on löytää töitä tai opiskella, löytää rakkautta tai läheisiä ystäviä.

Siinäpä se. :)

Parikymppinen mies. Opiskelen yliopistossa, tai siis oikeastaan yritän opiskella. Tämä yksinäisyys vaan aiheuttaa masennusta, joka vie kaiken motivaation ja keskittymiskyvyn. Muutamaa kaveria näen viikolla joitain kertoja.

Parisuhteen päättymisestä on nyt pari kuukautta ja olen kovasti yrittänyt päästä treffeille netin kautta, mutta ei ole tuottanut tulosta. Kahdet treffit, eikä kummastakaan tullut mitään. Tinderissä matcheja ei juuri tule ja ymmärrän kyllä miksi, enhän minä ulkonäössä pärjää.

Haluaisin vain uskotella itselleni, että näin on hyvä, en tarvitse mitään tai ketään. Sitä olenkin yrittänyt monet kerrat, kun tämä kumppanin etsintä ei ole tuottanut tulosta. Silti se vaan tulee uudestaan ja uudestaan mieleen enkä kykene hyväksymään tilannettani. Psykologille menoa olen miettinyt, mutta en uskalla ja olen skeptinen, olisiko siitä tähän tilanteeseen mitään apua, kun ongelmani ei ole vain mielessäni, vaan konkreettinen, siis merkittävien ihmissuhteiden puuttuminen.

Lähestyessä 30-ikäluokkaa, itseäni ei ole pahemmin työt eikä opiskelu kiinnostanut, vaikka takana onkin lukio ja ammattikoulu. Työt ovat päänsääntöisesti olleet palkkatukityö jaksoja 6kk-1v.

Viihdyn omissa oloissaan videopelien maailmoissa (autismin piirteitä) ja ystävyyssuhteiden ylläpitäminen on vaikeaa omalta osaltani. En juo enkä polta joten fyysinen terveys on toistaiseksi säilynyt (mielenterveys ei niinkään). Vastakkaisen sukupuolen kanssakäyminen on raketti tiedettä. Tuskin tilanne miksikään muuttuu seuraavan 10 vuoden aikana.

Kerroin täällä viestiketjussa aiemmin, että aloitin lenkkeilyn ja vähensin limsan juontia ja herkkujen syöntiä yms. Laihduin lähes 20 kiloa noin vuodessa. Muutin omilleni syksyllä 2015. Puntarin ostin Lokakuussa. Kotona huomasin, että osa painosta oli tullut takaisin.

Päätin lähteä ostamaan kahvakuulaa. Olin sellaisen ostoa miettinyt jo useamman kuukauden. Ostin kymmenen kilon painoisen, joka maksoi 32,95 euroa. Mukana oli joku lappu, jossa oli jotain liikkeitä. On ollut aika epäsäännölistä kahvalla harjoittelu näin aluksi. Tarkoitus on ruveta treenaamaan sillä säännöllisemmin.

Olen yksinäinen, joka rakastaa jokaista luontokappaletta, mutta saa lokaa niskaan.