En tiedä kuuluisiko tämä viesti tälle palstalle, mutta toivon löytäväni täältä kohtalotovereita.
Olen joutunut seuraamaan yhden jos toisen ihmisen jonkinasteista henkistä romahtamista. Nämä ihmiset ovat läheisiäni ja ovat tarranneet minuun kuin hukkuvat laivaan. Tunnen vetäväni heitä puoleeni kuin magneetti. Siis kylläkin vain silloin kun heillä on ongelmia... Haluan toki auttaa ja tunnen sen vastuuksenikin. Ymmärrän, että he kaipaavat tukea, mutta juuri nyt tuntuu siltä, että räjähdän. Osalta tähän liittyy jo aiemmat kokemukseni, sillä taistelin vuoden perheenjäseneni mielenterveyden puolesta ja sen jälkeen minun on ollut vaikeaa suhtautua mielenterveys asioihin järkevästi. Omat tunteet ja pelot ovat vielä liian pinnassa.
Itselläni menee ihan hyvin, tai kohtuullisesti, mutta välillä tuntuu, että nämä ihmiset syövät energiaani. Tunnen kamalaa syyllisyyttä... Kuinka löytää voimia tukea toista?
Olen joutunut seuraamaan yhden jos toisen ihmisen jonkinasteista henkistä romahtamista. Nämä ihmiset ovat läheisiäni ja ovat tarranneet minuun kuin hukkuvat laivaan. Tunnen vetäväni heitä puoleeni kuin magneetti. Siis kylläkin vain silloin kun heillä on ongelmia... Haluan toki auttaa ja tunnen sen vastuuksenikin. Ymmärrän, että he kaipaavat tukea, mutta juuri nyt tuntuu siltä, että räjähdän. Osalta tähän liittyy jo aiemmat kokemukseni, sillä taistelin vuoden perheenjäseneni mielenterveyden puolesta ja sen jälkeen minun on ollut vaikeaa suhtautua mielenterveys asioihin järkevästi. Omat tunteet ja pelot ovat vielä liian pinnassa.
Itselläni menee ihan hyvin, tai kohtuullisesti, mutta välillä tuntuu, että nämä ihmiset syövät energiaani. Tunnen kamalaa syyllisyyttä... Kuinka löytää voimia tukea toista?
Vastaukset 8
Vanhimmat
vähän niin ku mulle kävi tos pari(??) vuottaa sitten. mä jossain vaiheessa tajusin että mun terveys ( koska mä aloin voida huonosti) on tärkeämpi, ja kukaan ei tee sen mun puolesta. joten mä nykyään katon mitkä ongelmat mä kuunteleen, et ei niitä turhia valituksia jaksaa. Se on totta et tälläinen vie energiat ja terveyden. Pidä huoltaa itsestäsi, kukaan muu ei sitä tee. Älä turhaan tunne syyllisyyttä siitä...
Mulle on käynyt aiemmin aivan samalla tavalla. Otin sen kohteliaisuutena sillä kaikillahan ei ole empatiaa ja kaikkiin ei voi luottaa ja minulla on niitä muillekin jaettavaksi. Kieltämättä ajoittain se oli todella raskasta. Vuodet kului ja nyt olen itse ollut avun tarpeessa. Käytän/käytin surutta itse samaa purkautumista ystäviin/läheisiin/työtovereihin. Kunnes olin täysin sekaisin ajatuksista ja "avusta". Ymmärsin, ettei kannata vatvoa asioita kovin monen tutun kanssa, vaan sitä varten on ammatti-ihmisiä, joista todellakin olen saanut apua. Jatkossa aion kaikille jotka tulevat käyttämän itseäni "hyväksi" pyytämään menemään ammattiauttajalle enkä kuuntele heitä. Suojelen itseäni kaikelta turhalta pahalta, jotta jatkossa itselläni olisi helpompi olla.
paperit.
Minä sairastin Psykoosiin vievää masennusta, eli pahinta lajia n.12v
Syy parantumiseeni ja diaknoosien kumoamiseen, kaikkien testin/ seurannan jälkeen on:
Annoin koko sydämmestäni elämäni Jeesukselle, siitä seurasi uudellensyntyminen ja minussa tapahtui muutos, mihin pystyy vain Kaikkivaltias Jumala.
Nyt minulla on syvä rauha sisimmässä ja minä saan voiman elää ihanaa elämää Jeesuksen kanssa Pyhänhengen välityksellä, Hän on minut muuttanut ehjäksi.En olisi ikinä voinut kuvitella tulevani terveeksi ja toisten auttajaksi, Hänen voimassaan. Meni monta vuotta hukkaan..kun en tiennyt totuutta. Nyt ei tarvitse omaan voimaan turvautua ja pettyä udelleen uudellen...Jokainen aamu on valoisa, eikä tarvitse aloittaa päivää, kourallisella lääkkeitä. Kysy sinä myös ja ota selvää, onko Jeesus todella olemassa, tulet yllättymään ja kaverisi saavat todistuksen sinun kauttasi, sillä tavalla syntyy ratkaisu ongelmaasi.
Saku Tre.
Tuskin sentäs psykoottista masennusta 12 vuotta sairastit? Kiva on kyllä nähdä samoja sairauskokemuksia omaavia henkilöitä.
joo, itse olen kans yrittänyt olla kamalan vahva. Puoliso on tällä hetkellä psykoosissa ja luona kiitos (vaikken välttämättä luojaan "perinteisellä" tavalla uskokaan) on tällä hetkellä hoidossa. Työn puolesta olen mielenterveysasioiden kanssa päivittäin tekemisissä ja kuuntelukin sujuu. Tiettyyn pisteeseen. Eri asia kun kyseessä asia, joka vaikuttaa omaan elämään joka hetki.
nyt alkaa tuntua siltä, että oma mitta on sillä viisiin täysi, että pakko olla hieman itsekäs - ainakin ajatusten tasolla - että voi vielä suunnilleen säilyttää oman mielenterveytensä.
sulla on oikeus sanoa, että nyt loppuu toistaisesti latit... et kai sää muuten voisi olla toisille tukena, josset ole ok oman tilantees kanssa.
Itse olen tällä hetkellä "kävelevä ruumis" eli hoidan tunnollisesti perusrutiinit, mutta olen kieltäytynyt kaikista ylimääräisistä velvoitteista, jottei itse kohta sekoa.
Kysymys alussa oli hyvä. Itselläkin tulee näinä yön tunteina epätoivo, kun pitäis saada purkaa, mutta kaikki viralliset reitit on kiinni.
Tuosta uskontopuolesta, johon joku viittas: eiköhän sen pitäis olla jokaisen henkilökohtainen asia (muutoinhan ei edes olisi "tosiuskova"...?). Oma rakas on kovin vieras: kuulin olleeni jo pidemmän aikaa raamatullinen hahmo rakastellessamme... ei tuntunut kovin hyvältä.
Voimia!
Viestisi auttoi. Kiitos:)
Tottahan tässä täytyisi alkaa ajattelemaan itsekkäästi, mutta kuten sinun ja minun tapauksessa se on hieman vaikeata, kun se kärsivä on niin lähellä. Ei läheisenmielenterveydellisten ongelmien käsittelemiseen ammattitaidotkaan auta... Minulle oli ensinnäkin todella vaikea myöntää, että läheiseni oli sairas. Koska taisin sillä hetkellä (ja vielä nytkin) olla hänen ainoa linkkinsä ulkomaailmaan, ei asiaa voinut ohittaa tuosta vaan. Ei siihen auta sanoa, että tämäpä ei minulle kuulu. Siis kamppailu läheisen mielenterveyden puolesta jatkuu yhä edelleen, vaikka kriittinen vaihe ollaankin ohitettu.
Sympatiat sinne myös. Toivon kaikkea hyvää sinulle ja puolisollesi. Omaa läheistäni yritin saada hoitoon, mutta siihen ei auttanut hienovarainen taivuttelu, itkeminen, huutaminen eikä syyllistäminenkään. Lopuksi läheiseni menetti luottamuksen minuun kokonaan. Tosin luuli jo aiemmin, että petän häntä antamalla tietoja hänestä hänen "vainoajalleen". Mutta se kuului tautiin. Pikkuhiljaa olen saavuttanut takaisin hänen luottamustaan. Ainakin toivon niin.
Aina välillä tulee hyviäkin hetkiä, nauti niistä. Vaikka ihminen, joka edessäsi on tuntuu muuttuneen täysin, voit kuitenkin nähdä väläyksen alkuperäisestä silloin tällöin. Se ihminen, johon rakastuit ja jota rakastat edelleen (kaikesta surusta huolimatta) on siellä vielä, taudin takana. Rakkaus toista ihmistä kohtaan on se, joka minut saa uskomaan parempaan huomiseen ja asia minkä avulla olen selvinnyt tännekin asti. Mitään muuta voimakkaampaa en ole tähän mennessä avukseni keksinyt.
Voimia!
Ensiksin voimia sinulle ystävä :)
Itse olen syntynyt perheeseen missä äitini on ollut ajoittain psykoosissa ja isäni on alkoholisti ja ollut delirium psykoosissa hänkin...
äitini sairasteli ollessani lapsi ja isäni on alkoholistunoitunut ollessani aikuinen (ovat eronneet)
olen ainut lapsi joten kaikki tuntuvat kaatuvan myös minun niskaani...
olin ennen omia lapsia todella väsynyt siihen kaikkeen, että huolehdin isäni asioista, löysin hänet milloin mistäkin...ja hommasin taas kerran hoitoon.
Nöyrryin "minä kaikkia hoivaava, empaattinen ihminen" ja löysin itseni Al anonista alkoholistien omaisten ryhmästä...missä askel askeleelta opitaan "elämään elämä itse varten"! Kokeilin ensin mielenterveystyö vapaaehtoisryhmää, mutta en kokenut sitä omakseni...asiat tuntuivat jotenkin niin kaukaiselta, koska äitini sairastumisesta oli kulunut aikaa. Ja koin holismin vaikuttavan minuun ja minun läheisriippuvuuteen voimakkaampana.
Nykyisin olen kahden lapsen äiti ja onnellisessa liitossa mieheni kanssa :)
olen edelleen läheisriippuvainen ei siitä koskaan kukaan lopullisesti parane, mutta en kanna enää semmoista taakkaa selässäni isästäni...vaikka aina tuntuu pahalta hänen retkahtamiset...on välillä pitkiäkin aikoja selvinpäin....
Kehoitan sinuakin hakemaan apua ns. vertaistukiryhmistä missä on sinun kanssa samantyylisiä asioita kokeneita...
ovat ilmaisia, nimettömiä, poliittisesti ja uskonnollisesti vapaita jne. sieltä minä ainakin sain apua.
Joskus vielä, kun lapseni ovat isoja haluan hypnoosin tms. avulla käydä "katsomassa" sitä pientä tyttöä mikä ihmetteli mihin äiti hävisi...kun meni taas kerran sekaisin...en muista noista ajoista paljon mitään.
Aika ei ole sopiva...omien lasten on oltava isompia kuin nyt, koska kokemus on varmasti traumaattinen!
Asiahan on niin vaikka mieli ei muista - kehosi muistaa kaiken :)
Koeta jaksaa :) Älä jää yksin!
Hei, tuntuu todella kamalalta sanoa, että nyt on aika, että elämä valuu täysin hukkaan. Joka aamu ensimmäinen sana puolisolta on, miten huonosti hän voi - sama illalla, sama kun kohtaamme, aivan sama, missä olemme aina on huono olo. Ja yleensä kaikki ilkeät tunteet ovat ensimmäistä kertaa elämässä.
Mieheni depressio uusiutui n. 8 vuoden tauon jälkeen n. 1,5 vuotta sitten. Edelleen lääkitystä korjaillaan ja tulokset ovat -0.
Nyt on tullut kummallisia uusia piirteitä. Minun pitää istua illat hänen kanssaan, tosin olen myös päivätkin kotona mutta silloin voin vähän vältellä. En vaan jaksa katsoa valitusta kokoajan ja ilmettä, joka ei mieltä ylennä. Toisaalta hän kaipaa hellyyttä mutta joskus se tulee niin anoen, että se ällöttää.
Minulla on ihana lapsi, joka vie minua eteenpäin ja ihmettelee, miksi en eroa.
Kaikella on hintansa ja olen edelleen sitä mieltä, että hyvät vuodet korvaavat huonot. Mutta miten kauan tämä tunne jatkuu...jos muutan mieleni, mieheni tuhoaa itsensä aivan varmasti.
Ja tästä ei voi kertoa kenellekään, ei näyttää ulkopuolisille. Minulla ei voi olla ystäviä, joiden kanssa jakaa juttuja, en käy missään ja olen kuitenkin "vasta yli 40". Onhan minullakin oikeus elää, sillä minä uskon ainoastaan tähän yhteen ja sitten se on loppu.
Sinun kirjoituksesi lohdutti siinä mielessä, että huomasin, että en todella ole ainoa, joka kärsii kärsivän rinnalla.
Kiitos sinulla ja hyvää jatkoa.