Valinta. Elämä tai kuolema

Olen ollut yksinäinen koko elämäni. Olen ollut syrjään vetäytyvä ja hiljainen, jännittäjä. Vanhempani eivät koskaan ole olleet läheisiä ja huokaisin helpotuksesta, kun pääsin muuttamaan pois heidän luotaan. Sisko on aivan erilainen kuin minä, emmekä tulleet edes lapsena toimeen keskenämme. Aikuisuus vain pidentää välimatkaa.

Nuoresta saakka seurustelin ja turvauduin poikaystäviin vanhempien tuen puuttuessa. Tarkemmin sanoen, minulla on ollut 11-vuotiaasta lähtien yksi uskottu kaveri, tyttö, poika, mies tai nainen. Joku side.

Olin usein aikaisemminkin masentunut, mutta elämäni hajosi viimeisimmän miesystävän jättäessä minut. Olin laskenut suhteemme varaan paljon. Olin varma, että olin tavannut "sen oikean".

En ollut osannut odottaa sen päättymistä, sillä usein kyllästymisen merkit roikkuvat ilmassa kuukausia jos ei vuosia ennen välien katkeamista ja olin ennen ehtinyt hakea jostakin muualta turvaa (ymmärtämättä itse käytöstäni).

Eroaminen oli hirveää, mutta masennus ei iskenyt ihan hirveän nopeasti. Kauhean alun jälkeen kokosin itseni ja esitin puolisen vuotta roolia, jota olisin halunnut esittää 10 vuotta aikaisemmin eli "kovaa gimmaa".

Sitten epätoivo kuitenkin sai yliotteen. Olin aikaisempien masennuskausieni takia edelleen yhteydessä mielenterveystoimistoon. Eron yhteydessä jo lääkeannoksiani suurennettiin ja sain uusia lääkkeitä. Olin puolen vuoden aikana sortunut, sitä edelleen tajuamatta, melkoiseen lääkkeiden ja alkoholin väärinkäyttöön.

Elämä oli riekaleista. Minulla ei ollut kiinnekohtaa. Periaatteessa opiskelin, joten saatoin vielä käytännössä olla tekemättä mitään. Vuorokausi rytmi oli ihan sekaisin. En saanut asioitani hoidettua. Ajattelin jatkuvasti itsemurhaa.

Kun kesä alkoi olla ovella, tiesin rahanlähteeni lopullisesti sulkeutuvan. Minua pelotti, mitä tapahtuu, kun jollekin taholle paljastuu opiskelemattomuuteni. Pelkäsin työkykyni puolesta ja kun en osannut arvioida tilaani, odotin kauhulla opintotukiviranomaisten yhteydenottoa ja syylliseksi julistamista.

Yritin ottaa entiseen miesystävääni vielä yhteyttä. Muutaman tapaamisen jälkeen oli selvä, ettei hän harkitsisikaan ajatusta uudelleen aloittamisesta. Minulla ei ollut ketään ja kun sinä iltana tulin kotiin ja aloin napsia lääkkeitäni sen tarkemmin ajattelematta asiaa.

Kaikki oli sillä hetkellä aivan sama. En tuntenut mitään, en ajatellut mitään, en odottanut mitään, tunsin vain, että asia on ratkaistu. En ollut suikaan huojentunut tai helpottunut. Olin oikeastaan vain aivan tyhjä.

Koska en ollut yrittänyt itsemurhaa aikaisemmin, en tullut ajatelleeksi, että systeemini ei toimi. Sammuin 20-30 tabletin jälkeen. (Päättelin myöhemmin puretuista pakkauksista.)

Tie parempaan alkoi seuraavana aamuna, kun totesin edelleen olevani aivan sekaisin lääkkeistä. Otin yhteyttä mielenterveystoimistoon hoitavaan lääkäriini ja hän lähetti minut viikoksi mielisairaalaan.

Kuulostaa ehkä hirveältä, mutta viikon loma kaikesta minua ympäröivästä kaaoksesta teki hyvää. Mietin rauhassa, jatkanko elämääni näin vai haluanko kuolla vai teenkö jotakin.

Edes pillereitä ottaessani en halunnut kuolla. En halunnut elää, mutta en kuollakaan. Jotenkin tiesin, että en pystyisi tietoisesti yrittämään sitä uudelleen. Ei jäänyt muuta vaihtoehtoa kuin yrittää elää.

Ahdistukseni numero yksi oli rahatilanteeni. Lupasin itselleni, että hoidan sen kuntoon. Että keskityn vain siihen enkä ajattele muuta. Ei elämä ryhtynyt hymyilemään, mutta jatkui siitä eteenpäin.

Olin juuri ollut mielisairaalassa. Siellä ollessani tulin parempaan kuntoon mutta myös käyttäydyin hyvin omituisesti, sillain ettei se ollut minulle tyypillistä...ei edes ajatuksissani. Minulla kehittyi sairaalassa suhde erääseen potilastoveriini, syvempi suhde kuin oli sallittua.
Tiesin kokoajan etten miestäni jättäisi ja ihmettelin omaa itseäni. Minulla oli todellakin jonkinlainen mielenhäiriö hyvästä olostani huolimatta. Päätin tämän potilaskaverin kanssa olla vain ystäviä ja pidimme yhteyksiä sairaalan jälkeenkin. Mieheni ei siitä pahastunut koska selitin meidän olevan vain ystäviä.
Sitten se tapahtui! Kauan kaivattu omatuntoni heräsi ja se kolkutti aikamoisella jytinällä, senkin eestä kun oli ollu hiljaa. Mietin missä se oli oikein piilenyt.
Kärsin salailustani. Onneksi välini menivät poikki tämän miehen kanssa. Silloin en enää ajatellut edes ystävyyttä jota olin hänen kanssaan vaalinut, en halunnut enää sitä takaisin. Pitäisin mielummin mieheni ja olis vähintäänkin reilua etten olisi enää missään yhteydessä tähän mieheen. Oli siis aika kertoa. Olin sen hänelle velkaa. Toivoin hänen antavan anteeksi ja arvostavan rehellisyyttäni.
Itkien vuodatin kaikki tuntoni ja ihmettelin omaa käytöstäni. Pyysin anteeksi. Hän sanoi heti antavansa anteeksi. Pakotin hänet ensiksi sitä miettimään. Seuraavana päivänä hän sanoi samat sanat. Olin onnellinen, mutta tiesin että vaatisi paljon työtä että suhteemme jälleen eheytyisi.
Samalla viikolla minulla oli ihmissuhdesotkuja äitini ja siskoni kanssa. Nämä varmaan myös leijuivat taustalla itsemurhaa yrittäessäni, mutta mikä kaiken laukasi, kerron siitä nyt.
Minulla oli tosi hvyä päivä. Olin päässyt kirjallisista läpi ja hain Alkosta pullon sen kunniaksi. Mieheni kanssa vietimme mukavaa iltaa yhdessä. Hänen kaverinsa soitti ja pyysi häntä ajelulle uudella autolla. Lupasi miehelleni että voivat istua kapakassakin sen verran että mieheni siemaisee muutaman olusen.
En halunnut lähteä mukaan. Vakuuttelin pärjääväni ja sanoin meneväni nukkumaan. Silloin se iski. Minulla napsahti. Minulla napsahti kun mieheni sanoi tietyt sanat. Hän otti puheeksi pettämiseni ja kertoi rakastavansa minua ja edelleen antavansa anteeksi. Kolahtavat sanat olivat kuitenkin: Minä ymmärrän miksi teit niin!
Minä olin kuolla siihen paikkaan! Omatuntoni jysähti jälleen kerran todella pahasti. Kuinka voin ansaita noin ihanan miehen, ajattelin. Hänellä olisi paljon parempi minua, en ansaitse häntä! Kuinka hän voi olla noin hellä ja rakastava vaikka tein hänelle todella kurjasti?!
Yritin soitella kavereilleni. Kenelläkään ei ollut aikaa puhua kanssani. Olin aivan maassa. Hain kaikki lääkkeeni ja tein niistä kasan. Kuuntelin Red Hot Chilipeppersiä ja itkin. Minua pelotti, mutta silloin ajattelin että minulla ei ole muuta vaihtoehtoa. En ollut tarpeeksi hyvä elämään. Huusin itselleni vihaisena että ota ne! Koirani tuli huolissaan luokseni ja laittoi tassunsa syliini.
Viimeisellä paukulla huuhtelin alas ne kaikki lääkkeeni. Oksensin niitä välillä käsiini, mutta nielin ne uudestaan.
Tekoni oli säälittävä ja oksettaa oikein ajatella. Nyt jälkeenpäin häpeän kaikkea, pettämistä ja itsariyritystä...oksettaa ajatellakkin. Miten saatoin jatkaa mieheni järkyttämistä. Ehkä olisin halunnut kuolla, ehkä en. Otin kuitenkin riskin, mutta avunhuutona voisi pitää sitä että olin soittanut vielä miehelleni..itse en sitä muista. Ehkä yritin viestittää että todella kaduin kaikkea. Vähän hieman väärällä tavalla.
Mieheni löysi minut tajuttomana lattialta. Hän tuli heti kun kuuli mongerrukseni puhelimessa. Hän toimi nopeasti, mutta olin suuressa vaarassa otettuani lääkkeitä ihan tolkuttomasti. Onneksi kuitenkin selvisin, kiitos rakkaan mieheni. Olen hänelle niin paljosta kiitollinen. Hän on elämäni suola.
Kadun siis kaikkea. Tajusin heti seuraavana päivän mitä kauheaa olin tehnyt. Näin kuinka uupunut ja kauhuissaan mieheni oli. En tekisi sitä enää ja häpeän tekoani. Löysin jälleen elämänilon miehestäni ja karvaisista lapsistani, meillähän on lopulta asiat aika hyvin.
Vielä tänäkin päivänä joudun ansaitsemaan luottamustani takaisin. Joudun soittamaan miehelleni tietyn väliajoin että olen kunnossa. Ymmärrettävää, vaikka välilläkin ärsyttävää. Olen kuitenkin jo selvinnyt monesta kokeesta. Enää en moista tekisi, rakastan miestäni ja elämää nyt ihan liikaa. Niin rakastin miestäni silloinkin, en vain tiennyt mitä tehdä. Nyt kaikki on onneksi jo toisin. Tää kuulosti aika säälittävältä...

yritin hirttää itseni vaatekomerooni. Olin silloin 13-vuotias. En tajunnut mikä minua ahdisti ja vaivasi. Olin kauhean vihainen.
Myöhemmin olen tiedostanut että oirehdin jo tuolloin lapsuuteni traumoista, silloin olin vaan sysännyt ne syrjään...

Muuta en voi Sinulle kirjoittaa kuin että valitse elämä. Voit aloittaa miettimällä ja toteamalla kuinka monelle ihmiselle olet tärkeä ja rakas. Voit jatkaa osoittamalla ihmisille hellyyttä ja rakkautta, mitä saat roppakaupalla takaisin. Nämä ovat Sinusta varmasti naivin tuntuisia ajatuksia ja keinoja, mutta niillä on voimaa saattaa sinut synkkyydestä valoon. Toivon Sinulle kaikkea hyvää!