Mulla on ikävä sitä, että meidän suhde toimi. Ikävä sitä miestä, joka osasi rakastaa ja suudella ja puhua. Se mies on jostain syystä muuttunut kuin lapseksi, joka kuivin huulin suukottaa poskelle kuin joku lintu, ei koskaan enää saa mua hengästymään suudelmillaan. Ikävä sitä miestä, joka välttelemättä katsoi silmiin eikä pelännyt tarttua kiinni. Ikävä sitä huumaa, mikä sai meidät tutkimaan toisiamme aina kun mahdollista, tajunnanräjäyttävää rakastelua ja kiihkeitä öitä. Ikävä myös yhdessä nauramista, toisen tapaamisen odottamista, raastavaa kaipuuta. Nyt nautin yksinolosta, hänkin nauttii. Missä me tehtiin väärin? Miksi ikävä alkaa hellittää ja katseeni hakee toisen, vieraan miehen silmiä, löytää ne. Sydän sykkii toisen luo ja samalla murtuu kotiin katsoessaan. Voi luoja mikä ikävä.
Ikävä mun miestä
Mieheni vaimo
11211
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 11
Vanhimmat
Me ollaan liian vanhoja rakastamaan. Vain poltettuja siltoja takana. Navy Colt savuaa vielä.
Jos vain oltaisiinkin jo eletty vähän enemmän, silloin voisin ymmärtää. Silloin voisi kai nauttia hitaasta elämästä, hiljaisuudesta ja olosta jo käytyjen keskustelujen hiljaisessa huminassa. Voiko nuori mies ollakin jo vahingossa vanhentunut? Rakkautta on, välittämistä on, mutta rohkeus, se kai se puuttuu.
Jospa on vain odotettava ja odotettava. Toisen syliin menemällä en kuitenkaan halua loukata enkä pystykään. Tämä ikävä vain sattuu niin kovasti, kun iho kaipaa kosketusta. Katse siltä vieraalta silitti selkäpiitä jo liiankin ihanasti.
Onko rakkaudeton elämä todella tuon arvoista?
Kyllä minä uskon vielä, että meillä on rakkautta. On vain niin kova ikävä sitä, että sen näytti toiselle varauksetta. Enkä minäkään syytön ole, ehkä minussa on vikaa miestä enemmän. Ei hänkään näe enää niin usein sitä tyttöä, johon hän rakastui, ei varmasti näe. Miten siis voisikaan odottaa, että minä enää saisin nähdä sen saman miehen? Mutta onko tämä tosiaan kaiken arvoista? En minä tiedä, siksi kai tämä ikävä onkin niin kova. Jos kaikki olisi jo mennyt, ikävöisinkö? En tiedä.
Tuollasissa fiiliksissä kannattaisi keskittyä sen suhteenne pelastamiseen ja unohtaa ne vieraat miehet. Hyvä sanonta meni jotenkin niin, että ruoho ei oo vihreämpää aidan toisella puolella vaan siellä missä sitä hoitaa eniten.
Kiitos, näin haluaisin tehdäkin. Tulevaisuus pelottaa ja jännittää, mitä jos tämän ihmeempää ei enää ole luvassa? Mutta yhdessä edelleen yritetään, tai minä ainakin yritän. Ja varmasti hänkin, minä en vain ehkä osaa nähdä sitä vielä.
Ei elämä ole pelkkää intohimoa joka jatkuu aina vaan. Se voi tulla ja se voi mennä, se voi hetken levähtää ja löytyä uudestaan. Elämää on vaikka intohimoa puuttuu. Rauhallista, rakkauden sävyttämää, hiljaista hyrinää ja tyytyväisyyttä.
Ikävä - jos on ikävä, silloin menee ja herättää toisen ikävänsä voimalla, ei valita, ei kärvistele ikävissään. Älkää odottako elämältä liikaa. Jokaisen ikävä ei ole yhtä voimakasta. Tärkeintä on sittenkin sydämen tyytyväisyys ja rauha. Olla oma itsensä, ei teeskennellä muuta.
Elä sisko päivä kerrallaan. Suotta murehdit. Elämä on nyt. Jos sun mies ei enää vetoa, niin anna olla. Minä luovutin. En edes jaksa enää yrittää parsia kokoon. Kymmenen vuotta mennyt.. Mitä nyt? Odotan parempaa. Miestä. Ja tiedän, että sellainen on tuolla.
Ei se ruoho siitä vihreäksi omalla puolella muutu, jos on
Sun ukkos on lätkässä toiseen naiseen.
Molemmat muuttui, kyllästyi, arkipäiväistyi. Niin se metsä vastaa aloittaja, miten huudat sinne.