Lisää reippautta, miten?

Yritä ymmärtää, että lapset eivät kaikki ole "samasta muotista". Tytössä ei ole mitään vikaa. Annat nyt itsestäsi hieman typerän kuvan. Oliko provo vai oletko muka tosissasi?

Pelkäsinkin vähän että kirjoitukseni käsitetään väärin.
Todellakin arvostan tytärtäni ja hänen "erilaisuuttaan", hänellä on paljon vahvuuksia monissa asioissa.
Itse vain koen, että esim toisten lasten kanssa leikkiminen olisi myös lapsesta mukavaa ja onhan se todella tärkeääkin monelta kannalta.
Monet asiat vain tuntuu olevan hankalia tytön kanssa ja haluaisin tukea häntä ja auttaa vaikeissa tilanteissa.
Esim pukemisessa, mutta minkäs teen kun neiti on päättänyt ettei edes halua harjoitella kun kuitenkin menee pieleen..

Yleensä lapsi leikkii mieluummin yksin n. kolmivuotiaaksi saakka. Hän ei osaa jakaa, toisen kädessä on hauskempi lelu, toinen osaa paremmin, tai sitten se toinen rikkoo leikit.
Kontakti muihin herää asteittain. Isot veljet ovat kovaäänisi, reippaita ja meneviä. Pieni ja nuorempi ei pääse samaan vauhtiin, eikä poikien leikit ole naisellisen pikkusiskon mieleen.
Monella tytöllä on jo tarkka silmä tuossa vaiheessa, ja kun ei saa vaatteita oikein ja hyvin puetuksi, niin tuntee epäonnistuvansa. Harjoitelkaa ensin vaatteiden riisumista. Onnistuuko pyjamaan pujottautuminen?

Hän astuu seuraelämään kun huomaa, etteivät toiset lapset ole petoja. Koeta etsiä joku pienempi tyttö, joka ei ole uhkaava. Tutustukaa varovasti.

Moni äiti saa huomata, että lapset ovat syntymästään asti tyttöjä tai poikia. Ei heitä voi kasvattaa muuksi kuin mitä he ovat.

Lapset ovat perusluonteeltaan erilaisia, eikä heistä pidä tehdä väkisin toisenlaisia kuin ovat. Tyttösi saa itseluottamusta, kun hyväksyt hänet omana itsenään ja osoitat että hän on hyvä juuri niin hiljaisena, rauhallisena tai arkana kuin on. Osoita hänelle että ei tarvitse olla yhtä reipas kuin veljet tai toiset lapset kerhossa. Ei ole pakko myöskään osata kaikkea sitä mitä muut osaavat, kyllä sen ehtii myöhemminkin. Kun hän oppii hyväksymään omat ominaisuutensa, tulee samalla rohkeutta ja itseluottamustakin.

Voi olla myös että hän ei ole vielä siinä kehitysvaiheessa että kaipaisi yhteisleikkiä toisten kanssa. Anna hänen kehittyä omaa tahtiaan. Kun pystyt itse pysymään kärsivällisenä ja ystävällisenä tilanteissa jotka ovat hänelle vaikeita, hän pystyy rauhassa harjoittelemaan eikä hänkään sitten hermostu jos kaikki ei suju helposti.

Esikoispoikani oli tyttäresi kaltainen. Lämpeni hyvin hitaasti tuttujenkin lasten seurassa, yleensä leikkiessä vieraassa paikassa minun piti pitää kädestä kiinni. Konfliktitilanteissa alkoi itkeä, eikä halunnut jatkaa leikkimistä. Kavereiden saaminen oli hankalaa. Hän myös on ollut aina äärimmäinen perfektionisti eli heti pitäisi onnistua ja olla paras, muuten tavarat lentää, eikä hän jaksa enää yrittää. Harjoittelu oli kirosana hänelle.

Nyt hän on 7-vuotias koululainen. Muodonmuutos on ollut ällistyttävä. Hänestä on tullut sosiaalinen, kavereita on paljon ja tulee helposti juttuun sekä lasten että aikuisten kanssa. Ei ujostele enää. Toki konfliktitilanteissa edelleen räjähtää herkästi, mutta poistuu omatoimisesti paikalta. Osaa jo vähän epäonnistua ja antaa itselleen armoa, vaikka tietysti välillä se ottaa koville.

Aika on ollut paras lääke, mutta luulen, että aika paljon auttoi se, että olin hänen kanssaan kotona eskarin alkuun asti. Hän lopetti päivähoidon 3-vuotiaana, kun pikkusisko syntyi, jäi kotiin, kävi kerhossa pari kertaa viikossa ja eskarissa oli sen neljä tuntia per päivä. Hän sai opetella kouluarkeen rauhassa ja pikkuhiljaa.

Itsetunnon takia pistin hänet 5-vuotiaana telinevoimisteluun. Ensimmäinen vuosi oli räjähdysherkkää aikaa, mutta kun hän näki, etteivät muutkaan osaa, että harjoittelemalla hän kehittyy ja kehittyminen näkyi konkreettisesti ja hän alkoi saada henkilökohtaisia onnistumisenkokemuksia, harrastus muuttui vähitellen hyvin rakkaaksi. Hän on sen verran fyysinen ja liikkuvainen poika, että liikunnallinen yksilöharrastus oli paras valinta.

Pikkusisko, nyt 3v, puolestaan on aivan toisesta maasta. Hän itki koko joululoman, kun ei päässyt päivähoitoon katsomaan kavereita... :)

Useinkin ujo ihminen on ujo siksi että hän luulee olevansa huono siksi kun on muita arempi. Jos hän ymmärtää että ujous ei ole häpeä, hän lakkaa kärsimästä arkuudestaan ja saattaa samalla myös tulla reippaammaksi.

Arka lapsi tarvitsee paljon kehuja ja hyväksyntää. Hänen pitää myös saada päättää asioistaan itse eikä olla vain toisten käskettävänä. Se että hänen omaa tahtoaan kunnioitetaan, lisää myös itsetuntoa. On rohkeisevaa huomata että luotetaan ja annetaan vastuuta päättää itse joistakin omista asioistaan - jo pienenä. Tärkeää on, että ei käsketä, komenneta ja vaadita jatkuvasti jotain mitä ei itse halua.

Oma esikoiseni oli aika arka ja itsekseen viihtyvä. Piirteli ja leikki omia leikkejään tarhassakin, ei tykännyt toisten riehumisesta ja melusta. Äidistä erilleen joutuminen oli silloin vaikeaa ja uudet asiat pelottivat Koulussa hän oli rauhallinen ja tunnollinen, menestyi hyvin, ja hankki vähitellen muutaman ystävän, joiden kanssa ystävyys jatkuu vielä aikuisenakin. On nyt mukava rauhallinen aikuinen, hyvä työ ja onnellinen perhe. Ei mitään haittaa hiljaisesta perusluonteesta.

Mulla on kaksi lastenlasta, molemmat tyttöjä. Toinen menee rohkeasti esim. kahlaa vedessä eteenpäin vaikka vesi peittäisi pään. Ei pelkää mitään. Toinen säikähtää kun yskäisen ja katselee varovasti ympärilleen. Alkaa itkeä herkästi jopa kovista äänistä, eikä tahdo rauhoittua kun äidin sylissä. En nyt huolestunut ole mutta ihmettelen. Kai sitten erilaisuutta vaan on, myöhemmin näkee mitä tulee.

Kaikkien ei tarvitse olla reippaita. Ei haittaa jos pelottaa eikä uskalla mennä kaikkeen mukaan, eikä haittaa jos on hiljainen ja mieluummin katselee sivusta toisten touhuja. Me ihmiset ollaan erilaisia ja jokainen voi tulla onnelliseksi omilla ominaisuuksillaan, jos häntä ei väkisin pakoteta toisenlaiseksi. Minä olen elänyt onnellista elämää vaikka olen arka ja hiljainen, vanhempani ja puolisoni ovat rakastaneet minua tällaisena, olen menestynyt töissä ja hoitanut perheeni hyvin. Mitä muuta pitäisi vaatia? Vanhemmille voi olla työlästä tukea arkaa lasta, mutta työlästä on myös hillitä reipasta joka paikkaan menevää lasta.

Mun tyttö "sosiaalistui ja reipastui" hurjasti n.4-vuotiaana. en ollut asiasta huolissaan, vaikka kotihoidossa/kerhossa olevalle normaalille lapselle jo vähän kokopäivävirikehoitoa ehdoteltiinkin 2,5-3 v:nä :D

Miellestäni tyttäresi vaikuttaa ihanalta. Pahoin pelkään mitä nuoruus tuo hänelle; jäi pelottava kuva tuosta arkuudesta ja sisäänpäin suuntautuneisuudesta.

Meilläkin poika on ollut kohdussa olemisesta asti vilkas ja räväkkä, kun taas jo kohdussa tytär oli rauhallisempi ja paljon hitaampi liikkeissään. Tämä sama temperamenttiero on säilynyt koko elämän, vaikka lapseni ovat jo murrosikäisiä.

Nyt poika kaahailee mopolla, temppuilee maastopyörällä ja harrastaa parkouria. Tytär taas on hirmuisen eläinrakas, tykkää liikkua luonnossa ja ottaa valokuvia jne. Pojan pitäisi koko ajan olla menossa ja joka päivä hän purkaa energiaa esim. käymällä lenkillä tai jotain muuta liikuntaa harrastamalla, kun taas tytärtä saa vieläkin patistella, että muistaa käydä ulkoilemassakin. Kumpikin lapsistani on aivan ihania persoonia ja heillä on myös yhteisiä luonteenpiirteitä esim. samanlainen elokuvamaku ja sama huumori.

Muista, että 3-v ikäinen on vielä tosi nuori. Meillä toinen lapsi oppi puhumaan alle 1-v ikäisenä, kun taas toinen oppi puhumaan vuotta myöhemmin. Toinen oppi uimaan, hiihtämään ja luistelemaan 4-v ikäisenä, kun taas toinen oppi ne taidot vasta hirmuisen maanittelun jälkeen yli 5-v ikäisenä. Tämä 4-v ikäinen oppi yrityksen ja erehdyksen kautta, kun taas 5-v ikäinen oli varovainen ja oppi sitten kerralla paljon vähemmillä kolhuilla.

Anna kuopuksesi kasvaa rauhassa. Kannusta häntä omatoimisuuteen. Anna hänen tankata läheisyyttä. Yritä silloin tällöin tarjota hänelle haasteita, joissa hän joutuu hieman epämukavuusalueelleen, mutta saa siitä jonkun "palkinnon". Ehkä myös isoveljet voivat toimia esimerkkinä. Meillä ainakin pikkusisko uskalsi esim. lähteä virpomaan reippaan isoveljensä kanssa, kun tiedossa oli pääsiäismunia.

Ehkä voisit yrittää tutustua puistossa tai kerhossa johonkuhun, jolla olisi samanikäinen lapsi. Vuorotellen kyläillessä tyttäresi varmasti tottuu ja kun huomaa, ettei ole pelättävää, niin uskaltaa olla avoimempi.

voi olla että tyttö reipastuu iän myötä enemmän. ja päiväkodin myötä saattaakin rueta leikkimään muiden kanssa aktiivisemminkin. alle 3 vuotiaat ei juurikaan leiki "muiden kanssa". Toki lapsi voi olla ihan vaan tempperamentiltaan erilainen ja kaikilla säilyy tietty tempperamentti koko elämän ajan. ei kannata ainakaan toitottaa lapselle että olet ujo jatkuvasti vaan kannustaa olemaan reipas ja hyvä omana itsenään. kaikki lapset on erilaisia ja kehittyykin omaan tahtiinsa.

Anna lapsen olla sellainen kun on. Oma äitini teki sen virheen ettei koskaan hyväksynyt minua. Olin lapsena kanssa arka, ujo ja viihdyin omissa oloissani. En tykännyt muiden poikien takia juosta jalkapallon perässä yms. vaan olla omissa oloissa piirtämässä ja lukemassa.

Äitini ei tietenkään sitä ymmärtänyt ja haukkui minua aina oudoksi ja jopa VAMMAISEKSI. Minua jopa väkisin retuutettiin "normaaleiden lasten" luokse mutta ei siitäkään mitään tullut.

No, nyt olen lähes 30-vuotias aikuinen mies. Täysin yhteiskunnasta syrjäytynyt, pahasti masentunut, alkoholisoitunut, totaalinen erakko ja itsetunto murskattu jo lapsuudessa.

Ja tämäkin oli oma tarina vain todella tiivistetyssä muodossa. Kouluaikaa ja nuoruutta en ala nyt selostamaan, äitini halveksunta jatkui silloinkin ja jatkuu varmaan edelleen mutten ole tekemisissä.

Panosta ennakkoluulottomaan lähestymiseen. Mikä on mieleenpainuvin kokemus, minkä olette yhdessä kokeneet, keskustelkaa siitä ja mitä se tarkoittaa/tarkoitti toisillenne. Lisää keskustelua ja suoraa puhette, tehkää siitä ymmärrettävää tilanteeseen mukavasti ja sopivasti. Keskustellessa tarvitaan aimo annos rehellisyyttä.
On oltava arka, jos pelkää epäonnistumista. Voisit seurata onko hänellä riippuvuutta suhteestanne. Tavallinen tieto on tarpeellista kun vain ymmärrys toivottaa sen tervetulleeksi. Lähes aina ratkaisuksi riittää yhdessä näkeminen ja kokeminen. Sovittua toimintaa, mitä tahdotte yhdessä saavuttaa, muista lapsesi on ennakkoluuloton. Lopuksi tehkää selväksi miten ongelmat ratkaistaan, että tarvitsemme tietoa siitä missä olemme, eli tieto, yhteinen kieli. Suurin piirtein näin: onpa kuuma päivä no puen itselleni vaatteet sinä seuraavaksi. Oli miten oli olemme silti yhdessä tahdotko juotavaa.

Yleisiin käsityksiin vetoan ja asia keskustelut suoraan neuvolasta ovat tämän tekstin ulkopuolella.

Lapset ovat erilaisia. Koitapa äippä vaan tottua siihen.

Kyllä se vanhemman oma ahdistus näkyy myös mukulassa, vaikka toisin yleisesti luullaankin. Lapsesi on aivan selvästi ehkä jopa älykäs introvertti, joka aistii kusipäät ympärillään todella nopeasti. Ainoa turva hänelle on äiti, jonka helmoihin lapsi yleensä pakenee hädän hetkellä. Se lapsen aisitma hätä ei ole samanlainen kuin aikuisen. Päiväkoti on yksi loistava keino kasvattaa lapsesta oma-aloitteisempi ja vähemmän vanhemmistaan riippuvainen yksilö. Ja siihen pitäisi jokaisen vanhemman myös pyrkiä.

Lue erityisherkistä lapsista. Kuulostaa tutulle :)

Ei voi kuin sääliä lapsirukkaa, jolta vaaditaan jo varhaislapsuudessa oman luonteen tuhoamista vanhempien arvostuksen ja rakkauden toivossa. Totta kai lapsi oppii riehumaan ja käyttäytymään vastoin luonnettaan riehakkaasti. Oppiihan sen kun havaitsee, että se on se hyväksytty käytös. Mutta kun se tosiaan on kaikki opittua, tulee lapsesta ärsyttävä. rääväsuinen omanvoiton tavoittelija, joka uskoo saavansa ihailua osakseen, mitä häiritsevämmin käyttäytyy.

Kehottaisin hakeutumaan toimintaterapia-arvioon. Monet kuvaamasi piirteet sopivat aistisäätelyn vaikeuksiin, jotka hankaloittavat monella tapaa lapsen arkea. Meillä ainakin toimintaterapeutin arvio selitti paljon lapsen oudolta tuntuvasta reagoinnista!

"Esim pukemisessa, mutta minkäs teen kun neiti on päättänyt ettei edes halua harjoitella kun kuitenkin menee pieleen.."

Sulla (tai miehelläsi) on itelläsi varmasti sama asenne (piilossa tai näkyvissä). Lapsesi ottaa sinusta mallia.

Kyllähän jotain täytyy välittyä sinun käsityksistäsi lapseen Tunnut odottavan, että lapsi on reipas itsestään, kuten aiemmat oli.

Tämä lapsi tarvitsee sinua reipastuakseen. Hiljakseen, hänen arkuutensa hyväksyen, lähdet viemään häntä yhdessä tekien mukaan asioihin. Tämä neiti ei lähde pulkassa yksin mäkeen, vaan yhdessä kanssasi. Samoin muussa.
Voi kun olisin saanut neitosen poikien jälkeen, aran tai reippaan. Mutta ei. Ei tullut neitosta, eikä edes vielä lapsenlapsissakaan. Huoh.

Onpa tyhmä kakara.

Lapset ovat todellakin kovin erilaisia. Omani, joita on neljä, nyt jo aikuisia, ovat kaikki olleet enemmän tai vähemmän kuvaamasi kuopuksen kaltaisia. Heistä on tullut hyviä, rauhallisia ja empaattisia ihmisiä. Lapsesi tarvitsee aikaa, turvaa ja lämmintä kannustusta, Lue professori Liisa Keltikangas-Järvisen viisaita kirjoja (esim. Hyvä itsetunto, Pienen lapsen sosiaalisuus tai Tunne itsesi, suomalainen). Luota lapseesi ja tulevaisuuteen!

Pukeutumisen osalta tee lapselle taulukko, johon liimataan tarra aina onnistuneen omatoimisen pukeutumisen jälkeen. Sovitte, että aina kymmenen tarran jälkeen saa vaikka pienen lelun kaupasta. Tämä toimi ainakin oman poikani kohdalla, joka kuvitteli, että äidit ovat sitä varten, että ikuisesti pukevat lapsensa. :)

Arempi lapsi tarvitsee paljon kannustusta ja onnistumisen iloa, niin silloin löytyy hiljalleen se rohkeus ja halu yrittää uudelleen pienistä takaiskuista huolimatta.

Täälläpä on kommentteja laidasta laitaan. Toisten mielestä lapsesi käytös on täysin normaalia toiset pitävät lastasi sairaana, toiset pitävät sinua huonona äitinä... jne. Minullapa olisi hyviä käytännön vinkkejä. Ensinnäkin älä stressaa asiasta. Lapsi aistii äidin stressaamisen ja SE vaikuttaa lapsen itsetuntoon. Kuulostaa myös silltä, että tyttäresi on jatkuvasti sinun kanssasi ja sinun mukanasi joka paikassa. Arvostan kovasti kotiäitejä, mutta kotona pitäisi pystyä hoitamaan myös kaikki kotityötkin, eikä mennä joka asiassa lapsen ehdoilla. Välillä voit sanoa, että "nyt äiti ei ehdi leikkiä, mutta tule sinä auttamaan äitiä siivoamisessa, tai sitten leiki vähän aikaa itse." Minun kohta 3 v. tyttö on myös aina ollut tosi kiinni minussa, mutta on myös oppinut leikkimään tarvittaessa yksikseen. Itse en pakottaisi lasta pukemaan tai syömään itse, niin kuin joku oli tehnyt. Minä autan edelleen 4,5 v vuotiasta poikaa pukemaan, vaikka tiedän, että osaa itsekin. En tietysti pue kaikkkea, mutta autan, kun hän apua pyytää. Kyllä kaikki lapset oppii pukemaan itse, käymään vessassa itse ja syömään itse jossain vaiheessa. Ei se tarkoita, että jos lapsi ei opi heti, niin häntä pitäisi vielä viisitoista vuotiaanakin auttaa esim. pukemisessa. En myöskään kummallekaan lapselleni ole keksinyt itse koskaan leikkejä, vaan olen esim. ulkona aina kulkenut lapsen perässä ja odottanut, että ne itse innostuu jostain. Jos tyttö on halunnut vaan pulkassa istua, niin olen vähän aikaa vetänyt pulkkaa ja sitten sanonut että "nyt äiti ei enää jaksa vetää, nyt sinun pitää keksiä jotain muuta". Sitten vain odotat, että lapsi keksii muuta. Syliin voi myös ottaa jos lapsi sitä vaatii, mutta usein lapsi istuttuaan sylissä jonkin aikaa paikoillaan, niin keksii jo itse muuta. Sisälläkin tämä toimii yhtää hyvin. Jos lapsi vaatii syliin, niin pidä sylissä, mutta älä ala itse keksiä muita leikkejä. Kun lapsi vähän aikaa saa syliä, niin sitten hän jo pian innostuu jostain muusta. Äidin läsnäolo tuo turvaa, jota lapsi tarvitsee, jotta rohkaistuu omiin leikkeihin.

Kesk. aloittajalle:
Kysy neuvolasta. Ei täällä paskanjauhanta-palstalla ole kuin turhan turvan aukoja pentuja "neuvomassa".

Onkohan toi nettikasinoiden mainostaminen ihan laillista? Ja miksi ylläpito ei poista mainoksia vaikka niistä on tehty ilmoituksia useasti?

Ei sinun tytöllä ole mitään hätää aikansa kutakin . Minukin tyttäreni oli enemmän sivustakatsoja ja halusi olla.
Kun aikaaa kului ja teki hänen kanssaan asioita tuli tominta mukaan, ja sittenvähän liikaakin.
koulussa hän oli kiltti.
Kerran ekalukkalaisena ,tytär oli tullut kotiin normaalia aiemmin,hoksinut että laitampa laskettelu sukset jalkaan , oli katolta tullut niin paljon lunta että pääsi kiipeämän katolle ja siltä suksilla alas hurjaa vauhtia. mutta onneksi kadun puolella oli pensaita niin vauhti pysähtyi , tytön kertoma. Turhaanolet huolestunut. Ihania nuo lapset erilaisuuksineen.