Suomen vapaus- ja kansalaissota tammikuusta toukokuuhun 1918 oli osa ensimmäistä maailmansotaa ja se liittyi samalla Venäjän bolshevikkien maailmanvallankumouksen tavoitteluun.
Suomen korkeimman vallan haltija, eduskunta hyväksyi joulukuussa Suomen julistautumisen itsenäiseksi ja suvereeniksi valtioksi. Eduskuntaan nojannut Suomen hallitus eli senaatti ryhtyi itsenäisyyden ja toimintavapauden turvaamiseksi riisumaan aseista ja karkottamaan vanhan emämaan Venäjän joukkoja ja Venäjän hallitus puolestaan julisti sodan Suomen hallituksen "vastavallankumouksellisia" joukkoja vastaan. Näin syntyi 28.1. 1918 vapaussota.
Eduskunnassa vähemmistöön jääneen työväenliikkeen edustajat puolestaan tekivät Venäjän lokakuun vallankumouksen esimerkkiä noudattaen ja turhautuneina parlamentaarisen vaikutusvaltansa vähäisyyteen 27.1. 1918 vallankumouksen ja onnistuivat venäläisten joukkojen tuella saamaan haltuunsa maan eteläosan. Näin syntyi kansalaissota. Senaatin valta keskittyi Vaasaan, vallankumouksellisten perustaman kansanvaltuuskunnan taas Helsinkiin. Eduskunta ei sodan takia pystynyt toimimaan.
Poliittista kriisiä oli syksyn 1917 mittaan kiihdyttänyt aseellisten kansalaisjärjestöjen muodostaminen. Itsenäisyysmiehet ja perinteistä järjestystä kannattavat perustivat suojeluskuntia eli valkokaarteja (vastustajien nimityksin "lahtarikaarteja") ja työväestön eri suuntaukset järjestyskaarteja eli punakaarteja. Hallitus yritti näiden tilalle vahvistaa valtiollista järjestysvaltaa, ja eduskunta myönsi tammikuussa 1918 valtuudet lujan järjestysvallan perustamiseen, jolloin työväestö syytti hallitusta aikomuksista rajoittaa kansalaisvapauksia.
Senaatti muodosti järjestysjoukkoja, kiireessä suojeluskuntien pohjalta. Niiden johtoon nimitettiin kenraaliluutnantti (sitten ratsuväenkenraali) Gustaf Mannerheim. Vallankumousarmeijan päällystötehtävissä käytettiin venäläisten upseerien asiantuntemusta (mm. eversti Mihail Svetshnikov), mutta punakaartin ylijohtoon pyrittiin saamaan suomalaisia työväenaktivisteja. Huhtikuussa punaisen puolen ylijohdon otti diktaattorina Kullervo Manner.
Sodan alkuvaiheessa valkoisen ja punaisen Suomen välille muodostui rintamalinja, joka kulki pääpiirteittäin länsi-itäsuunnassa: Porin, Tampereen, Heinolan ja Lappeenrannan pohjoispuolitse ja kaakkoon Karjalan kannakselle ja Laatokan rantaan Suomen ja Venäjän rajan tuntumaan. Valkoinen puoli pystyi maaliskuun puoliväliin mennessä organisoimaan ja pikakouluttamaan armeijan, joka oli siirreltävissä ja keskitettävissä. Valkoisten etuna oli se, että heidän käytettävissään oli koulutettua päällystöä, jääkäripataljoonassa Saksassa koulutettuja, autonomisen Suomen armeijan päällystöä ja ruotsinmaalaisia vapaaehtoisia. Näin valkoiset pystyivät lyömään punaisten voimat Tampereen seudulla maalis-huhtikuun vaihteessa ja Viipurin seudulla huhtikuun lopussa. Vaikutuksensa sodan nopeaan päättymiseen oli myös Saksan valkoisille lähettämillä apujoukoilla.
Neuvostohallitus asettui alusta alkaen selkeästi Suomen vallankumoushallituksen puolelle ja se oli valmis uhraamaan asevoimia sotimiseen ja punaisten auttamiseen, kunhan sotatoimet päättyisivät nopeasti, sillä oli vaarana, että sotatoimien venyminen saisi Saksan sekaantumaan asiaan. Saksan painostus sai helmi-maaliskuun vaihteessa 1918 neuvostohallituksen lopettamaan Suomen punaisten julkisen tukemisen. Venäjän ja punaisen Suomen välit järjestettiin 1.3. ns. punaisella valtiosopimuksella. Sopimus todisti Suomen punaisten pyrkimyksestä kansallisen itsenäisyyden säilyttämiseen ja jopa kansallisen suuruuden luomiseen, mutta Lenin pakotti Suomen punaiset hyväksymään nimityksen Suomen sosialistinen tasavalta. Tuolloin myös valkoisten mielenkiinto kohdistui Itä-Karjalaan.
Saksan joukot saapuivat Ahvenanmaalle maaliskuun alussa ja saksalaisen Itämeren divisioonan hyökkäys jatkui Suomen mannermaalle huhtikuun alussa ja johti Helsingin valtaukseen 15.4. Tästä apuretkikunnasta huolimatta Suomi pysytteli muodollisesti puolueettomana maailmansodan osapuoliin nähden mutta joutui alistamaan taloutensa Saksan armoille.
Suomessa jatkuvasti olevat venäläiset taistelivat valkoisten suomalaisten kanssa mutta saksalaiset pyrkivät hoitamaan venäläisten poistumisen Suomesta painostamalla ja neuvotteluin. Venäjän Itämeren-laivaston poistuminen Helsingin satamasta jään halki Kronstadtiin maalis-toukokuussa tapahtui sopimuksen mukaan. Punaisen kansanvaltuuskunnan Venäjälle luovuttamaa Inon linnoitusta valkoiset huhti-toukokuussa 1918 piirittivät, ja Saksan painostamana venäläiset lopulta toukokuun puolivälissä jättivät linnoituksen raunioitettuna valkoisille.
Kun Mannerheim ei ylipäällikkönä 1918 riittävän tehokkaasti puuttunut joukkojensa kostotoimiin kapinallisia vastaan, ns. valkoista terroria, hänen nimeensä yhdistettiin niin punaisten teloitukset kuin vankileireillä syntynyt nälkäkatastrofikin. Hän sai punaisilta nimityksen "lahtarikenraali". Sosialisteille hänen taustansa merkitsi taantumuksellisuutta ja valkoisten ylipäällikkyys veristä muistoa. Historiantutkijat katsovat valkoisen terrorin syyksi senaatin vaatiman byrokraattisen tutkintajärjestelmän.
Sotatoimien päätyttyä toukokuussa 1918 neuvostohallitus suostui Saksan välityksellä rauhanneuvotteluihin Suomen hallituksen kanssa. Vasta keväällä 1920 neuvottelukontakti taas avautui ja lokakuussa 1920 solmittiin Tarton rauhansopimus.
Vuoden 1918 sota oli Mannerheimille nimen omaan vapaussota. Kansanvaltuuskunnan aloittama kapina oli Mannerheimin yleiseurooppalaisesta näkökulmasta vain osa Venäjältä levinnyttä anarkian ja vallankumouksen aaltoa, joka uhkasi Suomen itsenäisyyttä. Itsenäisen Suomen hän halusi säilyttää puolueettomana, hän katsoi, että Saksan sotilaallinen apu heikentäisi riippumattomuutta, ja pyrki rajoittamaan saksalaisvaikutusta. Tampereen valloitusoperaatiota hän kiirehti osoittaakseen, että suomalaiset itse pystyivät ratkaisemaan tilanteen ennen saksalaisen apujoukon tuloa.
Suomen korkeimman vallan haltija, eduskunta hyväksyi joulukuussa Suomen julistautumisen itsenäiseksi ja suvereeniksi valtioksi. Eduskuntaan nojannut Suomen hallitus eli senaatti ryhtyi itsenäisyyden ja toimintavapauden turvaamiseksi riisumaan aseista ja karkottamaan vanhan emämaan Venäjän joukkoja ja Venäjän hallitus puolestaan julisti sodan Suomen hallituksen "vastavallankumouksellisia" joukkoja vastaan. Näin syntyi 28.1. 1918 vapaussota.
Eduskunnassa vähemmistöön jääneen työväenliikkeen edustajat puolestaan tekivät Venäjän lokakuun vallankumouksen esimerkkiä noudattaen ja turhautuneina parlamentaarisen vaikutusvaltansa vähäisyyteen 27.1. 1918 vallankumouksen ja onnistuivat venäläisten joukkojen tuella saamaan haltuunsa maan eteläosan. Näin syntyi kansalaissota. Senaatin valta keskittyi Vaasaan, vallankumouksellisten perustaman kansanvaltuuskunnan taas Helsinkiin. Eduskunta ei sodan takia pystynyt toimimaan.
Poliittista kriisiä oli syksyn 1917 mittaan kiihdyttänyt aseellisten kansalaisjärjestöjen muodostaminen. Itsenäisyysmiehet ja perinteistä järjestystä kannattavat perustivat suojeluskuntia eli valkokaarteja (vastustajien nimityksin "lahtarikaarteja") ja työväestön eri suuntaukset järjestyskaarteja eli punakaarteja. Hallitus yritti näiden tilalle vahvistaa valtiollista järjestysvaltaa, ja eduskunta myönsi tammikuussa 1918 valtuudet lujan järjestysvallan perustamiseen, jolloin työväestö syytti hallitusta aikomuksista rajoittaa kansalaisvapauksia.
Senaatti muodosti järjestysjoukkoja, kiireessä suojeluskuntien pohjalta. Niiden johtoon nimitettiin kenraaliluutnantti (sitten ratsuväenkenraali) Gustaf Mannerheim. Vallankumousarmeijan päällystötehtävissä käytettiin venäläisten upseerien asiantuntemusta (mm. eversti Mihail Svetshnikov), mutta punakaartin ylijohtoon pyrittiin saamaan suomalaisia työväenaktivisteja. Huhtikuussa punaisen puolen ylijohdon otti diktaattorina Kullervo Manner.
Sodan alkuvaiheessa valkoisen ja punaisen Suomen välille muodostui rintamalinja, joka kulki pääpiirteittäin länsi-itäsuunnassa: Porin, Tampereen, Heinolan ja Lappeenrannan pohjoispuolitse ja kaakkoon Karjalan kannakselle ja Laatokan rantaan Suomen ja Venäjän rajan tuntumaan. Valkoinen puoli pystyi maaliskuun puoliväliin mennessä organisoimaan ja pikakouluttamaan armeijan, joka oli siirreltävissä ja keskitettävissä. Valkoisten etuna oli se, että heidän käytettävissään oli koulutettua päällystöä, jääkäripataljoonassa Saksassa koulutettuja, autonomisen Suomen armeijan päällystöä ja ruotsinmaalaisia vapaaehtoisia. Näin valkoiset pystyivät lyömään punaisten voimat Tampereen seudulla maalis-huhtikuun vaihteessa ja Viipurin seudulla huhtikuun lopussa. Vaikutuksensa sodan nopeaan päättymiseen oli myös Saksan valkoisille lähettämillä apujoukoilla.
Neuvostohallitus asettui alusta alkaen selkeästi Suomen vallankumoushallituksen puolelle ja se oli valmis uhraamaan asevoimia sotimiseen ja punaisten auttamiseen, kunhan sotatoimet päättyisivät nopeasti, sillä oli vaarana, että sotatoimien venyminen saisi Saksan sekaantumaan asiaan. Saksan painostus sai helmi-maaliskuun vaihteessa 1918 neuvostohallituksen lopettamaan Suomen punaisten julkisen tukemisen. Venäjän ja punaisen Suomen välit järjestettiin 1.3. ns. punaisella valtiosopimuksella. Sopimus todisti Suomen punaisten pyrkimyksestä kansallisen itsenäisyyden säilyttämiseen ja jopa kansallisen suuruuden luomiseen, mutta Lenin pakotti Suomen punaiset hyväksymään nimityksen Suomen sosialistinen tasavalta. Tuolloin myös valkoisten mielenkiinto kohdistui Itä-Karjalaan.
Saksan joukot saapuivat Ahvenanmaalle maaliskuun alussa ja saksalaisen Itämeren divisioonan hyökkäys jatkui Suomen mannermaalle huhtikuun alussa ja johti Helsingin valtaukseen 15.4. Tästä apuretkikunnasta huolimatta Suomi pysytteli muodollisesti puolueettomana maailmansodan osapuoliin nähden mutta joutui alistamaan taloutensa Saksan armoille.
Suomessa jatkuvasti olevat venäläiset taistelivat valkoisten suomalaisten kanssa mutta saksalaiset pyrkivät hoitamaan venäläisten poistumisen Suomesta painostamalla ja neuvotteluin. Venäjän Itämeren-laivaston poistuminen Helsingin satamasta jään halki Kronstadtiin maalis-toukokuussa tapahtui sopimuksen mukaan. Punaisen kansanvaltuuskunnan Venäjälle luovuttamaa Inon linnoitusta valkoiset huhti-toukokuussa 1918 piirittivät, ja Saksan painostamana venäläiset lopulta toukokuun puolivälissä jättivät linnoituksen raunioitettuna valkoisille.
Kun Mannerheim ei ylipäällikkönä 1918 riittävän tehokkaasti puuttunut joukkojensa kostotoimiin kapinallisia vastaan, ns. valkoista terroria, hänen nimeensä yhdistettiin niin punaisten teloitukset kuin vankileireillä syntynyt nälkäkatastrofikin. Hän sai punaisilta nimityksen "lahtarikenraali". Sosialisteille hänen taustansa merkitsi taantumuksellisuutta ja valkoisten ylipäällikkyys veristä muistoa. Historiantutkijat katsovat valkoisen terrorin syyksi senaatin vaatiman byrokraattisen tutkintajärjestelmän.
Sotatoimien päätyttyä toukokuussa 1918 neuvostohallitus suostui Saksan välityksellä rauhanneuvotteluihin Suomen hallituksen kanssa. Vasta keväällä 1920 neuvottelukontakti taas avautui ja lokakuussa 1920 solmittiin Tarton rauhansopimus.
Vuoden 1918 sota oli Mannerheimille nimen omaan vapaussota. Kansanvaltuuskunnan aloittama kapina oli Mannerheimin yleiseurooppalaisesta näkökulmasta vain osa Venäjältä levinnyttä anarkian ja vallankumouksen aaltoa, joka uhkasi Suomen itsenäisyyttä. Itsenäisen Suomen hän halusi säilyttää puolueettomana, hän katsoi, että Saksan sotilaallinen apu heikentäisi riippumattomuutta, ja pyrki rajoittamaan saksalaisvaikutusta. Tampereen valloitusoperaatiota hän kiirehti osoittaakseen, että suomalaiset itse pystyivät ratkaisemaan tilanteen ennen saksalaisen apujoukon tuloa.
Vastaukset 4
Vanhimmat
Marskin anustako halajat? Nekro?
Se on JK.Rantanen.
Se on vieläkin pahempi juttu..
Otsikossa kaikki
Sodan vaiheet on pääpiirteissään selostettu oikein, mutta sofan luonteesta juttusi ei ihan anna oikeaa kuvaa.
Venäläisten osallistuminen sotaan olo melko vähäistä. Venäläisiä oli mukana kaikkiaan noin 2000, joista ehkä puolet osallistui aktiivisesti taisteluihin punaisten puolella. Venäläiset joukot saatiin nimittäin nopeasti riisuttaa aseista ja aron pojat halusivatkin pääosin kotiseuduilleen. Vain pienellä joukolla oli mielenkiintoa jäädä Suomeen. Venäläisjoukkojen aseistariisunta on osittain mennyt ihan sulassa sovussa ja etukäteen sopien. Jos venäläiset olisivat halunneet joukolla puuttua tapahtumiin, ei heitä olisi niin helposti, jos ollenkaan, saatu riisuttua aseista. Olihan kyseessä kuitenkin koulutettu armeija, jollaista suomalaisilla ei ennen jääkärien tuloa ollut.
Sisällissota oli suuri virhe. Se oli kaikin puolin häpeällinen sota. Mannerheimkin syyllistyi samanlaisiin sotarikoksiin, joista Milosevic on ollut vastaamassa Haagin kansainvälisessä rikostuomioistuimessa. Mm. antautuneet vangit tapettiin armotta ja järjestelmäsllisesti. Myös sotarasairaalaan tehtiin hyökkäys, jossa sekä potilaat että hoitajat tapettiin ikään ja sukupuoleen katsomatta. Naisia tapettiin Tampereelle täysin armotta. Vain ruotsinkielen taito saattoi pelastaa tapetuksi tulemiselta. Tampereelle punaisten ruumiita asetettiin päiväkausiksi nähtäville ja häpäistiin. Mm. norjalainen vapaaehtoinen lääkäri, joka toimi valkoisten puolella kuvasi kamerallaan tapahtumia ja lähti vastalauseeksi kesken kaiken takaisin kotimaahansa.
Sisällissodan syyt ovat oma lukunsa enkä niihin tässä puutu, koska tekstistä tulee silloin kovin pitkä luettavaksi.
Punainen terrori oli julmaa, mutta ei ehkä kovin järjestelmällistä. Valkoinen terrori oli vähintään yhtä julmaa ja niin järjestelmällistä, että punaisten puolella kuoli sen seurausena paljon enemmän ihmisiä kuin valkoisten puolella. On täysin ymmärrettävää, että tämän kaiken jälkeen vallitsi suuri katkeruus vielä vuosikymmeniä. Edelleen aihe on erittäin arkaluontoinen. Asiaa tarkasti ja analyyttisesti tutkinut professori Heikki Ylikangas sain aivan käsittämättömän polemiikin vastaansa 1990-luvulla Ilkka-lehdessä tästä aiheesta.