Tarkastelin tuossa paikkakunnan treffiseuratarjontaa ja aloin tuntea itseni todella vanhaksi. Tämän ikäluokan miehillä on jo niin paljon usein harteillaan ja heihin verrattuna olen yhä kuin parikymppinen opiskelijatyttö, vaikka ikää on jo päälle 30-vuotta.
Tuntuu yhtäkkiä niin haastavalta ajatella parisuhdetta sellaisen kanssa, jolla on jo niin pitkä historia. Olenkohan liian erilainen ja erityinen?
Tuntuu yhtäkkiä niin haastavalta ajatella parisuhdetta sellaisen kanssa, jolla on jo niin pitkä historia. Olenkohan liian erilainen ja erityinen?
Vastaukset 7
Vanhimmat
Hmm, olet varmaan vähemmistössä ainakin. Täällä puhuu samanikäinen mies alle 100000 ihmisen kaupungista. Niin kovin moni ikäisemme on jo lapsia tehnyt ja alkaa tuntumaan kuuluvansa vähemmistöön tässä. Tai sitten takana on muuten vaan sata "suhdetta".
Et ole ainoa joka on törmännyt samaan ilmiöön..
No hyvä kuulla etten ole ainoa, joka asiaa miettii ja vielä samankokoisessa kaupungissa. Vähän sellainen olo, että en ole muistanut elää tai saavuttanut yhtään mitään.
Hei, nainen.
Ihan sama tilanne ja samalla iällä.
Yritetty on kyllä suhteita, mutta mitään vakavaa ei ole koskaan ollut eikä saman katon alla asuttu.
Oman ikäiset naiset tuntuvat kokoneilta kehäketuilta joilla monilla on jo lapsikin tai jopa pitkä avioliittokin takana tai sitten vaikkapa parikin avoliittoa.
En tidä onko sinulla siihen mahdollisuus naisena, mutta ainakin itse katselen jo selkeästi nuorempia naisia. Joku kuvittelee että kyse on ulkonäöstä ja että tahdon nuoren naisen.
Ehei, tahtoisin varmaan fiksun ja muutenkin ajatukseltaan suht kypsän, mutta oman ikäiset vaikuttavat jo minullekkin aika vanhoilta ja kuten totesin niin todella "kokeneilta". Toisaalta tunnen oloni nuorten naisten rinnalla jo hieman vanhaksi välillä.
En jotenkin oikein viitsisi alkaa suhteeseen jonkun kanssa joka on jo ns. kiertänyt maapallon toisten kanssa. Sitten on myös se ongelma että etsin kumppanuutta ja tuntuu että monet naiset etsivät joko kodin perustajaa tai sitten "romanssia".
Lisäksi olen huomannut että noin keskimäärin olen kaiketi hieman "erilainen" ja tietyllä tavalla sosiaalisesti ulkopuolinen vaikka siis ulospäin minusta ei sellaista voisi päätelläkkään.
Tahdoin myös sanoa että on meitä muitakin ja myös oman ikäisistä miehistä sanoisin että sinne sopii joukkoon monenlaista joilla elämä ei ole mennyt ihan niin kuin perusraiteilla menisi joten siellä on myös niitä vähemmän kokeneita tapauksia joukossa.
Muista että elät itseäsi varten joten älä vertaile itseäsi muihin. Jos tuntuu ettet ole muistanut elää tai saavuttanut mitään niin nyt on aika tehdä niitä asioita ihan itsellesi.
Itse en tiedä tahtoisinko muuttaa asioita erityisesti koska monenlaista on tullut koettua varmaan osittain juuri sen takia kun parisuhteet eivät ole olleet esteenä (en tarkotia nyt siis mitään vapaata seksiä tai muuta sellaista)
Ei kannata ottaa muista mallia vaan kulkea sitä omaa polkua ja kirjoittaa oma tarinansa.
Ainakin minun elämäni vaikka en pidä itseäni erityisenä on ollut sen verran omituista että en tiedä sopiiko tuohon vierelle kulkemaan oikein kukaan. Toisinaan se surettaa hetken kun kohtaa jonkun, mutta sitten sitä taas jatkaa matkaa.
Tsemppiä molemmille teille.
Mitä nettideittiprofiileihin tulee niin olen selannut ilmoituksia tällaisessa varsin suuressa kaupungissa.
Suurin osa ei tunnu miltään ja huomaan varmaan lähes kaikista etten sopisi heidän kanssa varmaankaan lopulta yhteen.
Osa meistä on harvinaislaatuisempia.
Varmaan johtuu myös osittain siitä että mitä pitempään on "yksin" niin sitä enemmän eriytyy siitä normista mitä parisuhteeseen pyrkivältä aikuiselta ihmiseltä odotetaan.
No olen kyllä huomannut omasta kaveripiiristä sen, että on rohkeasti otettu se oikealta tuntuva mies iästä huolimatta eli mies on naista nuorempi juurikin siksi, että ystäväni mm. valitteli sitä että samanikäiset ovat jotenkin liian vakavia.
En tiedä miksi se on sitten niin leimallista juuri nyt meille kolmekymppisille? Itse kulutin omat "pariutumisvuoteni" työn ja opiskeluiden parissa sekä erehtyen rakastamaan miestä, joka ei rakastanut minua takaisin. Nyt kun on tullut siihen tulokseen, että yksinkään ei ole enää jännää olla niin on vaikea löytää samanhenkistä kumppania tai jos löytää - niin ovat jo varattuja.
Aika pitkälti olen elänyt elämääni juurikin itseäni varten. Matkustanut paljon ja kaikki reissut hyvin pitkälti yksin. Tehnyt asioita, jotka kiinnostavat ja miellyttävät, mutta nyt haluaisi nähdä ja saada kokea myös sen elämän ja arjen toisen puolen. Mutta ilman mitään paineita.
Kiitos ja samoin tsemppiä sinulle! Yksinolossa on kuitenkin aina yksi hyvä puoli - on ehtinyt oppia tuntemaan itsensä ja sen mitä haluaa. Silloin ei valehtele itselleen eikä muille ja se on hyvä. Se on erittäin hyvä. Kun tuntee itsensä on oikestaan minun mielestäni kypsempi suhteeseenkin.
Ehkä kuitenkin vielä kolmekymppisten ja parikymppisten elämä nykyään ei poikkea ratkaisevalla tavalla niin paljon toisistaan kuin sitten nelikymppisten ja kolmekymppisten. Kuitenkin tuossa nelikymppisenä lapset on tehty jne. ja ehkäpä asema työelämässä vakiintunut.
Olen huomannut sen ilmiön että meidän ikäisemme monet ovat "vaeltelijoita" jotka siis syntyivät 80 luvulla ja kokivat 90-luvun laman. Tietysti osa on jo urautunut niihin perinteisiin rooleihin perheineen jne. mutta aika moni etsii vielä paikkaansa ja varmasti osittian syynä on koko yhteiskunnan pirstoutuminen ja tiettyjen rakenteiden alasajo. Esimerkiksi pienemmille paikkakunnille ei enää tahdota jäädä ja porukka työntyy mm. pk-seudulle. Työpaikat ovat entistä epävarmempia jne. Se vaiktutaa ihmisiin. Lisäksi parisuhteet ovat entistä seksihakuisempia eli hyvin paljon vaikuttaa se ensivaikutelma sitten siihen kiinnostaako toinen vai ei. Varsinkin pk-seudulla huomaa sen että ihmistä arvioidaan hyvin nopeasti ja pinnallisesti onko toisessa ainesta vai ei.
Ehkä kolmekymppiset vielä kokevat että ovet ovat auki enemmän kuin ennen ja parisuhteita ajatellen myös nuorempaan päin. Lähes poikkeuksetta kaikki miespuoliset kaverini katselevat ehdottomasti nuorempia lähes vähän päälle parikymppisiä naisia, oman ikäisiä pidetään jo, aikamoisina täteinä (anteeksi ei ole minun ajatukseni).
Hyvä että olet elänyt itseäsi varten, hieman jo huolestuin. On tullut sen verran omituisia asioita kohdattua ja toisaalta hienoja ihmisiä että se ainakin minulla auttaa paljon sinkkuna olon sietämistä. Monella mm. perheellisellä ja aviossa olevalla ei ole niihin mahdollisuuksia. Tulevaisuutta ajatellen kun tiedän että aktiivisuuteni todennäköisesti ei tästä hirvittävästi lisäänny ja olen sosiaalisesti tiettyjen kokemusten myötä ehkä eristynyt entisestään sekä ottaen huomioon sen että miehiltä odotetaan sitä aloitetta niin tuskin kukaan minun jäätäni tulee rikkomaan. Ehkä löytyy jotain pientä suhdetta, mutta siihen se jää. Kolhuja on tullut sen verran matkan varrella monella tavalla ettei riitä enää paukut siihen että kulutan aikaa toiseen ihmiseen josta sitten huomaan että ei ollut sen arvoinen.
Olen vähän sitä mieltä että tuo on aikamoinen kaksiteräinen miekka tuo mitä pidät kypsyytenä. Ainakin minun kohdalla huomaan että ei ole hirvittävästi halua lähteä huvikseen kokeilemaan moniakaan asiotia ja olen varma että koska olen mies niin se olen minä joka joutuisi sitten sopeutumaan naisen elämään eikä toisin päin.
Tietty ryhmä ihmisiä on ns. vähemmän eriytyneitä toisista, eivät ole sosiaalsiesti "ulkopuolisia" sekä sopeutuvat parisuhdenormeihin. Heitä varten nykyiset nettideitit ovat sekä heille sopii se tapa jolla parisuhteissa nykyään ollaan. Sitten on me jotka niihin ei oikein sovi monestakaan syystä.
Sikäli sinulla on se hyöty puolellasi että olet nainen. Tietyllä tavalla olet siten hedelmä joka odottaa poimintaansa. Tietysti riippuen siitä tahdotko lapsia joka rajoittaa sitä aikaa kun olet poimittavana.
Olo on kuitenkin kaikkea muuta kuin hedelmällä, joka odottaa poimintaansa. En tykkää nettideiteistä, vihaan deittailua muutenkin, en käy baareissa ja tapaan hyvin harvoin uusia ihmisiä. Olen tehnyt miesten suhteen aloitteitakin, mutta huonolla menestyksellä. En tiedä ovatko kaikki nämä sinkkuvuodet tehneet minusta jo jotenkin vaikean ja itsenäisen tapauksen, ettei minua kukaan koskaan uskalla lähestyä? En vaikuta vaimo- tai tyttöystävämateriaalilta? Olen liian vahva ja omintakeinen?
Ei se kyllä minusta ole yhdenkään hyvän ja terveen ihmissuhteen pohja, jos vain toinen joutuu tekemään myönnytyksiä. Kyllä sitä pitää tapahtua molemminpuolin.
90-luvun lamasta olen samaa mieltä, että se on jotenkin se suurin tekijä monen asian taustalla. Jättänyt syvät jäljet meidän sukupolveemme. Mikään ei ole varmaa ja sitä vain odottaa samanlaista romahdusta kuin silloin. Asiat eivät myöskään ole tuntuneet koskaan juurikaan parantuneen, vaan jatkuvasti huonontuneen.
Tätimäisyys on kyllä valitettavasti osin totta kun olen verrannut itseäni joihinkin samanikäisiin. Minua usein luullaankin nuoremmaksi kuin mitä olen. Mutta hyvä tietää etten ole ajatuksineni aivan yksin.