Enhän mä ikinä ole halunnut olla syömishäiriöinen, antaa jonkun helvetin suklaakeksin hallita mun elämää. Silti en voi kuvitella, että mulla ei olisi bulimiaa (tai "bulimareksiaa", mitä tämä nyt onkaan...). En voi kuvitella ettenkö viettäisi suurinta osaa päivästä ajatellen syömistä ja ulkonäköäni, kaloreita, muiden ihmisten katseita, omaa itseinhoa, pettymyksen tunteita kun nielen ruuanpalan ja tyydytystä kun tunnen nälkäkipuja tai oksennan syntejäni ulos. En uskalla kuvitella, miten avuttomaksi tuntisin itseni, kun viimeinenkin keino kontrolloida omaa toimintaa (lue:syömistä) olisi poissa...
Olenko minä ainoa, joka tuntee näin?
Olenko minä ainoa, joka tuntee näin?
Vastaukset 5
Vanhimmat
Mulla on ihan samanlaisia tunteita; syömishäiriöstä on tullut niin selvä osa mua, etten tiedä miten selviytyisin ilman sitä. Mulla on ehkä aika epäspesifistinen syömishäiriö, vähän kaikkea, paastoan, ahmin, liikun, harvoin oksennankin. Mä en osannu pienenä tyttönäkään syödä normaalisti, vaan aina liikaa. Jos oli herkkuja tarjolla, söin niin paljon, että jouduin herättämään äidin, kun oksetti.. Tää on kehittyny yhdessä mun koko minuuden ja maailmankuvan kanssa ja vaikka se tuo mulle jokapäiväistä tuskaa, mä en halua hakea apua, sillon ne ottais tän multa pois, ne ottais pois osan MUSTA. Pitkään mä uskoin hallitsevani tätä, pystyin laihtumaan useita kiloja ja olemaan tyytyväinen itseeni, mutta pian tietenkin mun ruumis sai mut ahmimaan päivittäin. Ja kierre paheni. Nyt tiedän olevani syvässä suossa, syömishäiriö on tunkeutunut jo psyykeenkin aiheuttaen ahdistusta, eristäytyneisyyttä, selvää masennusta. Silti en halua hakea apua. En siitä syystä, että ajattelisin tilanteen olevan hallinnassani (sitä se ei todellakaan ole), vaan siksi, että koen ansaitsevani kaiken tämän pahan ryhtyessäni alunperinkään leikkimään ruumiillani. Ja pieni ilkimys sisälläni muistuttaa minun onnistuneen kerran - miksei siis toinenkin kerta olisi mahdollista, vaikka olenkin paisunut vuoden sisällä 10 kiloa..
tunnen tunteen.. oma tarina on melko sama. haluasi vaan hallita elämää, mutta ajattelee että jos ei välillä laattaa tai ole syömättä paisuisi kun taikina. haluaisi vaan olla ilman mitään, mutte voi.
En tahdo parantua syömishäiriöstä. Kaikki puhuu aina siitä että "kyllä siitä parantuu..." Mutta en tahdo parantua. En tahdo olla ruma ja lihava enää ikinä. Olen onnellinen syömishäiriöni kanssa
"Puhtautta on olla ajattelematta ruokaa ja sitä mitä on ahminut. Puhtautta on tyhjentää itsestään kaikki se mitä on juuri sisäänsä sullonut. Nälkäkramppi valkoisen keittiön lattialla ja vilu kesäpäivänä on erityisen puhdasta"
(Siskonmakkarat)
Minulla on mielessäni kuva itsestäni langanlaihana. Sellaisena että solisluuni ja lonkkaluuni törröttävät vaatteideni läpi.
Vaikka kaiken tämän paljastaminen kieliikin pelkästä heikkoudesta.
En tunne itseäni naiselliseksi naiseksi, ellei mahani ole täysin tyhjä ja nälkä vihlo sisuskalujani.
Tarve miellyttää ja pärjätä.
Paastoan tasaisesti ja tyhjennän itseni aina jotain syötyäni, jotta sisääni mahtuisi lisää ruokaa.
Laihduin ja yritän edelleen vuodessa kaksikymmentä kiloa.
Tähän mennessä olen selvinnyt mieleni lamaannuttavista kausista. Koko ajan putoan uudelleen.
Tänään ja eilen olin olemassa, entä kun kaikki on huomenna harmaata.
"Jokaisen täytyy itse pysyä hengissä."
Minulla on kauhukuva, että "hyvin toteutunut" , "normaali" painonnousuni onkin päättymätön jatkumo.
Huolettomina hetkinä hymähdän noille kuvitelmille, turhille ja niin turhamaisille, mutta huonoina hetkinä epävarmuus valtaa koko kehon ja mielen. Pelkään että tämä on elämäni vaikka sitä niin vihaankin.
Häh, höh, eikö se ole sitten yksinkertaista. Saatte jatkaa sairastamista elämäntapananne, jos haluatte? Olkaa iloisesti bulimikkoja, jos tahdotte kerta sairastaa. Ihmettelen motiivia kirjoitella tänne.