Mulla on ollut joskus ala-asteikäisestä asti näitä paniikkihäiriöitä. Ei säännöllisesti, välissä oli monta vuotta niin ettei ollut mitään. Nyt taas parin viime vuoden aikana, ja varsinkin talvisin, on kohtaukset lisääntymään päin.
Yleensä "kohtaukset" mulla ajoittuu iltaan, silloin kun pitäs käydä nukkumaan. Osittain siitä johtuen usein vavon yöt ja nukun päivät, vaikka mulla on pamit, joita en kuitenkaan jotenkin "uskalla" käyttää vaikka ihan reseptillähän ne on... tosin nyt muutaman viimeisen päivän sisällä on mennyt varmaan saman verran kun edellisen kuuden kuukauden aikana.
Ja nyt kun noi ei pysy enää pelkissä kohtauksissa, vaan tunnen jotenkin jatkuvaa inhoa kuolemaa kohtaan... en voi sietää ajatusta kuolemasta. saan järkyttäviä paniikkikohtauksia, ja tuntuukin että pää sekoaa lopullisesti.
mitä helvettiä mä teen? en jaksa tätä paskaa..
Psykoterapiassa kävin muutamia kuukausia, mutta se ei todellakaan auttanut mitenkään. "Terapeutti" lähinnä kyseli aina edellisen viikon kuulumisia ja tuntoja, ja asioissa ei edetty mihinkään. jos joku kiltti jaksaa vastat, tai vaikka samoista ongelmista kärsivä viittis mailailla..?
osoite on [email protected]
Yleensä "kohtaukset" mulla ajoittuu iltaan, silloin kun pitäs käydä nukkumaan. Osittain siitä johtuen usein vavon yöt ja nukun päivät, vaikka mulla on pamit, joita en kuitenkaan jotenkin "uskalla" käyttää vaikka ihan reseptillähän ne on... tosin nyt muutaman viimeisen päivän sisällä on mennyt varmaan saman verran kun edellisen kuuden kuukauden aikana.
Ja nyt kun noi ei pysy enää pelkissä kohtauksissa, vaan tunnen jotenkin jatkuvaa inhoa kuolemaa kohtaan... en voi sietää ajatusta kuolemasta. saan järkyttäviä paniikkikohtauksia, ja tuntuukin että pää sekoaa lopullisesti.
mitä helvettiä mä teen? en jaksa tätä paskaa..
Psykoterapiassa kävin muutamia kuukausia, mutta se ei todellakaan auttanut mitenkään. "Terapeutti" lähinnä kyseli aina edellisen viikon kuulumisia ja tuntoja, ja asioissa ei edetty mihinkään. jos joku kiltti jaksaa vastat, tai vaikka samoista ongelmista kärsivä viittis mailailla..?
osoite on [email protected]
Vastaukset 4
Vanhimmat
Minua kiinnosti kirjoituksesi, koska minulla on hieman kokemusta paniikkihäriöstä, kun tyttäreni sairasti sitä aikoinaan. Hänellä oli juuri samanlaisia tuntemuksia kuin sinullakin.
Käy sellaisen lääkärin puheilla, joka on erikoistunut näihin sairauksiin. Nykyään sellaisia on. Tyttäreni selvisi 5 kerran käynnillä psykologilla (ei psykiatrilla). Tämä oli hyvä psykologi koska hän teki itsensä tarpeettomaksi niin pian. Käyntikertoja olisi ollut virallisesti 8. Silloin ei tosin vielä tiedetty paniikkihäiriöistä niin paljon kuin nykyään, joten hae ammattiapua. Tietoa ja hoitotapoja on paljon.
Paitsi paranemista, mieti myös sitä, miten haluat elämäsi järjestää parannuttuasi, muuten paraneminen ei tahdo onnistua. Hanki kiinnostuksen kohteita - itsesi ulkopuolelta!
Olisi kiva kirjoittaa enemmänkin, mutta tutkimus kutsuu. Toimintatutkimus on siitä kivaa, että siitä tulee elämäntapa (jota voi harjoittaa niin pitkälle kuin aivot vain toimivat).
Kuulehan nyt aikuinen ihminen...Sinä et voi tosissasi väittää, että kukaan paranee paniikkihäiriöstä VIIDELLÄ psykin käyntikerralla. Tutkitutapa oma pääsi tai ota selvää mikä tytärtäsi oikeasti riipii.
Alkuperäiselle: bentsodiatsepaamit eivät ole paniikkihäiriöön sopivaa lääkettä eivätkä unihäriöihin sinällään tarkoitettuja. Alprazolam-vaikutteiset lääkeet auttavat paniikkihäiriössä yleensä tehokkaammin.
Nukahtamislääkkeet, ei unilääkkeet, olisivat tarpeen unensaantisi kannalta. Ne ovat vaarattomia eivätkä aiheuta oikein käytettynä riippuvuutta.
Saman helvetin läpikäyneenä uskoisin jotain tietäväni asiasta, vaikkakaan en besserwisseriksi yritäkään.
Ihan virallista diagnoosia tyttäreni tapauksessa ei tehty, koska silloin ei paniikkihäiriöstä vielä tiedetty niin paljon kuin nykyään, mutta kyllä oireet olivat hyvin samanlaiset, mm. skitsofreniaan sairastumisen pelko, kuoleman pelko, tukehtumisen tunne, tunne, että kaikki tuijottavat jne.
Viisi kertaa psykologilla käyntiä on tietenkin asian yksinkertaistamista. Kyllä monenlaista muutakin sinä vuonna tapahtui. Kaikki alkoi siitä kun tyttäreni valmistui ammattiin, johon hän ei sitten sopeutunutkaan. Identitettikriisi oli melkoinen. Tällöin tulivat nuo paniikkioireet ja kestivät melkein vuoden. Ehkä hän vain sattui menemään juuri sellaiseen aikaan psykologille, joka oli aivan toisentyyppinen kuin tyttäreni. Näin heidän välilleen ei tullut mitään hyvää suhdetta, joten 5 kerran jälkeen tyttäreni vain totesi, ettei hänellä ollut enää mitään puhuttavaa. Minuakin äitinä pyydettiin käymään, mutten voinut matkustaa. Kirjoitin pitkän tarinan taustoista ja siitäkin oli kuulema paljon hyötyä.
Joten viisainta kai on, ettei yksinkertaisteta asioita. Halusin vain sanoa, että koskaan ei kannata luopua toivosta. Asiat voivat tulla paremmiksi aivan yllättävällä tavalla. Nyt tyttäreni muuten hoitaa omaa yritystään ja perhettään, johon kuuluu pieni puolivuotiaskin. Edelleenkin hänellä on masennustaipumusta, mutta hän ei enää pelkää sitä, koska hän on oppinut huomaamaan, että luovan ihmisen elämään kuuluu masennus silloin tällöin (ainakin jonkinasteisena). Itse ajattelen niin, että masennus ainakin osoittain tulee siitä, että kun jotain uutta on tulossa elämäämme, meidän on pakko luopua jostain vanhasta (paljostakin) ja se luopuminen on niin vaikeaa. Ehkä paniikkihäiröstäkin on jossain mielessä vaikea luopua. Ainakin siinä tapauksessa, ettei sitä yritä hoitaa.
Minä uskon, että me ihmiset olemme aika pitkälle kemiaa ja sähköisiä ilmiöitä, joten kyllä niihin voidaan vaikuttaa, jos halutaan.
Suosittelisin Susan Blackmoren kirjaa: Meme Machine (lienee jo suomennettunakin). Sen luettuaan ei enää ota niin vakavasti itseään eikä muita. Eihän ole niin varmaa, onko mitään pysyvää itseä edes olemassa.
Hyvää jatkoa ja intoa tiedon ja terveyden hankintaan.
Voit lukea enemmän paniikkihäiriöstä ja keskustella samoista asioista kärsivien kanssa, jos menet Suomi 24 etusivulle, kirjoitat hakusanaksi "paniikkihäiriö" niin pääset sivuille
mistä löydät tietoa.