Älkää unohtako iloa!

Sanahelinää. Sitä iloa ei repaista mistään, vaan se tulee spontaanisti, jos on tullakseen. Minulle ei suoda edes sitä yhtä asiaa, että menisi helposti ja kivuttomasti, vaan kaikessa pitää hampaat irvessä vääntää, että tulosta tulee. Siksi ei huvita ryhtyä enää mihinkään - ei siis yhtään mihinkään.

Rakkaus on ilmaa
ilman sitä
ei voi hengittää
jos sen omistaa
on hengitys vapaata
helppoa.
Hymyilee
ja se kasvaa
ja aurinko paistaa

Tuossa laulussa kiteytyy elämänmeno. Monesti ulospäin antaa sen kuvan ettei ole mitään murheita vaikka samalla kun hymyilet, sydämessä on surua jota et voi muille näyttää. Onhan se sanonta, ett hymyä huuleen vaikka syvän rinnasa märkänis. Ei sitä kukaan vieraitten ihmisten nähden rupea parkumaan vaan yrittää hymyillä ja sitten kun ei kukaan näe, saattaa kyyneleet tulla silmiin. Aina ei pysty hymyilemään ja joku saattaa kysyä, ett mikä sulla on, oletko muka masentunut. Pitäisi aina olla iloinen ja hymyillä vaikka sut joku haukkuisi paskaksi naaman edessä huutaen. Kohta Suomessakin ollaan kuin Amerikassa, hymyillään valkaistuilla, täydelliseksi muokatulla hammasrivistöllä pepsodenttihymyä ja kysytään ett how are you? Ja vastataan ett Fine, thank you ja hymyillään yhtä isosti takaisin. Eikä ketään kiinnosta oikeasti kuunnella miten toisella oikeasti elämässä menee. Me, suomalaiset, olemme melankolista kansaa, ei turhat hymyillyt kuulu meidän luonteeseen. Me ollaan jurottajia, jotka totisella naamalla, hammasta purren, rämpii läpi tuiskut ja tuulet. Ja jos joku erehtyy hymyilemään, niin häntä katsotaan ett mitähän mömmöjä tuo on vetänyt kun tuollai virnuilee.