Tuntuu että minun on vihdoinkin päästävä vähän purkamaan ongelmiani ja tuntemuksiani kirjoittamalla tänne. Olen 22-vuotias opiskelija. Melko masentunut. Joskus menee hyvin, välillä ei yhtään. Kärsin dissosiaatiosta, ADD:sta, ajoittaisesta masennuksesta, itsetunnon ongelmista, sairauksien peloista ja ajoittain oireilevasta skitsoaffektiivisesta häiriöstä (oireilee noin paristi vuodessa joka on vaatinut noin kerran vuodessa yhden sairaalahoitojakson). Minua kiusattiin paljon koulussa ala- ja yläasteella, haukuttiin oudoksi, joskus friikiksi ja usein typeräksi. En osaa hallita omaa mieltäni tai ajatuksiani. Väkivaltainen tai rauhaton en koskaan ole ollut. Positiivisen ajattelun kyky varsin heikoilla ja rappeutumaan päin jo ylä-asteelta lähtien. Olen menettänyt kiinnostukseni harrastuksiini ja arvontunnon omaan minääni. Öisin olen kuullut ääniä pääni sisällä ja ajatellut itsemurhaakin. Tunnen itseni pahaksi ja kelvottomaksi ihmiseksi joka ei pysty avautumaan ongelmistaan kenellekkään.
En siis käsitä miten aikuisuus ja aikuiseksi kasvaminen on joillekkin ihmisille niin helppoa. Tuntuu että kaikista lapsuudenystävistäni on tullut jotakin ainutlaatuista ja suurta. Ovat kauniita, laihoja, täysin terveitä mieleltään, iloisen pirteitä terveellisesti eläviä usean tutkinnon suorittaneita kaunottaria. Kuitenkin melko itsekkäitä ja kylmiä loppujen lopuksi. Kertaakaan en ole vielä tavannut ihmistä joka olisi sekä menestynyt että empaattinen ja kohtelias, rakasta isääni lukuunottamatta. Kiusaamista lukuunottamatta sain elää ihanan lapsuuden ja maksaisin mitä vain jos saisin olla taas lapsi ja elää sellaista normaalin ihmisen elämää taas uudelleen. Haaveilen lapsuudestani ihan siis niin paljonkin että kirjoitan muistoista päiväkirjaa johon kirjaan tärkeimpiä muistoja joista saan edes jotain lohtua tähän helvettiin jonka aikuisuus on saanut aikaan. En yksinkertaisesti enää kestä aikuisten aikatauluja, aamuihmisille suunniteltuja heräämisiä, kurssiläsnäoloja ja suorituksista huolehtimista, vuokrasopimuksia ja turhia tapaamisia, rutiineja, samoja masentavia maisemia, vakuutusyhtiöitä, talven ja ihmisten kylmyyttä, köyhyyttä ja vanhempien siivelläeloa kun muutenkin olen heille pettymys. Ahdistaa jos näkee kaupungilla jonkun vanhan tutun naaman joka sitten mulkaisee takaisin tavalliseen puhumattomaan suomalaiseen tyyliin. Joka valokuvassa on pakko näyttää sitä ainaista tekohymyä. Ihmiset teeskentelevät facebookissa ja somessa elävänsä muka niin ihanaa elämää jota heillä ei oikeasti ole. En kestä muita ihmisiä enkä itseäni, koska aikuiseksi kasvaminen on aiheuttanut minuunkin saman kyynisyyden ja turhautuneen kylmyyden kuin muihinkin. Näen kaikessa vain negatiivisuutta, itsessäni ja ympäristössäni.
Koko ajan saa pelätä milloin sairaus uusii, ja milloin lipuan hitaasti ja huomaamatta psykoosiin. Olen valmistumassa muutaman kuukauden päästä ja yritän ainakin sinnitellä siihen asti jonka jälkeen saa luvan tulla ihan mikä vaan romahdus koska silloin en enää jää poissa tunneilta. Päiväkirjaa ja lapsuudenmuistoja lukiessani on melkein pakko itkeä koska en käsitä milloin ja miksi elämästäni on tullut näin surkeaa kärsimystä. Mietin miten joskus niin onnellinen ja toiveikas lapsi on nyt aikuisena joutunut olemaan terapiassa ja hullujenhuoneella suljetulla osastolla itkemässä jollekkin tuntemattomalle ihmiselle surkeasta elämästäni. Ihmettelen miksi juuri minulla on sairaus joka on aiheuttanut sairausjakson aikana pelkäämään henkiolentoja, kuulemaan vieraan äänen päässään joka haukkuu jatkuvasti ja kehottaa minua tappamaan itseni ja rakkaimpani. Skitsofreniaa on suvussa ja sukurasitteesta ei pääse koskaan eroon. Viime sairaalajakso jätti ahdistavia traumoja eikä ollut kiva kuunnella miten milloin jotakuta raahattiin väkipakolla eristyshuoneeseen täysin mitättömistä syistä. Ulkona ikkunasta näkyi kaunis kevätpäivä mutta minä vain toivoin salaa kuolemaani omassa pikku huoneessani ilman kontaktia ulkomaailmaan. Mietin olenko tehnyt jotain pahaa ja siksi ansainnut kaiken tämän. Mietin onko se jokin ylempi voima kuten jumala tai jokin muu, olenko vain hullu, onko mieleni sekaisin/rikki ja miten voin vaikuttaa asiaan. Se että olen yrittänyt saada itseäni kuntoon on vain pahentanut asiaa. Ainoa mikä on auttanut on ollut läheisten tuki ja aika. Mietin miten mieleni voi olla niin sekaisin ja miten kaikki onnellinen voidaan ihmiseltä ottaa pois ihan sekunneissa kun mieli hajoaa joku päivä noin vain. Ikävöin joka päivä ainoaa lapsuudenkotiani joka on myyty pois noin vuosi sitten. Minulla ei ole ainuttakaan ystävää joka täysin ymmärtäisi minua tai osaisi sanoa mitään rohkaisevaa ongelmiini. Tahtoisin vain olla joku muu ja olla jossain muualla. Pelkään syödä lääkkeitä niiden sivuvaikutusten vuoksi, neljää sorttia on jo tullut kokeiltua. Jos sairauteni pahenee vanhetessani niin en tosiaankaan tiedä haluanko elää kovinkaan pitkään. Kaipaan siis asiallisia vastauksia ja vertaistukea.
En siis käsitä miten aikuisuus ja aikuiseksi kasvaminen on joillekkin ihmisille niin helppoa. Tuntuu että kaikista lapsuudenystävistäni on tullut jotakin ainutlaatuista ja suurta. Ovat kauniita, laihoja, täysin terveitä mieleltään, iloisen pirteitä terveellisesti eläviä usean tutkinnon suorittaneita kaunottaria. Kuitenkin melko itsekkäitä ja kylmiä loppujen lopuksi. Kertaakaan en ole vielä tavannut ihmistä joka olisi sekä menestynyt että empaattinen ja kohtelias, rakasta isääni lukuunottamatta. Kiusaamista lukuunottamatta sain elää ihanan lapsuuden ja maksaisin mitä vain jos saisin olla taas lapsi ja elää sellaista normaalin ihmisen elämää taas uudelleen. Haaveilen lapsuudestani ihan siis niin paljonkin että kirjoitan muistoista päiväkirjaa johon kirjaan tärkeimpiä muistoja joista saan edes jotain lohtua tähän helvettiin jonka aikuisuus on saanut aikaan. En yksinkertaisesti enää kestä aikuisten aikatauluja, aamuihmisille suunniteltuja heräämisiä, kurssiläsnäoloja ja suorituksista huolehtimista, vuokrasopimuksia ja turhia tapaamisia, rutiineja, samoja masentavia maisemia, vakuutusyhtiöitä, talven ja ihmisten kylmyyttä, köyhyyttä ja vanhempien siivelläeloa kun muutenkin olen heille pettymys. Ahdistaa jos näkee kaupungilla jonkun vanhan tutun naaman joka sitten mulkaisee takaisin tavalliseen puhumattomaan suomalaiseen tyyliin. Joka valokuvassa on pakko näyttää sitä ainaista tekohymyä. Ihmiset teeskentelevät facebookissa ja somessa elävänsä muka niin ihanaa elämää jota heillä ei oikeasti ole. En kestä muita ihmisiä enkä itseäni, koska aikuiseksi kasvaminen on aiheuttanut minuunkin saman kyynisyyden ja turhautuneen kylmyyden kuin muihinkin. Näen kaikessa vain negatiivisuutta, itsessäni ja ympäristössäni.
Koko ajan saa pelätä milloin sairaus uusii, ja milloin lipuan hitaasti ja huomaamatta psykoosiin. Olen valmistumassa muutaman kuukauden päästä ja yritän ainakin sinnitellä siihen asti jonka jälkeen saa luvan tulla ihan mikä vaan romahdus koska silloin en enää jää poissa tunneilta. Päiväkirjaa ja lapsuudenmuistoja lukiessani on melkein pakko itkeä koska en käsitä milloin ja miksi elämästäni on tullut näin surkeaa kärsimystä. Mietin miten joskus niin onnellinen ja toiveikas lapsi on nyt aikuisena joutunut olemaan terapiassa ja hullujenhuoneella suljetulla osastolla itkemässä jollekkin tuntemattomalle ihmiselle surkeasta elämästäni. Ihmettelen miksi juuri minulla on sairaus joka on aiheuttanut sairausjakson aikana pelkäämään henkiolentoja, kuulemaan vieraan äänen päässään joka haukkuu jatkuvasti ja kehottaa minua tappamaan itseni ja rakkaimpani. Skitsofreniaa on suvussa ja sukurasitteesta ei pääse koskaan eroon. Viime sairaalajakso jätti ahdistavia traumoja eikä ollut kiva kuunnella miten milloin jotakuta raahattiin väkipakolla eristyshuoneeseen täysin mitättömistä syistä. Ulkona ikkunasta näkyi kaunis kevätpäivä mutta minä vain toivoin salaa kuolemaani omassa pikku huoneessani ilman kontaktia ulkomaailmaan. Mietin olenko tehnyt jotain pahaa ja siksi ansainnut kaiken tämän. Mietin onko se jokin ylempi voima kuten jumala tai jokin muu, olenko vain hullu, onko mieleni sekaisin/rikki ja miten voin vaikuttaa asiaan. Se että olen yrittänyt saada itseäni kuntoon on vain pahentanut asiaa. Ainoa mikä on auttanut on ollut läheisten tuki ja aika. Mietin miten mieleni voi olla niin sekaisin ja miten kaikki onnellinen voidaan ihmiseltä ottaa pois ihan sekunneissa kun mieli hajoaa joku päivä noin vain. Ikävöin joka päivä ainoaa lapsuudenkotiani joka on myyty pois noin vuosi sitten. Minulla ei ole ainuttakaan ystävää joka täysin ymmärtäisi minua tai osaisi sanoa mitään rohkaisevaa ongelmiini. Tahtoisin vain olla joku muu ja olla jossain muualla. Pelkään syödä lääkkeitä niiden sivuvaikutusten vuoksi, neljää sorttia on jo tullut kokeiltua. Jos sairauteni pahenee vanhetessani niin en tosiaankaan tiedä haluanko elää kovinkaan pitkään. Kaipaan siis asiallisia vastauksia ja vertaistukea.
Vastaukset 3
Vanhimmat
Moro! Hieno kirjoitus. Olet mielestäni älykäs ja sinulla on kaunis mieli! Olet myös tosi nuori ja sinulla on kohta tutkintokin. Tavallaan monta asiaa jo oikein ja hyvin siis! Skitsofrenia on pelottava sairaus. Senkin kanssa voi oppia elämään ja hoitojakin löytyy. Pidä yhteyttä elämäsi tärkeimpiin ihmisiin. He voivat toimia tukiverkkonasi. Kerro heille tilanteestasi koska tarvitset ihmisiä joihin voit luottaa.
Sellaisia ihmisiä jotka kiusaavat, on aina ja kaikkialla. Sille ei kukaan voi minkään. Sinun pitää osata puolustaa itseäsi ja ilmaista itsseäsi kun opit sen sinun valtasi kasvaa. Älä anna muille ihmisile liikaa valtaa itseesi vaan pidä langat omissa käsissäsi. Älä myöskään anna skitsofrenialle valtaa vaan hallitse se. Opettele keskittymään. Keskity hengityykseesi ja keskity ja rentoudu. Hallitse itsesi ja hillitse mielesi. Älä anna pelolle valtaa.
Samaistuin ja hyvä, että olet käynyt kouluja kun saat varmasti niin monien ihmisten tunnot artikuloitua selvästi.
22-vuotiaaksi osaat ilmaista ajatuksesi perhanan hyvin.