Jatkaa, vai mitä? APUA!

Olen 23 vuotias nainen, ja olen ollut aviomieheni kanssa yhdessä 6 vuotta. Olemme siiis olleet aika nuoria suhteen alussa. Meillä ei ole lapsia, eikä olla hankkimassakaan. Ymmärrän että suhteesta alkaa tässävaiheessa kadota "alkuhuuma", ja elämästä tulee harmaata arkea, mutta en tiedä missä menen omien tunteideni kanssa..

Suhteenmme on hyvä, emme tappele, meillä on hauskaa yhdessä, mutta kipinä puuttuu. Tuntuu, että olemme parhaita ystäviä. En koe seksuaalista halukkuutta hänen kanssaan. Seksiä kuitenkin harrastetaan, koska pelkään, että jos en anna, mies lähtee pois.

Kerran tämän takia minua onkin pettänyt. Ja jäänyt kiinni. Pientä luottamuspulaa on siis olemassa, mutta olemme käsitellet asiaa, ja päätimme tuolloin jatkaa. Tapahtumasta on kohta jo 2v, mutta kyllähän se minua tietenkin aina välillä kaivertaa. Asiasta on kuitenkin hankala puhua mieheni kanssa, joka yhteenpalaamisen hetkellä piti suostuteltua jatkamaan, ja lupasin tuolloin, että en sitten jatkuvasti jankkaa siitä. (Tiedän että tämä ei minun tehtäväni pitäisi olla ollenkaan, vaan rakastan häntä kuitekin niin paljon, että halusin jatkaa ja yrittää)

Tiedän itsekkin että tuo kuulostaa typerältä, mutta minkäs teet.

Mies on parantanut tapansa, ja sanoo että haluaa vain olla minun kanssani, ja rakastaa minua. Tottakai, luottamuspulan takia aika ajoin epäilen tätä. Pääosin kuitenkin uskon häntä, tai ainakin haluan. Hän on todistanut minulle olevansa valmis olemaan minun kanssani.

Tähän hetkeen; en tiedä ovatko tunteeni kuolleet, vai pelkäänkö heittäytyä sittenkin tähän suhteeseen. Haluan olla tämän miehen kanssa, mutta toisaalta koen, että eromme on vain ajan kysymys. Että hän ottaa ja lähtee, tai pettää minua taas. Olemme vihdoin saaneet puhuttua aiheesta, mutta hän on hieman vähäsanainen ongelman kanssa. Yrittää piristää minua lahjoilla, sen sijaan että puhuisi tästä kanssani. Totesi myös, että eihän tämä minun onnettomuus voi jatkua, että pitää erota jos tilanne ei muutu. Kyllähän sen minäkin ymmärrän.

Pelkään olevani tyhmä ja sinisilmäinen. Toisaalta tunteeni miestäni kohtaan ovat niin vahvat, että en haluaisi toisaalta kituuttaa tämmöisessä parisuhteessa, missä ei saa oikeanlaista läheisyyttä, ja joutuu kuuntelemaan tätä minun itkua. Olisko hänen helpompi olla ilman minua, ja minun häntä?


Oma käytökseni ei ole myöskään parhaasta päästä. Ihasun nykyään helposti muihin miehiin. Ihastuksen tasolla olen ne kuitenkin vain pitänyt, enkä ole tehnyt/tee asian eteen mitään. Tuntuu silti pahalta, kun oma mies ei oikein herätä mitään tuntemuksia, kun toinen mies kääntää koko sisuskalut ympäri. Pettämään en rupea, tiedän miten paljon se sattuu.

Nyt olen ihan hukassa. Kanssaeläjiä? Kokemuksia? Vanhempien ja viisampien elämänneuvoja?