Tämä ei ole mikään akuutti tilanne. Ehkä vain haluan purkaa asiaa, josta en juuri puhu muuten. Ehkä toivottavasti joku saa tästä jotain.
Tiedä nyt näistä motiiveista.
Olen 27 vuotias. Aika mielenkiintoista elämää viettänyt aikoinani. Luultavimmin kärsin jonkin asteisita mielenterveyden ongelmista lapsuudesta lähtien - taisin vain olla niin tottunut omaan päänsisäiseen maailmaani, etten tajunnut asioiden olevan pielessä.
Paljon tällä on selitettävissä luultavimmin lapsuuteni kanssa, mutta se on taas toinen juttu.
14 vuotiaana aloitin juomisen. Ensimmäinen abortti tehtiin minulle kun olin 19. Silloin olin parisuhteessa itseäni vanhemman miehen kanssa, tämä mies oli minulle kuin isä.
Erosimme ehkä vuosi abortin jälkeen. Olin onnellinen ja tyytyväinen erosta. Mies kuvotti minua. Vaikka ei miehessä oikeasti mitään vikaa ollut!
Eron jälkeen aloin juoda enemmän, huumeitakin tuli kokeiltua jonkun kerran. Ystäväpiiri oli kaikkea muuta kuin terve. Olin jossain vaiheessa kuin ilmainen panopuu kaikille kaupunkimme miehille. Annoin aina ja missä/ miten vain kaikille jotka tajusivat pyytää. Mitään rajaa minulla ei ollut. Ja tajusivathan ne pyytää! Olin hyvinkin haluttua seuraa.
Samalla mietin yksin, miksi mikään ei tunnu miltään? Miksi olen valmis satuttamaan itseäni kuinka paljon vain? Mietin pitääkö minun hypätä parvekkeelta, jotta nään välittääkö kukaan, kun en itsekkään välitä?
Toinen abortti minulle tehtiin kun olin 24. Siitä en ole ikinä kertonut kenellekään. Paradoksaalista, että se tapahtui sen jälkeen, kun olin jo kerran "katsonut peiliin" ja ymmärtänyt etten voi jatkaa samaa rataa. Oma vikani oli kuitenkin.
Nyt 27 vuotiaana olen jostain ihmeestä löytänyt sen heikkouden ja voiman itsestäni, joka on alkanut mahdollistaa itseni rakastamisen. En tiedä mistä se on tullut; ajattelisin, että olen ihminen joka on todella ollut terapian tarpeessa! Koskaan en kuitenkaan ole turvannut muihin kuin itseeni. En kadu enkä puolustele aborttejani; muille ihmisille olisi voinut olla mahdollista ottaa molemmat lapset vastaan, itse en siihen pystynyt. En voi nyt muuttaa sitä ihmistä joka olin silloin.
En halua puhua aborteista lähinnä siksi, että häpeän itseäni. Häpeän sitä, mitä olen antanut itselleni tehdä. Häpeän sitä, millainen ihminen olen ollut. Häpeän sitä, ettei minulla ole normaalia tunne-elämää...tai että olen vasta löytämässä sen. Häpeän itsetuntoni ja -arvostukseni puutetta. Häpeän sitä, ettei minulla ole oikeaa syytä aborteille -en vaan voinut haluta niitä lapsia. Minusta olisi tullut ihan kamala äiti! Häpeän sitäkin, etten voi syyttää muita kuin itseäni.
En ole kuitenkaan koskaan ollut paha ihminen. Kaiken aikaa olen ollut kovin sekaisin, hukassa, tyhjä, itsetuhoinen, kyyninen ja viallinen. Mutta ikinä en ole tahtonut kenellekään pahaa, en niillekään jotka ovat satuttaneet minua. Olen halunnut välittää ihmisistä...mutta ehkä vain syvällä sisälläni, jottei kukaan huomaa.
Pahalta tuntuu myös se kuinka auliita miehet olivat käyttämään minua hyväkseen. Ketään ei todella kiinnostanut muu kuin se, että annoin ilman suurempaa vaivannäköä. Kaikki olivat valmiit imemään minusta kaiken, vaikka tiesivät toisistaan, tiesivät faktat. Yhtäkään ei kiinnostanut miksi, kun minä vain nauroin sille, että minua kutsuttiin huoraksi. Yksikään ei ajatellut, ettei se todellisuudessa ollut hauskaa.
Tiedä nyt näistä motiiveista.
Olen 27 vuotias. Aika mielenkiintoista elämää viettänyt aikoinani. Luultavimmin kärsin jonkin asteisita mielenterveyden ongelmista lapsuudesta lähtien - taisin vain olla niin tottunut omaan päänsisäiseen maailmaani, etten tajunnut asioiden olevan pielessä.
Paljon tällä on selitettävissä luultavimmin lapsuuteni kanssa, mutta se on taas toinen juttu.
14 vuotiaana aloitin juomisen. Ensimmäinen abortti tehtiin minulle kun olin 19. Silloin olin parisuhteessa itseäni vanhemman miehen kanssa, tämä mies oli minulle kuin isä.
Erosimme ehkä vuosi abortin jälkeen. Olin onnellinen ja tyytyväinen erosta. Mies kuvotti minua. Vaikka ei miehessä oikeasti mitään vikaa ollut!
Eron jälkeen aloin juoda enemmän, huumeitakin tuli kokeiltua jonkun kerran. Ystäväpiiri oli kaikkea muuta kuin terve. Olin jossain vaiheessa kuin ilmainen panopuu kaikille kaupunkimme miehille. Annoin aina ja missä/ miten vain kaikille jotka tajusivat pyytää. Mitään rajaa minulla ei ollut. Ja tajusivathan ne pyytää! Olin hyvinkin haluttua seuraa.
Samalla mietin yksin, miksi mikään ei tunnu miltään? Miksi olen valmis satuttamaan itseäni kuinka paljon vain? Mietin pitääkö minun hypätä parvekkeelta, jotta nään välittääkö kukaan, kun en itsekkään välitä?
Toinen abortti minulle tehtiin kun olin 24. Siitä en ole ikinä kertonut kenellekään. Paradoksaalista, että se tapahtui sen jälkeen, kun olin jo kerran "katsonut peiliin" ja ymmärtänyt etten voi jatkaa samaa rataa. Oma vikani oli kuitenkin.
Nyt 27 vuotiaana olen jostain ihmeestä löytänyt sen heikkouden ja voiman itsestäni, joka on alkanut mahdollistaa itseni rakastamisen. En tiedä mistä se on tullut; ajattelisin, että olen ihminen joka on todella ollut terapian tarpeessa! Koskaan en kuitenkaan ole turvannut muihin kuin itseeni. En kadu enkä puolustele aborttejani; muille ihmisille olisi voinut olla mahdollista ottaa molemmat lapset vastaan, itse en siihen pystynyt. En voi nyt muuttaa sitä ihmistä joka olin silloin.
En halua puhua aborteista lähinnä siksi, että häpeän itseäni. Häpeän sitä, mitä olen antanut itselleni tehdä. Häpeän sitä, millainen ihminen olen ollut. Häpeän sitä, ettei minulla ole normaalia tunne-elämää...tai että olen vasta löytämässä sen. Häpeän itsetuntoni ja -arvostukseni puutetta. Häpeän sitä, ettei minulla ole oikeaa syytä aborteille -en vaan voinut haluta niitä lapsia. Minusta olisi tullut ihan kamala äiti! Häpeän sitäkin, etten voi syyttää muita kuin itseäni.
En ole kuitenkaan koskaan ollut paha ihminen. Kaiken aikaa olen ollut kovin sekaisin, hukassa, tyhjä, itsetuhoinen, kyyninen ja viallinen. Mutta ikinä en ole tahtonut kenellekään pahaa, en niillekään jotka ovat satuttaneet minua. Olen halunnut välittää ihmisistä...mutta ehkä vain syvällä sisälläni, jottei kukaan huomaa.
Pahalta tuntuu myös se kuinka auliita miehet olivat käyttämään minua hyväkseen. Ketään ei todella kiinnostanut muu kuin se, että annoin ilman suurempaa vaivannäköä. Kaikki olivat valmiit imemään minusta kaiken, vaikka tiesivät toisistaan, tiesivät faktat. Yhtäkään ei kiinnostanut miksi, kun minä vain nauroin sille, että minua kutsuttiin huoraksi. Yksikään ei ajatellut, ettei se todellisuudessa ollut hauskaa.
Vastaukset 7
Vanhimmat
Ollaksesi entinen lapsijuoppo, jakorasia, narkkari ja jonkin asteinen mielipuoli sinä kirjoitat hämmästyttävän hyvää suomen kieltä. Edellä mainitut eivät ole haukuksi tarkoitettu.
Varsinaisessa älykkyydessä minulla ei kai koskaan ole ollutkaan vikaa.
Korkeasti koulutettu ja kova tekemään työtä.
Osui ja uppos kyllä nuo sun määritelmät, totta kun ovat :)
Ei kai voi muuta kun nimettömänä tänne menneisyytensä tunnustaa, katsoa eteenpäin ja tulla terveemmäksi ihmiseksi.
Saatan ymmärtää joitain asioita elämästäsi ja tunteitasi...olen käynyt osittain samoja polkuja läpi kuin sinä.Ja mitä voin todeta nyt 24-vuotiaana on se että olen vahvempi kuin kovin moni muu ikäiseni.Olen monissa asioissa viisaampi kuin moni minua vanhempi.Ymmärrän paljon ihmisten tunteita ja psykologiaa,ja ehkä juuri siksi minulla on nykyään todella paljon eri ikäisiä ystäviä...Kukaan ei uskalla yrittää käyttää minua hyväkseen,sillä olen oppinut pitämään puoleni todella ärhäkästi,mutta moni uskaltaa pyytää minulta apua kun sitä tarvitsee.
On opittava kääntämään heikkoutensa vahvuuksiksi,ja otettava oppia kokemuksistaan.Ja abortista sen verran,että vaikka niitä jokseenkin vastustankin,niin sinä teit oikean päätöksen.Siinä elämän tilanteessa oli ehdottomasti paras ratkaisu olla tekemättä lapsia,ja keskittyä itsensä parantamiseen ennen lapsia.Sekin on heikkoutta ettei kykene edes ajattelemaan mihin tilanteeseen lapsia on tekemässä,kuten monesti käy....
Sinussa on mahdollisuuksia moneksi,ja kunhan saat tunne-elämäsi heräämään (vaikka vaikeaa tulee olemaan) osaat todella vielä nauttia siitä,kuten muustakin elämästäsi!
Toipumisen tiellä jo ollaan! Ja tunnistan myös itsessäni jotain siitä, mitä omasta kirjoituksestasi huokuu.
Pakko on ollut vahvuus opetella ja löytää. Ei ole tullut helposti, ei.
Ja ihan varmasti osaa arvostaa tätä tulevaa elämää.
Kiitos sinulle! ja paljon onnea elämään!
Entiset virheet palailevat mieleen aina välillä. Ei kai kukaan ole muuta olettanutkaan.
Mutta ei oikeasti tarvitse syyllistää itseään asioista, jotka olivat oikeasti paras mahdollinen valinta pahassa paikassa joskus aikanaan. Nykytilanteesta voi näyttää siltä että olisi pitänyt valita toisin, mutta silloimpa ei oltu nykytilanteessa... Menneet virheet voivat kuitenkin toimia peilinä, jota vasten voi tarkastella nykytilanneta. Näin pitkälle on tultu, vaikka välillä näytti pahalta.
Ajattele, mitä kaikkea olet saavuttanut, sen sijaan että katkeroituisit siitä, mitä kaikkea ehkä olet menettänyt. Jossittelulla ei saavuta yhtään mitään, sen sijaan nykyhetken ja tulevaisuuden eteen työskentelemällä voi saavuttaa vaikka mitä. Vaikka menneisyyttä ei saa unohtaa, se mitä olet nyt on tärkeintä.
meni oikein kylmänväreitä kun luin tekstisi :)
en voi muuta sanoa kui nettä kunnioitetavaa puhettaa sinulta ja toivon sulle kaikkea hyvää!!!
Kiitos vastanneille! Uskomattoman paljon sananne lohduttavat, vaikka ajattelin, että tarinani "tunnustaminen" kokonaisuudessaa ei palvelelisi minua tai ketään.
Tarpeen tuntui silti olevan. Toivottavasti joku muukin vielä kertoo ajatuksistaan, mitä ne sitten ovatkaan.
Mutta asiaan. Tajusin, miksi juuri nyt tuntui tärkeältä kirjoittaa. Kävin aiemmin tuolla Monikulttuuriset suhteet -palstalla, jossa Urpo-nimimerkki kehuskeli kuinka ei kannata mennä rajan taakse huoriin: löytyypi "ilmaiset horatsut" suomesta.
Jotenkin nousi karvas pala suuhun.
Ehkä pitäisi siirtää tämä juttu sinne, niin muutama Urpo enemmän saattaisi miettiä pari kertaa ennen kuin käyttää sen "ilmaisen horatsun" palveluita hyväkseen.
Vaikka toiveajattelua taitaa olla; eipä Urpoja varmaan muiden jutut kiinnosta.