En taistele. Se tuntuu helpottavalta. Pystyy taas hengittämään. Tietynlainen tyhjyys on ottanut viime aikoina vallan, mutta kaikesta huolimatta nyt tuntuu paremmalta. Se suru, jota on kantanut monta kuukautta sisällä. Ajatukset "mitä jos sittenkin", "ehkä hän sittenkin välittää/pitää minusta", "varmasti on jotain, mitä voin tehdä, pitää vain keksiä keino", "sanoinko jotain väärin/jätinkö jotain sanomatta", "teinkö jotain väärin/jätinkö jotain tekemättä", "mitä hän sanoillaan todella tarkoitti" ja "miksi käytöksen puolesta vaikutti kiinnostuneelta, mutta sanoi muuta" on ajateltu, analysoitu ja pohdittu liian moneen kertaan. En vain jaksa enää. En enää usko tähän enkä haaveile. Tunteet on olemassa, voimakkaampina kuin koskaan, mutta niiden kanssa elän niin kauan kuin ne omaan. Kivuliasta vieläkin. Kai sekin, kun elämässä tapahtunut muutamia ikäviä asioita lyhyen ajan sisällä on vienyt voimia. Pitkään ajattelin, ettei varmana ollut yksipuolista, mutta kai se oli. En taistele enää sitäkään ajatusta vastaan.
Olen kai päästänyt unelmasta irti
hiljaa tunteva
4159
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 4
Vanhimmat
Minäkin pyrin tuolle tasolle. Nyt pyrin pois koska ei tää palsta nyt ole hyväksi näille tunteille.
Kovasti tuttua tekstiä. Vähän samanlaista ollut täälläkin ja on se aika epätoivoista hommaa.
Periksi ei tuumaakaan anneta.
Minulla on vähän sama, mutta en enää sillä tavoin tunne häntä kohtaan. Tietyllä tapaa pidän häntä jopa vähän tyhmänä. Mutta siihen ei sekoitu mitään vihaa tai sellasta. Luulen vaan, että deep down, hänen omat ongelmansa ovat suurempia kuin minun vaikka toisin voisi olettaa.
Minun pitää olla paras mahdollinen itseni. Se riittää. Muut ajatelkoot mitä haluaa.