Kyllä ennen oli ennen ja nyt on nyt! Sen huomaan taas kerran tänään. On sellainen vetämätön olo. Meni eilinen vähän pitkäksi. Eikä olisi pitänyt törsäillä, kun varsin hyvin tietää jo tähän ikäänsä, mikä sopii ja mikä ei.
Mutta kun oli niin hyvää seuraa. Pitkästä aikaa tosi-hyvää!
Vanhoista työkavereistani vanhin – olemme tunteneet toisemme runsaat 50 vuotta – halusi juhlia pienesti myös entisten työkavereittensakin kanssa 70-vuotismerkkipäiväänsä. No, tämähän sopi minullekin mainiosti. Olinhan juuri kaipaillut tavata nuoruuden ja keski-iän ystäviäni. Itse olin näistä kavereistani irtautunut muualle vuosikymmeniä sitten.
Ensiksikin totesimme, että olimme kaikki ihan entisenlaisia, niin luonteiltamme kuin – lähes – ulkonäöltämmekin. Paitsi mitä nyt useimmat meistä saaneet muutaman lisäkilon linjojensa täydennykseksi, toisilla tukka joko hiukan tai kokonaan jostain syystä vaalentunut. Mutta samat ilmeet, vilkkaus… kaikki. Ja hauskaa oli, sen arvaatte. Verestettiin muistoja myös katselemalla valokuvia työyhteisöstämme. Kamera oli mukana nytkin.
Emäntä oli tarjoilussa pannut parastaan. Ja entäs se juomapuolikin! Alkuun parit maukkaat glögit, alkupaloilla hyvää valkoviiniä, hirvipaistin kera tietenkin hyvää punaviiniä, kahvin ja joulutorttujen lisänä likööriä. Ole nyt ja vältä näitä antimia kauniisti katetussa illallispöydässä ja erittäin antoisassa seurassa! Vaikka hyvin tietäen, että vain lasillinen tai pari sopii meikäläisen nauttia niin takavuosina, mutta varsinkin enää tätänykyä. (Se ei ole krapulaa, vaan kenties jonkinasteista allergiaoireilua, ei vain sovi)
Onko teillä kaipuuta tavata entisiä ”kamuja”? Miten usein tapailette?
Terveisin Helena
lähes äänensä menettänyt (naurusta siis!)
Mutta kun oli niin hyvää seuraa. Pitkästä aikaa tosi-hyvää!
Vanhoista työkavereistani vanhin – olemme tunteneet toisemme runsaat 50 vuotta – halusi juhlia pienesti myös entisten työkavereittensakin kanssa 70-vuotismerkkipäiväänsä. No, tämähän sopi minullekin mainiosti. Olinhan juuri kaipaillut tavata nuoruuden ja keski-iän ystäviäni. Itse olin näistä kavereistani irtautunut muualle vuosikymmeniä sitten.
Ensiksikin totesimme, että olimme kaikki ihan entisenlaisia, niin luonteiltamme kuin – lähes – ulkonäöltämmekin. Paitsi mitä nyt useimmat meistä saaneet muutaman lisäkilon linjojensa täydennykseksi, toisilla tukka joko hiukan tai kokonaan jostain syystä vaalentunut. Mutta samat ilmeet, vilkkaus… kaikki. Ja hauskaa oli, sen arvaatte. Verestettiin muistoja myös katselemalla valokuvia työyhteisöstämme. Kamera oli mukana nytkin.
Emäntä oli tarjoilussa pannut parastaan. Ja entäs se juomapuolikin! Alkuun parit maukkaat glögit, alkupaloilla hyvää valkoviiniä, hirvipaistin kera tietenkin hyvää punaviiniä, kahvin ja joulutorttujen lisänä likööriä. Ole nyt ja vältä näitä antimia kauniisti katetussa illallispöydässä ja erittäin antoisassa seurassa! Vaikka hyvin tietäen, että vain lasillinen tai pari sopii meikäläisen nauttia niin takavuosina, mutta varsinkin enää tätänykyä. (Se ei ole krapulaa, vaan kenties jonkinasteista allergiaoireilua, ei vain sovi)
Onko teillä kaipuuta tavata entisiä ”kamuja”? Miten usein tapailette?
Terveisin Helena
lähes äänensä menettänyt (naurusta siis!)
Vastaukset 4
Vanhimmat
Olen iloinen puolestasi.
Muistelen samoin lämmöllä entisiä työkavereita. Tapaankin joukon heitä tässä joulun alla joululounaan merkeissä. Täytyy myöntää, että lähtö oli hiukan haikeaa, vaikkakin vanhuuseläkeikä (karmea sana) oli jo ylitetty. On pelkästään mukavia muistoja varsinkin 10 viimeisen vuoden ajalta. Oli omia sisäpiirijuttuja - herjaa ja huumoria. Jotenkin tunsi olevansa "tapahtumien" keskipisteessä tai ainakin siinä välittömässä läheisyydessä.
Nyt niitä on mukava muistella.
Niinpä.
Työyhteisön eläkeläisille järjestämä joululounastilaisuus vähän ennen joulua on minullekin tärkeä. Ts. vaikka laistaisin muista vuoden mittaan järjestettävistä tilaisuuksista, niin joululounaalle ainakin osallistun, siellä on aivan erityinen tunnelma, paljon ystävänrakkautta ilmassa.
Eilinen pikkuporukkamme, johon kuuluu vielä pari työssäolevaakin, he silloin pikku-tyttöjä, on 60-70-luvuilta.
on minullakin aina Suomireissulla tavata entisiä työkavereitani.
Meitä on 6 harmaapäistä tätiä, jotka muutumme nuoriksi tytönhupakoiksi tavatessamme.
Puheet kääntyvät poikkeuksetta 45 vuoden takaisiin muistoihin. "Muistatteko tytöt sen, entäs senkin tapauksen...?"
Joka kerta tuntuu aivan uskomattomalta että kaikista jutuista on kulunut niin pitkä aika.
Vaikka tapaamisten välillä olisikin kulunut vuosia, tuntuu kuin olisimme juuri eilen olleet yhdessä.
ja omanlaista sisarrakkautta. Aivan oma fiilis "meidän tyttöjen kesken".
No, kyllähän sitä ohimennen jutellaan mahdolliset vallitsevat krempatkin läpi, kenellä niitä on, mutta ei niihin juututa sen enempää, iloiset ajat voittavat tarinoinnissa. Siis niin hauskaa...
Niin ja todellakin: voiko olla totta, että tuollaiset vuosikymmenet ovat mennä huristaneet tässä, ei uskoisi! ;)