Meillä on tällä hetkellä 2-viikkoinen poika, ja joka päivä on erilainen ollut. Naurettavin kysymys mitä minulta on ikinä kysytty, on "Oletko nyt valmis isäksi?"
Ei siihen voi valmistautua. Kannattaa kerätä mahdollisimman paljon tietoa kaikesta mikä liittyy siihen lapseen, sen terveyteen, ääntelyihin ja kaikkeen muuhun. Syöttämiset yms. tulevat jo ensimmäisen viikon aikana tutuksi, mutta kun pieni lapsi oksentaa metrin kaaren sylissäsi, niin siihen pitää olla varautunut.
Tunne joka tulee, kun näät lapsesi on täysin erilainen, kuin sitä voi kuvailla. Synnytyskokemus on erittäin traumaattinen, mutta samalla vieläkin palkitsevampi. Oman rakkaan tuska on niin suuri siinä vieressä ja kätilöt sanoo vieressä että ihan rauhassa vaan. Kyllä siinä rauhallisuus kaukana. Kuitenkin kun lapsi on maailmassa ja kuulee oman jälkeläisensä äänen, näkee hänen silmät ja pystyy koskemaan ensimmäistä kertaa oikeasti(eikä vatsan läpi), se on ihmeellistä se.
Mutta tunteet tosiaan on pinnassa. Henkilökohtaisesti osallistun täysin kaikkeen lapsemme hoidossa, ja psyyke tosiaan on koetuksella.
Kun ihmisessä herää uusi tunne/vaisto, ns.suojeluvaisto, minulla ainakin erittäin voimakkaana, tuntuu kuin aika olisi pysähtynyt ja eläisi jossaín toisessa galaksissa muutaman päivän.
Kyllä se helpottaa jo muutamassa päivässä, itkuunkin tottuu ja nopeasti oppii tietämään, koska lapsella on nälkä.
Ja kun se ensimmäinen hymy sieltä tulee, on siinä isälläkin itkussa pidättelemistä...
Ei siihen voi valmistautua. Kannattaa kerätä mahdollisimman paljon tietoa kaikesta mikä liittyy siihen lapseen, sen terveyteen, ääntelyihin ja kaikkeen muuhun. Syöttämiset yms. tulevat jo ensimmäisen viikon aikana tutuksi, mutta kun pieni lapsi oksentaa metrin kaaren sylissäsi, niin siihen pitää olla varautunut.
Tunne joka tulee, kun näät lapsesi on täysin erilainen, kuin sitä voi kuvailla. Synnytyskokemus on erittäin traumaattinen, mutta samalla vieläkin palkitsevampi. Oman rakkaan tuska on niin suuri siinä vieressä ja kätilöt sanoo vieressä että ihan rauhassa vaan. Kyllä siinä rauhallisuus kaukana. Kuitenkin kun lapsi on maailmassa ja kuulee oman jälkeläisensä äänen, näkee hänen silmät ja pystyy koskemaan ensimmäistä kertaa oikeasti(eikä vatsan läpi), se on ihmeellistä se.
Mutta tunteet tosiaan on pinnassa. Henkilökohtaisesti osallistun täysin kaikkeen lapsemme hoidossa, ja psyyke tosiaan on koetuksella.
Kun ihmisessä herää uusi tunne/vaisto, ns.suojeluvaisto, minulla ainakin erittäin voimakkaana, tuntuu kuin aika olisi pysähtynyt ja eläisi jossaín toisessa galaksissa muutaman päivän.
Kyllä se helpottaa jo muutamassa päivässä, itkuunkin tottuu ja nopeasti oppii tietämään, koska lapsella on nälkä.
Ja kun se ensimmäinen hymy sieltä tulee, on siinä isälläkin itkussa pidättelemistä...
Vastaukset 19
Vanhimmat
onnea, kuulostat kivalta isiltä! =) Ja kyllähän se niin on että vaikka tuntee olevansa valmis isäksi (tai vaikka ei tuntisikaan) niin isyyteen kasvaa ja siinä miehen rooli isänä myös muuttuu sen lapsen kasvamisen myötä!
Paljon onnea sinulle ja koko perheellenne!
Meidän poika täyttää kohta jo 3 kk ja kun raskautta yritettiin niin uskoin olevani valmis äitiyteen.
Raskausaikanahan tietysti tuli kaikenlaisia "ei musta olekkaan tähän" ajatuksia.
Sitten kun vauva syntyi ja tuli kotiin niin sitten vasta paniikko iski.
"en mä osaa hoitaa tätä,ei musta ole äidiksi"
Olin jo ekan päivän aikana valmis antamaan pojan pois jonnekkin parempiin käsiin.
Tuntui etten mä osaa mitään ja vauvan olis parempi olla jossain muualla.
En siis luottanut omiin kykyihini äitinä ja omaan osaamiseeni,olin niin epävarma.
Toki rakastin lastani kovasti mutta olin niin epävarma.
Nyt on 3kk yhteiselämää takana ja olen kuin vanha tekijä =)
Enää ei mummien ja sukulaistenkaan neuvot paljoa tunnu missään.
Mä tiedän että osaan ja pärjään.
Jos liialla järjellä rupeaa miettimään onko aika sopiva hankkia lapsia niin sitä ei koskaan tule.
Aina on joku juttu vielä,tehdään vielä se reissu ym,ym.
Meille lapsi oli toivottu ja erittäin rakas.
En voinut kuvitellakkaan että jotain voisi rakastaa näin paljon.
Onnea teille
Kiitoksia vaan, onnea teidän muidenkin perhe-elämään=)
äitiyttä,enhän minä siihen koskaan ollut valmis,lapsi kasvoi sisälläni,syntyy kohta.MiTä minä teen??Kävi vain niin äkkiä,olisin halunnut odottaa vielä syntymään vähän aikaa...Mutta lapsi tuli kiireellisenä sektiona,ja sain hoitaa lastani ensimmäisen kerran kolmen viikon iässä,olimme osastolla,mieheni hoiti,minä katsoin vierestä:Olen äiti,miksi minä en voi hoitaa lastani?Kun vihdoin pääsimme kotiin,en osannut hoitaa lastani,en ollut yhtään vaippaa vaihtanut,en syöttänyt. Kaikki tuntui vieraalta ja mieheni opetti minua,vaikka sen olisi pitänyt olla toisella tavalla...
Onnea vauvastanne! Kukaan ei ole valmis äiti. Sinulla on kaikki aika maailmassa oppia toimimaan hyvänä äitinä, äitihän sinä jo oletkin. Onnea jatkoon!
Jos pidät minua huonona ihmisenä sen takia, että oman lapsesi isä ei ole antanut sinulle tukea, niin taidat tosiaan olla katkera.
Olenko minä nainen, jos pidän huolta perheestäni ja haluan osallistua lapseni hoitoon mahdollisimman paljon???
No kiitos silti, ei ole tarkoitus loukata.
Onnea vaan itsellenne!!!
Mukavaa lukea että noin nuorikin isä on vastuuntuntoinen ja rakastava. Esimerkillistä toimintaa. Onnea pikkuperheellenne!
Kannattaako odottaa ja jos niin kuinka paljon? Tiedän, tiedän, riippuu ihmisestä ja pariskunnasta. Asumme yhdessä poikakaverini kanssa, ollaan 25 vuotiaita, asunto ok, toimeentulokin turvattu ja suhde vakaa. Ikuinen leikillinen sanaharkka jatkuu, milloin sitä vauvaa yritetään.Välillä tuntuu, että ne vauvat sitten syntyy aikuisille ihmisille. mutta Mehän ollaan aikuisia!
Ensinnäkään minulla ei ole tällä hetkellä töitä, tosin ammattitaudin takia, mutta kuitenkin.Toimeen ollaan tultu, kiitos ihanille tutuille ja sukulaisille, kun ollaan saatu niin paljon materiaalia ja apua.
Toiseksi, kummankin meidän taustat ovat enemmän tai vähemmän "epäsiistit". Ei olla mitään rikollisia tai mitään, mutta ehkä LIIAN kokeilunhaluisia. Yhdessä ollaan oltu vasta reilu vuosi, ja tää tuntu vaan niin oikeelta. Yhtään isoa riitaa ei ole ollut, ja kaikki on muutenkin ollut kuin elokuvasta. Suhteet vanhempiin ja sisaruksiin on muuttunut mulla heti kun ruvettiin "styylaa vakkarii"=)=).
Niin sitä ihminen muuttuu, mutta aivan turha meitä kumpaakaan on väittää aikuisiksi, mikä se edes on??? Huolehdin itse kaikesta ja olen muuttanut pois kotoa, olenko nyt aikuinen???
Mutta asiaan.
Kannattaa odottaa jos siltä tuntuu. Lue ja kuuntele vanhempien juttuja, eikä vain niitä positiivisia. Keskustele miehesi kanssa asiasta ja lopeta leikittely, sano suoraan jos haluat äidiksi...Kannattaa muistaa, että seuraavat 20-vuotta olet sitten sidottu lapseesi ja omat mielipiteet eivät välttämättä ole päälimmäisinä.
Vanhempana olo käy ihan koko päivä työstä, ja tosiaankaan aina ei ole ruusuilla tanssimista(tuntuu että ei ikinä!!!), mutta kyllä ne mukavat hetket sitten palkitsee.
Se keskustelu kumppanin kanssa on tärkeää, koska kummankin pitää oikeasti haluta sitä. Muutama kuukausi on lyhyt aika elämässä, mutta tehtyä lasta ei saa tekemättömäksi!!!!!!!!!!!!!!!
Nykyään tuntuu olevan muoti-ilmiö tehdä lapsi suhteen ulkopuolelle, enkä tuomitse yksinhuoltaja äitejä jos heidät on jätetty, tai kumppani on kuollut tai jotain vastaavaa. Mutta ei ole mitään itsekkäämpää kuin tehdä lapsi, jos tietää, että hänellä ei tule olemaan oikeaa isää. Ja yksin kaikki on tietysti monenkertaisesti rankempaa.
No mutta taidan jo poiketa vähän aiheesta.
Keskustelkaa, lukekaa, kuunnelkaa, kysykää ja oppikaa kaikesta. Se on minun neuvo!!!
Hommahan on näin, että jos lapsi ei tule vahingossa, ole adoptoitu tai sijaislapsi, teon motiivi on aina itsekkyys. Naurettavaa tekopyhyyttä edes väittää muuta. Haluat lapsen ollaksesi äiti/isä, jatkaaksesi sukuasi, saavuttaaksesi jotakin, ollaksesi/ kasvaaksesi aikuiseksi tuntevasi elämäsi elämän arvoiseksi tai ollaksesi niin kuin muut.Toivottavasti elämä opettaa sinullekkin, että mikään ei ole mustavalkoista, oikeata ja väärä ei ole, kaikki on suhteellista ja tilannesidonnaista ja asioilla on aina miljoona eri puolta.
Olet kyllä aivan oikeassa. Mutta sitä joku saattaisi väittää, että se on vähemmän itsekästä tehdä lapsi suhteeseen. No kaikki on tulkinnanvaraista, ja suurimmaksi osaksi mielipiteellisiä asioita. Mielipide asioistahan ei tunnetusti voi kiistellä. No mistäs sitten???Faktoista???
Okei, et ehkä olekaan oikeassa. Eikös vahingossa tehty lapsi ole vähemmän itsekästä kuin suunniteltu???
No nyt puhuin itsenikin niin sekaisin etten enää tiedä mitä kirjoittaa....
Eikö otsikkosi ole mustavalkoinen?
Kaikki tekomme ovat itsekkäitä, koska me teemme ne. Myös ns. epäitsekkäät teot ovat itsekkäitä, koska teemme niitä koska niin "pitää" tehdä (siihen on monia syitä). Ihminen siis tekee myös epäitsekkäät tekonsa itsensä vuoksi.
Totta kai lapsen tekeminen on aina jollain tasolla itsekästä. Vaikka vain lainaisi kohtuaan toiselle ihmiselle, raskaana oleva ihminen saa itselleen elämänkokemusta ja kenties mielihyvää, mikä sekin on merkki itsekkyydestä.
"Toivottavasti elämä opettaa sinullekkin, että mikään ei ole mustavalkoista, oikeata ja väärä ei ole, kaikki on suhteellista ja tilannesidonnaista ja asioilla on aina miljoona eri puolta."
Totta.
Syyllistyin itse heti mustavalkoisuuteen, esittämällä väitteen ilman ehkä-sanaa tai kysymysmerkkiä. Olen samaa mieltä siinä että ihmisyyteen kuuluu itsekkyys, on kenties suurinpia motiiveja kaikeen toimintaan.Voisi kuvitella että adoption kautta toteutetulla itsekkyydellä olisi suurempi oikeutus olla olemassa, kun on samalla tehnyt eettisesti hyvän teon. Näin ajateltuna lapsi joka tehdään sekä isän että äidin muodostamaan perheeseen, on epäitsekkäämpää kuin yksin hankittu lapsi. Toisaalta kun pariskunnat kuitenkin tietävät, että n.5o% parisuhteista hajoaa jossain vaiheessa, niin eikö voida ajatella että on yhtä väärin tehdä lapsia myös ns.ydinperheisiin. Vaikka vanhemmuus säilyy, lapset joutuvat kokemaan eron, kun taas esim. inseminaatiolla alkuun saatu ns.itsellisen äidin lapsi ei tätä joudu läpikäymään. Itse pidän aivan yhtä oikeutetuna lapsen hankkimista erilaisiin perhemalleihin, kunhan lapsi on toivottu, saa yllinkyllin rakkautta ja huolenpitoa. Haluan vaan kyseenalaistaa näitä perinteisiä ydinperheen ylistyksiä jotka tuntuvat olevan peräisin jostain 50-luvulta edelleen, vaikka yhteiskunta- ja perherakenteet ovat jo aikaa sitten muuttuneet.
Onhan sekin itsekästä olla esim. hankkimatta omia lapsia.
Tai elämä sinänsä on itsekästä ja itsemurhakin on itsekästä. Alkoholismi on itsekästä. Siis mitä te keskustelette?
Putosin jo kyydistä olen kait niin itsekäs että ei tuo mennyt minulla jakeluun.
Kyse mielestäni on isäksi tulemisen ja olemisen onnesta ja jokaiselle sitä haluavalle se suotakoon.Onha juuri nuo tunnerikkaat hetket elämän parasta ravintoa eikä niitä voi kieltää olemalla itsekäs jos niin kokee.
Elämä on täynnä toivottuja sekä ei toivottuja kokemuksia sekin on vaan elämää rikastuttavaa, toivottavasti näin saamme kokea tunteilla asioita jossa ei tarvita aina sanoja.
Minulla neljä lasta kasvatit siihen päälle, puoliso, talo, auto ja rahaa pankissa siis olen todella itsekäs.
Itsekkyydestä pelkästään en sinänsä kohdallani usko olevan kysymysn, vai? Lapsen ja yleensä ihmisen auttaminen onko sekin itsekästä? Onko väärin ja itsekästä näin tuntea olevansa onnellinen.
Kieltämättä se on kasvunpaikka ottaa vastuu sekä huostaan toisia joilla ei siihen omia kykyjä tai voimia riitä. Elämä on juuri sitävarten että se opettaa meitä mahdollisimman paljon ja moni puolisesti. En ole oikeassa enkä väärässä.
Näin 30- vuotiaana omasta tahdosta toistaiseksi lapsettomasta kuulostaa aika hurjalta tuo teidän meininki.. Me olemme mieheni kanssa naimisissa, asuntolaina on melkein maksettu, olemme ihan hyvissä töissä molemmat ja hyvin onnellisia. Silti tuntuu että emme vielä ole valmiita, niin henkisesti kuin taloudellisestikin. Ensinnäkin asuntomme on melko pieni, joten isompi olisi järkevää ostaa ennen lasta ja mielellään maksaakin koska kotiäidille ei luonnollisesti paljon luottoa myönnetä. Siis tietenkin jäisin lapsen kanssa kotiin, ainakin pariksi vuodeksi. Silloin taas olisi miehen tehtävä töitä kahden edestä eikä sekään oikein käy.. Olemme nykyäänkin niin kuitteja työn teosta että illat menee joko punttiksella raivoa purkaen tai kotona puoli kuolleena maaten. Jos hän sitten vielä työskentelisi tuplana.. Ei, itsemurhahan se olisi. Sitten on tietysti vielä se tosiasia, että meillä ei ole sukua. Minulla on pian 60- vuotias äiti, miehelläni isä. Heistä ei paljon lapsen hoitoon ole. Ystävillämme ei kellään ole lapsia, enkä usko että tuleekaan. Heistäkään ei siis ole apua. Meidän siis pitäisi kahdestaan käkkiä kotona kunnes lapsi on tarpeeksi vanha olemaan yksin. Ja miten sitten kävisi harrastuksissa, harrastamme molemmat potkunyrkkeilyä ja olemme eräällä salilla osakkaana. Vauva mukaan..? Apua, liian vaikeaa. Kertokaa nyt muutkin miten olette tämän kaiken klaaranneet. Vai oletteko vääntäneet vaan muksua ajattelematta..?
älä nyt ihmeessä tee lasta.ei sovi sulle lainkaan.
Liian monta rautaa tulessa sulla.
Ihanaa jos saa tollasta elämää josta itse nauttii,helvetin hienoa.
Mutta kaikille se ei kuitenkaan sovi.
Mä kun tapasin miheni 6 vuotta sitten ja rakastuin niin tiesin että sen kanssa pitää ne kersat tehä.Mä halusin,se halusi ja nyt meillä on kaksi ihanaa tyttö meidän verestä ja lihasta tehtyjä.Toinen vasta 7 viikkoa vanha ja niin suloinen ja kiltti.
Ja silti tuntuu et oon saanu kaiken mitä oon halunnu ja harrastaakin kerkiin.Töissä on toki pidettävä taukoa mutta ei se maailma siihen kaadu.Mä nautin ,on niin ihanaa olla pois tosta oravanpyörästä ja kattoo kun lapsi kasvaa.
Jos joutuu miettimään, että kummanko ottaisi: potkunyrkkeilyharrastuksen vai lapsen, ei ehkä kannata kallistua jälkimmäiseen.
Vein vaimoni oysiin synnyttään esikoistamme, jätin ovelle ja vein auton parkkiin. Tulessani oven eteen tuli samaan aikaan uusi audi 80 ja kajautti suoraan betoni kaiteeseen. Tuleva isä nousi autosta ja kirosi: kyllä p.... yhden mukulan mailmaan teko voi tulla kalliiksi, äiti itki autossa. kun olin lähössä välillä käymään syömässä ( synnytys kesti 10,5h käynnistyksineen) olikin tämä audi-isä pukuhuoneessa ja itki, nosti katseensa ja sanoi: kyllä tämä kaikki oli sen arvoista, se lapsi oli tosi kaunis. Peltiä saa rahalla mutta tätä tunnetta ei saa rahalla.
Luulempa että tämänkin audi-isän isäksi kasvu alkoi jo laitokselta.
Noh mutta oma isäksi kasvamiseni on vielä keskesken, lapset koittavat parhaansa mukaan kääriä pikkusormensa ympärille. koulutus on kestänyt tähän mennessä jo 10v ja tuntuu jatkuvan. Luulen että kun olen valmis isä, niin olenkin jo iso-isä, ainakin toivon niin.
Jos mieli on tämä mitä kerroit niin unohda lapset ja elä elämää työsi, miehesi ja potkujen kanssa. Mutta tulee vielä hetki jolloin mietit elämääsi, mikä onkaan tärkeintä.