Tässä on oma tarinani kaikille ahdituneille ja sos.peloista kärsiville.
Mä olen aina ollut aika kova jännittämään ja herkkä punastumaan, mutta olen aina hyväksynyt sen osana itseäni. En ole antanut sen häiritä mun elämää, vaan olen tehny elämässäni kaikkia niitä asioita, joita olen halunnut tehdä ja olen aina tutustunut helposti ihmisiin ja saanut ystäviä.
Aloin opiskella poliisikoulussa ja yht'äkkiä mulle iski hirveet sos.tilanteiden pelot ja punastumiskohtaukset. En voinut mennä edes muiden kanssa ruokalaan, kun pelkäsin niin paljon, että punastun siinä ruokajonossa tai pöydässä ja kaikki ihmiset huomaa. Saatoin jopa tunnilla punastella ilman mitään syytä.
Kai se johtui siitä, että siellä tuli sellainen olo, että pitää näyttää itsevarmalta, eikä jännittämistä saa näyttää, vaikka mikä olisi.. ja silloin tietysti just joutuu siihen noidankehään, että alkaa punastelemaan ja jännittämään kaikkia sosiaalisia tilanteita.
Mä söin jonkin verran propral 40mg ja pääsin eroon pahimmasta noidankehästä. Sitten aloin pienessä hiprakassa (kun oli rohkeutta vähän enemmän) puhuu ongelmastani luokkatovereilla, ja tuntui niin hyvältä kuulla, ettei mun ongelma ollut mitenkään outoa, vaan monet muutkin oli kokeneet jossain elämänsä vaiheessa samanlaista. Ja kaverit lohdutti mua sanoen, ettei mua kukaan pitänyt mitenkään outona... sen ne oli kyllä huomannu, että mua oli painanu jokin asia, mutta mitään jännittämistä ei oltu kuulemma huomattu. Mä olin vain ollu normaalia kärttyisämpi.
Mä jotenkin vapauduin siitä jännittämisen taakasta ja se tapahtui oikeestaan ihan yhtä yllättäen kuin koko ongelmakin oli puhjennu, vaikka jossain vaiheessa tuntui, etten pääse siitä ikinä eroon!
Vielä tänäkin päivänä mä punastelen, mutta enää mua ei ahdista. Mä olen punastelusta huolimatta varma itsestäni ja tiedän, että osaan hoitaa työni hyvin. Mä olen ihminen, vaikka olenkin poliisi ja jännittäminen on vain inhimillistä. Se oma heikkoutensa pitää osata hyväksyä niin silloin voi löytää myös oman vahvuutensa.
Loppupelissä me ihmiset ollaan kuitenkin hyvin paljon samanlaisia. Ei kannata lannistua siihen ajatukseen, että mä jännitän, enkä voi siksi elää normaalisti ja tehdä kaikkia niitä asioita, mitä haluaisin. Jokainen ihminen voi tehdä just sitä mitä haluaa. Paskanko väliä sillä on, onko pää punainen vai valkoinen tai täriseekö kädet... jos päätät ettei se häiritse sua, niin ei se häiritse muitakaan. Kun ottaa hälläväliä asenteen, niin ongelma häviää. Mäkin punastelen nykyään todella harvoin... oikeestaan vaan silloin kun se on "normaalia".
Ja mullakin ongelma oli TODELLA PAHA!!! Eli normaali elämä on mahdollista myös sinulle, joka olet tänään ahdistunut ja lannistunut!
Mä olen aina ollut aika kova jännittämään ja herkkä punastumaan, mutta olen aina hyväksynyt sen osana itseäni. En ole antanut sen häiritä mun elämää, vaan olen tehny elämässäni kaikkia niitä asioita, joita olen halunnut tehdä ja olen aina tutustunut helposti ihmisiin ja saanut ystäviä.
Aloin opiskella poliisikoulussa ja yht'äkkiä mulle iski hirveet sos.tilanteiden pelot ja punastumiskohtaukset. En voinut mennä edes muiden kanssa ruokalaan, kun pelkäsin niin paljon, että punastun siinä ruokajonossa tai pöydässä ja kaikki ihmiset huomaa. Saatoin jopa tunnilla punastella ilman mitään syytä.
Kai se johtui siitä, että siellä tuli sellainen olo, että pitää näyttää itsevarmalta, eikä jännittämistä saa näyttää, vaikka mikä olisi.. ja silloin tietysti just joutuu siihen noidankehään, että alkaa punastelemaan ja jännittämään kaikkia sosiaalisia tilanteita.
Mä söin jonkin verran propral 40mg ja pääsin eroon pahimmasta noidankehästä. Sitten aloin pienessä hiprakassa (kun oli rohkeutta vähän enemmän) puhuu ongelmastani luokkatovereilla, ja tuntui niin hyvältä kuulla, ettei mun ongelma ollut mitenkään outoa, vaan monet muutkin oli kokeneet jossain elämänsä vaiheessa samanlaista. Ja kaverit lohdutti mua sanoen, ettei mua kukaan pitänyt mitenkään outona... sen ne oli kyllä huomannu, että mua oli painanu jokin asia, mutta mitään jännittämistä ei oltu kuulemma huomattu. Mä olin vain ollu normaalia kärttyisämpi.
Mä jotenkin vapauduin siitä jännittämisen taakasta ja se tapahtui oikeestaan ihan yhtä yllättäen kuin koko ongelmakin oli puhjennu, vaikka jossain vaiheessa tuntui, etten pääse siitä ikinä eroon!
Vielä tänäkin päivänä mä punastelen, mutta enää mua ei ahdista. Mä olen punastelusta huolimatta varma itsestäni ja tiedän, että osaan hoitaa työni hyvin. Mä olen ihminen, vaikka olenkin poliisi ja jännittäminen on vain inhimillistä. Se oma heikkoutensa pitää osata hyväksyä niin silloin voi löytää myös oman vahvuutensa.
Loppupelissä me ihmiset ollaan kuitenkin hyvin paljon samanlaisia. Ei kannata lannistua siihen ajatukseen, että mä jännitän, enkä voi siksi elää normaalisti ja tehdä kaikkia niitä asioita, mitä haluaisin. Jokainen ihminen voi tehdä just sitä mitä haluaa. Paskanko väliä sillä on, onko pää punainen vai valkoinen tai täriseekö kädet... jos päätät ettei se häiritse sua, niin ei se häiritse muitakaan. Kun ottaa hälläväliä asenteen, niin ongelma häviää. Mäkin punastelen nykyään todella harvoin... oikeestaan vaan silloin kun se on "normaalia".
Ja mullakin ongelma oli TODELLA PAHA!!! Eli normaali elämä on mahdollista myös sinulle, joka olet tänään ahdistunut ja lannistunut!
Vastaukset 2
Vanhimmat
Sama juttu.
Ongelmaa helpotti kun sai sanoa puheviestinnän kurssilla toisille oppilaille että "hitto kun jännittää.." ja sitä kun luulee että toiset ei jännitä koskaan. Oli huojentavaa kuitenkin kuulla että ryhmässäni melkein kaikki tunnustivat kärsivänsä jännityksestä.
Paaaljon tsemppiä sullekin, poliisi! :)
Mukava kuulla, että olet nujertanut sos. tilanteiden pelkosi. Itsellä on todella karvaita kokemuksia kyseisestä vaivasta. Olen 25 vuotias mies ja kymmenen vuotta vanhempi veljeni kärsi todella pahasta sos. tilanteiden pelosta ja punastelusta. Hän erakoitui ja masentui niin pahasti, että päätti tehdä lopullisen ratkaisun. Satuin paikalle ensimmäisenä, kun hän oli ampunut itseään järeällä metsästys haulikolla päähän. Näky oli aivan hirveä.
Nyt huolestuttaa oma kohtaloni, kun itsekin olen ruvennut jännittämään/punastelemaan. Syön tosin lääkkeitä (ZOLOFT), mutta ei se ole paljoakaan parantanu tilannetta. Ehkä minäkin onnistun nujertamaan tamän vihulaisen vaivan joskus.
Tarinan opetus: Punastelevalle ihmiselle ei pidä koskaan mennä mainitsemaan asiasta, koska kyseinen henkilö saattaa ruveta välttelemään kyseisiä tilanteita, joissa punastuu. Sen jälkeen ei hyvää seuraa.......