Olen siis mies ja 28 vuotias tällä hetkellä. En ole koskaan seurustellut tai edes pusua saanut ja yksinäinenkin olen ollut jo vuosia. Muuten hyvin menee, työtä ja koulua tullut tehtyä ja yksin olemiseen on varsin hyvin jo ehtinyt tottumaan mutta joskus vielä mietityttää tämä tilanne kaikesta huolimatta? Pitäisikö vielä ihan tosissaan yrittää muuttua? Olisihan se mukavaa varmasti löytää mahdollinen seurustelukumppani tai ehkä edes kavereita mutta tämä on mikä on, todella mietityttää mitä siitä tulisi? Hyvinhän tämän elämän pitäisi kaiketi olla, ei siinä hirveästi valittamista pitäisi olla kun kaikki muu lähes suhtkoht mallillaan. En myöskään polta tai juo. Ei ehkä paras paikka kysyä mutta kysytään nyt kuitenkin. Mitä mieltä ja onko muuta sanottavaa?
Muuten hyvä mutta yksinäisyys,seurustelemattomuus?
Miettijä
13299
0Äänestä
Muut lukivat myös
Ketjusta on poistettu 2 sääntöjenvastaista viestiä.
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 13
Vanhimmat
Ei Olé!!
En tiedä koska itsellä aikalailla sama tilanne. Ihminen on aika sopeutuvainen otus ja kuten kaikkeen, myös yksinäisyyteen tottuu ja jonkinlaista pientä iloa voi yksinäinen löytää ihan arkipäiväisistä pienistä asioista. Miettii että meneehän se elämä tälleenkin, mutta samalla syvällä sisimmässään kuitenkin pelkää että vielä joskus tulevaisuudessa tulee iskemään lujaa tämä yksinäisenä "hukkaan heitetty" aika ja se ettei yrittänyt muuttaa asioita silloin kun oli vielä mahdollisuus.
Kaikkeen tosiaan tottuu. Joskus tuntuu että kannattaisi koko asian antaa vain yksinkertaisesti olla ja elää se mikä on elettävänä. Toisaalta joskus kyllä on myös olo että pitäisikö ihan tosissaan vielä yrittää? Totta tietysti on että jos ei kohta jotain tapahdu, luulen että alan pikkuhiljaa kallistumaan tuon ekan kommentin kannalle.
On sitä mielessään miettinyt että jos tällä mennään ja jos siellä tulevaisuudessa se "hukkaan heitetty" aika tulee, siihen on oltava valmiina koska henkisesti siihen on valmistauduttava jo nyt koska ennemmin tai myöhemmin se kuitenkin vielä tulee joten yhtä hyvin siihen voi olla jo valmiina.
Pitäisi kai olla mielissään siitä kuinka hyvin omat asiat kuitenkin loppujen lopulta ovat, seurustelemattomuutta ja vuosia kestänyttä yksinäisyyttä lukuun ottamatta. Ja niin niistä asioista onkin mutta nuo pari äskeistä kytevät vielä mielessä.
Tuo elämättä jäänyt elämä on kyllä itselleni sellainen asia, joka vähän väliä nousee mieleen, kun joku asia aina muistuttaa siitä. Täytän piakkoin 36 ja ikääni ajatellessani tunnen olevani ikäloppu. Sitä ajattelee jo olevansa nelikymppinen ja se tuntuu pahalta, kun se nuoruuskaan ei koskaan alkanut. Mitä vanhemmaksi tässä tulee sitä pahemmalta kaikki tuntuu. Kun näkee ja kuulee naapuriin muuttaneiden teinien riehakasta elämää, tuntuu epätoivoiselta ajatella omaa tilannetta. Muutin itse tähän samaan taloon saman ikäisenä ja olin jo silloin haikaillut vuosia sitä, mitä nuokin pennut tekevät, eli elävät ja pitävät hauskaa kavereidensa kanssa. Itse menetin kaikki sen jälkeiset vuodet yksinäisyyteeni ja tässä se sama tilanne vielä jatkuu. En vain haluaisi tuntea enää toisen parikymmenvuotisen päästä näin, koska nytkin olo on jo välillä sietämätön. Itse en ole halukas elämään sitä mikä on elettävänä. Tuntuu liian pahalta pelkästään ajatellakin asiaa.
Itselläni tämä asia nousee mieleeni vain silloin tällöin. Usein en paljoakaan yritä olla välittämättä, aika ajoittain hieman masentunut kieltämättä ja harvakseltaan tuntuu TODELLA pahalta. Yritän kuitenkin kovasti olla ajattelematta asiaa liian paljon koska se saa mielen todella pahaksi jos sitä alkaa liikaa ajatella. Kaipa se on oma puolustuskeinoni torjua tätä mielentilaa. Vaikka minullakin alkaa kolmekymmentä olemaan lähellä eikä ystäviä ollut enää vuosiin saati naisystävää ei koskaan ollutkaan, tällä on mentävä kaikesta huolimatta. Todella vahvasti alkaa kyllä vaikuttamaan siltä että parisuhdetta ei tule koskaan kokemaan, kolmekymmentä alkaa minulla olemaan se rajapyykki johon pistän sen joko tapahtuu tai sitten ei ollenkaan. Mutta täytyy yrittää olla mielissään ainakin siitä vähästä mikä elämässä on mennyt edes jotenkin oikein ja hyvin. Sillä yritän itseäni muistuttaa että onhan elämä edes kohtalaisen hyvin, voisihan se olla pahemminkin? Ainakin terveys ja elämä, kaikkea sosiaalisuutta ei mukaan lukien, on edes aika hyvin kunnossa. Täytyy yrittää jatkaa positiivisella ajattelulla. Se tosiaan saattaa kylläkin olla ajan kysymys kuinka kauan siihen pystyy mutta...?
Osui niin lähelle omaa tilannetta tuo kuvauksesi, että oli pakko vastata. Olen itse 27 ja aikalailla samassa veneessä kanssasi. Olen viimeisiä vaille valmis korkeakouluopiskelija ja töitäkin on jo tiedossa.
Yksinäisyyteen todellakin tottuu ja niin kauan kun riittää jotain tekemistä, joka pitää mielen liikkeessä, ei se paljon mieltä pääse painamaan. Tosin, jos hetkeksikin pysähtyy niin kuin vaikka nyt hiihtolomalla opiskeluista, pääsee sellainen jäätävä ahdistus iskemään, jota on vaikea sanoiksi pukea. Ja vaikka sen osaisikin sanoiksi kääntää, ei ole ketään kenelle siitä puhuisi.
Mun mieleiseni ideaali parisuhde ei osu yksiin perinteisen kaavan kanssa. En koskaan halua lapsia ja avioliitto kiinnostaa ainoastaan jos se sattuu olemaan lainsäädännön tai jonkun muun tahon puolesta edullista (Tosi romanttista; tiedän). En kaipaa suhdetta, jossa kaikki aika täytyy viettää sen toisen ihmisen seurassa käsi kädessä. En itse halua olla kenellekään se ainoa elämän tarkoitus enkä usko, että kukaan voisi koskaan olla sitä mulle. Täytyy elämässä olla muutakin sisältöä itse kullakin kuin se toinen ihminen. Sitoutumaan olen kyllä valmis, mutta en missään nimessä halua olla sidottu. Mulla on itselläni asioita joita haluan saavuttaa tässä elämässä enkä halua seurustelusuhteiden ainakaan jarruttavan niitä prosesseja. Mutta koitappa vain löytää noin suunnilleen ikäiseni nainen, joka ei haluaisi perustaa perhettä ja mennä naimisiin jos ei nyt niin viimeistään parin vuoden päästä. Ei se mikään sohvaperunakaan saisi olla sillä en ole sitä itsekään. Tämän kaiken yhdistäessä täydelliseen kokemattomuuteeni saa aikaan niin mahdottomalta vaikuttavan yhtälön, että asiaa ajatellessakin tekee vaan mieli heittää hanskat tiskiin ja todeta pärjäävänsä ilmankin.
Vaikeinta koko tilanteessa on kuitenkin seksuaalinen turhautuminen. Jotenkin luulisi, ettei osaisi kaivata jotain mitä ei ole koskaan saanut, mutta kyllä se vaan niin on, että tämä keho kaipaa seksiä. Masturbaatio teki tehtävänsä kiitettävästi reilun kymmenen vuoden ajan, mutta nykyään se tuntuu niin perkeleen tyhjältä etten usein edes jaksa vaivautua. Puutetila ilmenee mm. yleisenä ärtyisyytenä ja nukahtamisen vaikeutena. Saatan suuttua silmittömästi täysin mitättömistä asioista. Onneksi tämä kuitenki manifestoituu muita ihmisiä kohtaan toistaiseksi ainoastaan netissä. Tietyissä piireissä ovat alkaneet käyttämään musta lempinimeä lohikäärme, koska mulla on kuulemma tapana sylkeä tulta. En todellakaan haluaisi olla kokoajan ärtynyt ja ajatuskin siitä, että voisin edes potentiaalisesti käyttäytyä väkivaltaisesti toista ihmistä kohtaan, saa mut vihaamaan itseäni. Se tila, jossa näet itsesi käyttäytyvän kuin mikäkin idiootti, mutta et kykene käyttäytymään muutenkaan, on todella vastenmielinen.
En ole varma onko mulla tähän keskusteluun mitään oleellista lisättävää. Kunhan teki mieli tuulettaa. Itsensä tunteminen on tärkeää, jos elämää meinaa yksin elää. Loppujenlopuksi itse kuitenkin on se ainut ihminen, jonka kanssa täytyy olla sinut tässä elämässä, mikäli mielii jotain onnea löytää. Kuvauksesi perusteella sen kyllä jo varmasti tiesitkin.
Onneksi olkoon korkeakoulusi johdosta ja vielä enemmän tulevasta työpaikastasi! Se tietysti harmillisempi kun olet aikalailla samassa tilanteessa kuin minä.
Yksinäisyyten tottuu juu vaikkei sitä kokonaan koskaan hyväksykään. Mielen yrittää vain pitää liikkeessä ja ajatella positiivisesti kaikesta huolimatta, vaikka ei se aina helppo todellakaan ole.
Eihän sellaista olekaan joka olisi täydellisesti kuten sinä enkä todellakaan haluaisikaan. Toivoisin tietenkin että voisin ottaa mahdolisen kumppanin, jos ikinä sellaisen jotenkin onnistuisi saaman, hän olisi jotenkin inspiroiva. Saisi tekemään uusia asioita joita ei yksin alkaisi tekemään. Tosin sekin on totta että ei sitä 24/7 yhdessä jatkuvasti oltaisi, se ei ehkä ole paras mahdollinen ratkaisu mutta ollaan kuitenkin paljon yhdessä ja eletään omaa elämäämme kaikesta huolimatta. Minulle aviolitto, ehkä ??? Ja perhe, vielä enemmän ehkä??????? Sanotaan näin että toivoisin että tämän naisen kanssa pystyisi olemaan mahdollisimman hyvin yhdessä, ilman että kaikesta pitäisi kättä alkaa vääntää tai olla aina yhdessä. Jos kaikki todella menisi niin hyvin, ehkä voisin silloin lapsiakin haluta mutta vain jos tämän naisen kanssa todella menisi elämät nin hyvin yhteen. Sanotaan siis että tähän naiseen tutisi jonkinlaista vetoa että avioliitto tai äärimmäisessä tapauksessa jopa perhettä alkaisi päättämään. En siis haluaisi tuntemattoman kanssa alkaa näitä väkisin tekemään mutta ehkä nämä ovatkin vähän liian korkeita ajatusmaailmoja? Tosin onhan sitä myö paljon nähnyt niitä jotka eivät seuraa tätä käytäntöä ja lähestulkoon jokaisen jonka tunnen, on päättynyt tämä pari- ja perhesuhteet seinään. Ei tietysti auta mitään tämä omakin täydellinen kokemattomuuteni, aika erilainen maailma varmasti kuin suurimmalla osalla mutta se minä vain satun olemaan.
Onhan se tietysti totta että me olemme kaikki erilaisia ja eri elämäntilanteista lähdetty liikkeelle ja eri ympäristöissä kasvettu. Loppujen lopulta se oma mieli on kuitenkin se mikä pitäisi saada hallintaan jotta voisi toteuttaa itseään, oli tilanne mikä tahansa ja kenellä tahansa, tai ainakin minä uskon näin. Kaikki tämä yksinäisyys ja seksuaalinen turhautuminen tekee siitä mielen hallinnasta kyllä vaikeata. Minä yritän pitää ajatukset kasassa keskittämällä ne johonkin mikä vie huomion pois näistä negatiivisista asioista. Siten pysyn suhtkoht hyvällä tuulella aina, kunhan en anna ajatusten liikaa lähteä sinne negatiiviselle puolelle. Ihmisten seurassa olen kuitenkin aina normaalin puoleinen, ei kukaan minusta tuskin uskoisi jos keroisin elämästäni. Kyllä minun on helppo kertoa tapahtumia elämästäni jos joku kysyy tosi elämässä ja haluaa todella tietää mutten tietenkään kerro vuosia kestäneestä yksin olostani ja seurustelemattomuudesta ihan noin vain.
Eihän tämä avautuminen tällä palstalla tunnu oikein auttavan mitään. Ei elämä muutu miksikään vaikka täällä kirjoitteleekin puolin ja toisin mutta saapahan joskus silloin tällöin vähän muuta ajateltavaa. Usein on kyllä että pitää olla hyvillään siitä että oma elämä on kuitenkin loppujen lopulta varsin hyvällä mallilla, kai niitäkin ihmisiä on jotka olisivat katellisia nykyisestä asemastani, tosin varmasti niitäkin on paljo jotka ei haluaisi tätä minun yksityiselämääni.
Mutta itsensä kanssa tässä elämässä on kuitenkin pärjättävä, siitähän se kaikki lähtee liikkeelle. Joten enköhän ymmärä mitä tarkoitat tuolla sanottavallasi jonka mainitsit kirjoituksesi lopussa. Jatketaan nyt vielä eikä täysin olla vielä luovutettu mutta kieltämättä ns. "kello tikittää" tämän osalta. Katsotaan mitä tulee tapahtumaan?
Ei siitä mihinkään pääse, niin kauan ku seurustelukokemus puuttuu niin se vaivaa, eli varmaan hautaan asti kun ei tää tästä näytä mihinkään edistyvän koskaan. Tuntee jatkuvasti jäävänsä jostain paitsi ja että elämää ei ole elänyt "täysillä". Erityisen tuskalliseksi asian tekee se, että vastaan olisi tullut vaikka kuinka monta kiinnostunutta naista, mutta en ole itse vaan kyennyt osoittamaan kiinnostustani tarpeeksi hyvin ja epävakaine itsetuntoineni homma on mennyt aina puihin heti alkuunsa kun alan pelkäämään sitä tilannetta. Ei nainen kauaa jaksa sellasta miestä ihastella, joka on välinpitämättömän oloinen eikä katso silmiin ja pakenee usein paikalta. Ihastuneen normaalin ihmisenhän kun pitäisi käyttäytyä just päinvastoin. Odotan vaan sitä päivää kun sitä havaitsee olevansa jo liian vanha, elämä meni käytännössä ohi avaamattomassa pakkauksessa ja se iskee täydellä voimalla päin naamaa. Toivottavasti eutanasia olisi siinä vaiheessa jo yleisesti sallittu kaikille halukkaille.
Yritän kuitenkin vielä uskoa tuohon mutta kuten sanoin, kolmekymmentä saa kyllä olla jo jonkin sortin raja. Turhaan tällä asialla alkaa itseänsä enempää rassaamaan koska se ei tee mielelle kovin positiivista joten yritetään mennä niin pitkälle kuin pystyy.
Se on tosin varmaan totta että vaikka joku nainen jossain vielä osoittaisikin mielenkiintoa, itse ei sitä osaisi edes aavistakaan ja jonkin ajan päästä, tuntuu ettei se enää mitään merkitsisikään. Eletään nyt vielä kun siihen vielä jotenkuten pystyy, se mitä tulee myöhemmin tässä tulevaisuudessa tapahtumaan... murehditaan siitä sitten kun se on väistämättä ajankohtainen. Yritetään nyt olla vielä hyvällä tuulella kun siihen vielä epämääräisen ajan kykenee?
Mahtaako näillä miekkosilla olla ollenkaan yritystä ihmissuhteisiin edes nettipalstoilla? Mulle kelpais ihan hyvin kokematonkin mies, mutta toisaalta näillä tuntuu olevan itsellään vaatimuksia joita en sitten välttämättä täytäkään, kun en ole työelämässä menestyvää lajia. (En kyllä toisaalta halua lapsiakaan.)
En halua lapsia myöskään ja olen ihmissuhdetta netistäkin koittanu etsiä kun ei kerran livenä näytä onnistuvan. Siinä missä livenä naiset minusta kiinnostuu, niin netissä pinnallisuus on niin huipussa etten saa yhtään kiinnostusta kuvineni. Lapsia haluamattomat naiset vaikuttaa olevan myös häviävän pieni joukko. Eikä sekään innosta jos välimatkaa on satoja kilometrejä, on noita etäjuttujakin aikoinaan kokeiltu ja loppupäätelmä on ettei maksa vaivaa kun se välimatka tulee kuitenkin olemaan ongelma.
Heippa!
Mitä jos perustaisin jonan tulevana Ravintolapäivänä ravintolan kotiini joka olisi yksinäisten ravintola, eli sinne saisi tulla vain yksin ja yksinäisyyskin saisi vaivata (se olisi siis vähintäänkin toivottavaa)? Olisiko sinne tulijoita? Tämä saattaa kuulostaa ensi silmäyksellä sarkasmilta, mutta ei todellakaan sitä ole. Itseänikin ajoittain vaivaa yksinäisyys ja harmittelen sitä, miten hankalaa on aikuisiällä tutustua uusiin ihmisiin. Miettinyt olen myös paljon, että miten suurta tuhlausta on kun tälläiset hyvät tyypit menevät hukkaan kun kerran kaipausta olisi saada elämään uusia tuttavuuksia. Voisiko tässä siis olla toteuttamiskelpoinen idea?
Alkaa vieläpä pikkuhiljaa tuntumaan siltä ettei toisista ihmisistä ole enää kohta kiinnostunut ollenkaan. Jotenkin kai se että mitä kauemmin yksinäisyyttä kestää, sitä vähemmän muut alkavat kiinnostamaan. Tähän yksinäisyyteen alkaa tottumaan kyllä jotenkuten mutta sivuvaikutuksena ei myöskään halua olla muihin ihmisiin minkäänlaisessa yhteydessä koska se tuntuu jotenkin alkavan rasittamaan mieltä jos pitää nähdä jotakuta. Tuntuu siltä että jos jotain vielä tapahtuu, se pitäisi tapahtua varsin pian koska muuten sillä ei ole enää paljoakaan väliä. Uskotaan siis vielä ja katsotaan mitä tulee tapahtumaan mutta...?