Tänään 11.2. 2015 julkaistiin Aamulehdessä kirjoitukseni vanhusten kotiuttamisesta ja sen epäkohdista.
Sairaalat kotiuttavat erittäin huonokuntoisia vanhuksia.
Viime aikoina on nostettu keskusteluun terveydenhoidon säästöt. Kaikki on perustunut ajatukseen ”mitä jätetään hoitamatta, jotta säästettäisiin rahaa”. Vähälle huomiolle on jäänyt ajatus, miten voisimme hoitaa paremmin, jotta säästäisimme rahaa. Ainoaksi tavaksi säästää nähdään hoidosta luopuminen, ei parannettu hoito.
Vanhuksien perusteeton kotiuttaminen sairaalahoidosta on epäkohta, joka tuo huomattavia lisäkustannuksia, mutta myös inhimillistä kärsimystä hoidettavalle ja hänen läheisilleen.
Ratkaiseva kysymys kuuluu, kuka on kotikuntoinen ja mitkä ovat sen arvion kriteerit.
Vielä pari vuotta sitten meille hoitajille kerrottiin kotihoidon vähimmäiskunnon olevan yksin asuvalla vanhuksella sen, että hän pystyy nousemaan vuoteella istumaan makuulta ja kävelemään vessaan rollaattorin turvin. Tämän jälkeen hänen on kyettävä nousemaan wc-istuimelta ja nostamaan housunsa itsenäisesti ylös. Siis käymään wc:ssä ilman ulkopuolista apua ja asumaan kotonaan niin, ettei ole vuoteeseen hoidettava. Joissakin tapauksissa riittäväksi katsottiin myös kyky sängyn vieressä olevan portatiivin (pottatuoli) käyttöön.
Näin ei ole ollut enää pitkään aikaan. Kotiin lähetetään vanhuksia, jotka ovat täysin kykenemättömiä toimimaan kuvatulla tavalla. He ovat fyysisesti niin heikkokuntoisia, että ovat käytännössä 24 tuntia vuoteessa. Yhdessä muistisairauden kanssa tämä on kohtuutonta kärsimysten lisäämistä.
Ihminen on jätetty heitteille. Hän saa hoitoa vain kotihoidon käydessä hänen luonaan. Hän saa inhimillistä kohtelua ja huomiota osakseen 2–4 tuntia vuorokaudessa. Se on aivan liian vähän. Asiakas on lähetettävä sairaalaan, koska hän ei pärjää kotona.
Viime aikoina hyvinkin huonokuntoisten kotiuttaminen on yleistynyt huolestuttavasti. Minun on vaikea uskoa, että kyseessä olisi kotiuttavien lääkäreiden ammattitaidottomuus. Täten ainoaksi perusteeksi voi nousta taloudellinen tarkoituksellisuus. Halutaan lähettää asiakas kotiin rasittamasta oman yksikön kuluja.
Näin tehdään, vaikka tiedetään kotiuttamisen olevan vain tilapäisratkaisu. Ihminen joudutaan usein lähettämään uudelleen sairaalaan hyvinkin nopeasti, kenties jo samana päivänä. Toivotaan, että hänet ohjataan seuraavalla kerralla toiseen yksikköön hoitoon.
Mielestäni toimintatapa lähentelee jopa hoitovirhettä. Tehdään päätös, jonka hoidollisesti tiedetään huonontavan asiakkaan kuntoa ja vaarantavan hänen terveytensä. Lääkäreiden päätökset tulisi kyseenalaistaa ja vaatia perustelemaan hoidon linjaus.
”Bumerangi-hoito” (asiakas lähetetään eteenpäin, mutta hän palaa pian takaisin lähettäjälleen) maksaa yhteiskunnallemme hirveästi ja tietää asiakkaalle kohtuutonta rasitusta.
Ratkaisu tuo säästön näkyviin kotiuttavassa yksikössä heti, mutta ei ota huomioon kustannuksia muissa yksiköissä, joissa ihmistä joudutaan hoitamaan tämän toimenpiteen johdosta.
Kysyn yliopistollisen sairaalan ja Hatanpään vastaavalta lääkäriltä sekä kaupungin kotihoidosta vastaavalta johdolta: Mikä on kotihoidon piirissä olevan asiakkaan minimikuntovaatimus, kun hän ei ole erikseen järjestetyssä saattohoidossa?
Jyri Keränen
lähihoitaja, kotihoito, Tampere
Sairaalat kotiuttavat erittäin huonokuntoisia vanhuksia.
Viime aikoina on nostettu keskusteluun terveydenhoidon säästöt. Kaikki on perustunut ajatukseen ”mitä jätetään hoitamatta, jotta säästettäisiin rahaa”. Vähälle huomiolle on jäänyt ajatus, miten voisimme hoitaa paremmin, jotta säästäisimme rahaa. Ainoaksi tavaksi säästää nähdään hoidosta luopuminen, ei parannettu hoito.
Vanhuksien perusteeton kotiuttaminen sairaalahoidosta on epäkohta, joka tuo huomattavia lisäkustannuksia, mutta myös inhimillistä kärsimystä hoidettavalle ja hänen läheisilleen.
Ratkaiseva kysymys kuuluu, kuka on kotikuntoinen ja mitkä ovat sen arvion kriteerit.
Vielä pari vuotta sitten meille hoitajille kerrottiin kotihoidon vähimmäiskunnon olevan yksin asuvalla vanhuksella sen, että hän pystyy nousemaan vuoteella istumaan makuulta ja kävelemään vessaan rollaattorin turvin. Tämän jälkeen hänen on kyettävä nousemaan wc-istuimelta ja nostamaan housunsa itsenäisesti ylös. Siis käymään wc:ssä ilman ulkopuolista apua ja asumaan kotonaan niin, ettei ole vuoteeseen hoidettava. Joissakin tapauksissa riittäväksi katsottiin myös kyky sängyn vieressä olevan portatiivin (pottatuoli) käyttöön.
Näin ei ole ollut enää pitkään aikaan. Kotiin lähetetään vanhuksia, jotka ovat täysin kykenemättömiä toimimaan kuvatulla tavalla. He ovat fyysisesti niin heikkokuntoisia, että ovat käytännössä 24 tuntia vuoteessa. Yhdessä muistisairauden kanssa tämä on kohtuutonta kärsimysten lisäämistä.
Ihminen on jätetty heitteille. Hän saa hoitoa vain kotihoidon käydessä hänen luonaan. Hän saa inhimillistä kohtelua ja huomiota osakseen 2–4 tuntia vuorokaudessa. Se on aivan liian vähän. Asiakas on lähetettävä sairaalaan, koska hän ei pärjää kotona.
Viime aikoina hyvinkin huonokuntoisten kotiuttaminen on yleistynyt huolestuttavasti. Minun on vaikea uskoa, että kyseessä olisi kotiuttavien lääkäreiden ammattitaidottomuus. Täten ainoaksi perusteeksi voi nousta taloudellinen tarkoituksellisuus. Halutaan lähettää asiakas kotiin rasittamasta oman yksikön kuluja.
Näin tehdään, vaikka tiedetään kotiuttamisen olevan vain tilapäisratkaisu. Ihminen joudutaan usein lähettämään uudelleen sairaalaan hyvinkin nopeasti, kenties jo samana päivänä. Toivotaan, että hänet ohjataan seuraavalla kerralla toiseen yksikköön hoitoon.
Mielestäni toimintatapa lähentelee jopa hoitovirhettä. Tehdään päätös, jonka hoidollisesti tiedetään huonontavan asiakkaan kuntoa ja vaarantavan hänen terveytensä. Lääkäreiden päätökset tulisi kyseenalaistaa ja vaatia perustelemaan hoidon linjaus.
”Bumerangi-hoito” (asiakas lähetetään eteenpäin, mutta hän palaa pian takaisin lähettäjälleen) maksaa yhteiskunnallemme hirveästi ja tietää asiakkaalle kohtuutonta rasitusta.
Ratkaisu tuo säästön näkyviin kotiuttavassa yksikössä heti, mutta ei ota huomioon kustannuksia muissa yksiköissä, joissa ihmistä joudutaan hoitamaan tämän toimenpiteen johdosta.
Kysyn yliopistollisen sairaalan ja Hatanpään vastaavalta lääkäriltä sekä kaupungin kotihoidosta vastaavalta johdolta: Mikä on kotihoidon piirissä olevan asiakkaan minimikuntovaatimus, kun hän ei ole erikseen järjestetyssä saattohoidossa?
Jyri Keränen
lähihoitaja, kotihoito, Tampere
Vastaukset 4
Vanhimmat
Kerronpa erään tarinan.Vanhus sai sairaskohtauksen kotonaa,vietiin ambulanssilla 35km päähän sairaalaan,jossa oli laitettu odotus aulaan istumaan,87v.aivoverihäiriön saanut vanhus!Oli istunut aikansa,ja pyytänyt päästä sitten makuulle.Pissat housussa.Illalla klo 11 oli laitettu kotiinsa taksilla,kun oli sanonut että siellä on peräänkahtojia.Aamulla löytyi taas lattialta sekavana,sanoi ettei tunne takamustaan,ei osaa mennä makuulle.No selvisi ja kuntoutui,ja tunto palasi.Taas kohtaus,35km ambulanssilla,sitten 60km kolosilla teillä siirto lähimmälle vuodeosastolle,ei kuitenkaan omalle paikkakunnalle.Yön yli pitivät.seuraavana päivänä taas kotiin sen enempiä tutkimatta,tia kohtaus,luki papereissa.Lasku tuli 2vrk.Siellä se yksin yrittää pärjätä päivästä toiseen,puulämmitteisessä mökissään,turvattomana,peläten seuraavaa kohtausta.Ei ole hääviä olla vanhus nykysuomessa!
Surullista, niin surullista. Vanhus varmaan meni mieluummin omaan kotisänkyynsä. eikö tämä ole sitä heitteillejättöä, jos mikään.
Mikä on hänen tämän päivän tilanne? Olisikohan viisainta polttaiakoko mökki, etteivät häntä enää sinne vie. Pakko löytyä hoitokotipaikka.
Sanovat vain että on vielä niin hyväkuntoinen,kun kävelee sisällä,ja pääsee ite isommalle asialle.Edes oman kunnan kotiapua ei saatu,kun ei ole resursseja!Heillä on siis niin paljon asiakkaita etteivät ota enää uusia asiakkaita!Siellä se kotona on,pelko seuranaan seuraavaa kohtausta odotellen!
Mene hyvä kirjoittaja suoraan Kotipalvelujohtajan puheille ja vaadi, että apua on tultava. Kuka lämmittää ja kantaa puut. Voisiko hän muuttaa palveluasuntoon? Hän tarvitsee apua eikä yksin osaa sitä hakea. Toimi!