pelko menetyksestä

Todella ikävää, että sinulle merkityksellinen ihminen katosi elämästäsi.

Itsekin joskus olen pelännyt esim. mieheni menettämistä/että rakastaako mieheni minua. Olen oppinut, että ketään ei voi omistaa ja epävarmuuden tunteita voi tulla ja mennä, se on varmaan hyväksyttävä. Kai sitä itse vaan voi yrittää olla hyvä ihminen muita kohtaan, jos jollekin ei siltikään oma seura silloin riitä, niin ehkä on parempi sitten niin. Ehkäpä elämään tulee myöhemmin itselleen paremmin sopiva ihminen.

Taitaa olla aika yleinen tuo pelkosi. Asia on niin että ihminen on perinpohjin laumasielu jonka ei kuulukaan elää täysin yksin. Itselläni on varmasti ollut joskus hiukan samanlaisia tunnetiloja, mutta aika on kasvattanut niistä eroon. Olen tullut ns. hylätyksi niin monta kertaa.

Näistä kerroista jotkut ovat olleet sellaisia jotka ovat opettaneet minut tajuamaan sen että ihminen on oikeasti melkoinen kusipää. Tästä havainnosta johtuen nahka on alkanut kasvaa melkoisen paksuksi suhteessa kanssaihmisiin. Kun ihminen on lapsi, on se suorempi ja rakastettavampi. Tämän tosiasian olen huomannut omien mukuloiden kautta. Lasta kohtaan on paljon helpompi olla jopa oma itsensä, koska lapset eivät näyttele eivätkä pidä epäaidoista ihmisistä. Ja näitä tyyppejä on maailma väärällään.

Perimmäinen kysymys oikeastaan kuluukin että mikä meistä ns. aikuisista tekee niin mulkkuja kuin oikeasti olemme? Vastaus piilee tässä "loistavassa", valheellisessa aikuisten maailmassa jossa on todella vähän auktoriteetteja ja asioita joita arvostaa oikeasti. Kaikki on niin perkeleen itsestään selvää, jopa se että totta kai minusta ja minun imagostani kaikkien piirteineen pidetään. Vaikka asia ei monestikaan ole niin.

Minullakin on ollut yksinjäämisen pelko ja se että joudun elämään vanhuudessa yksin ja niin varmaan tapahtuukin, kun ei ole monta biologista sukulaista ja jo niiden kanssa olen harvoin tekemisissä. Tällä hetkellä on kyllä ystäviä ja tuttuja, ja tapaan päivittäin ihmisiä, mutta aivan varmasti sitten kun liikuntakyky menee, joudun elämään itseni ja minua hoitavan tahon kanssa.
On se vain kummallista, että minua ei enää asia ahdista. Koen elämän antoisaksi ihan itsessään ja en kaipaa sellaista jatkuvaa läheistä riippuvaisuutta ihmisitä. Minulla on usko Jumalaan ja elämällä on tarkoitus. Olen kai kasvanut itsenäiseksi ja minulle riittää se että tapaan silloin tällöin rupattelukavereita, samoilen luonnossa, istun netillä, teen harrastuskiani, ym.
Lapsena koin turvattomuutta ja toisinaan oli tunne, että olen totaalisesti yksin tässä kosmoksessa. Tuttu on kertomasi kokemus, mutta nyt se ei enää vaivaa vaan on muistona jossain menneisyydessä.
Voi olla että sitten kun elelen vanhuksena laitoksessa tai kotisopessa, niin tunnen yksinäisyyttä ja orpoutta, mutta se on sen ajan murhe.
Olet nuori ihminen ja sinä voit saada oman perheen ja siitä se yleensä muodostuukin se läheisin ydinjoukko.