lyhyt virsi, pitkä itku

sitoutumaton2 kirjoitti:

Normaalisti vähät välitän muiden mielipiteistä ja olen oma itseni. Omaan kuitenkin "lievää" sitoutumisen kammoa, joka näkyy ja kuuluu aina kun pitää tehdä isoja päätöksiä. Yleensä hyväksyn kuitenkin pohdinnan jälkeen päätökseni meni syteen taikka saveen. Mutta tämä tilanne muutama vuosi sitten on saanut minut todellakin katumaan, koska en tehnyt kunnon päätöstä. Annoin asian mennä vain ohi. Kyseinen nainen kuuluu elämääni tietyllä tavalla. Hän yritti ottaa kontaktia jne., mutta nostin samantien suojamuurin päälle. Ajatukset lähti laukkaamaan jo pitkälle. Hän oli minua nuorempi, mitä jos siitä ei tulekaan mitään, jos homma menee mönkään ja itselle käy huonosti? Tiedän hyvin itsekästä, mutta noin ajateltuna oli paljon helpompi itselle sivuuttaa tilanne ottamatta siihen kantaa ollenkaan. Vihaan tällaisia ihmisiä ketä jättävät toisen roikkumaan, mutta en osannut olla itselleni vihainen asiasta. Nyt kun aikaa on kulunut olen tajunnut asian ja kuinka väärin tein silloin. Vaikka kuulumme rönsyjen kautta samaan piiriin, niin emme tapaa toisiamme koskaan. Nyt ajatukset ovat muuttuneet siihen, että piru olisi pitänyt yrittää! Koska vaikka hommasta ei tulisi mitään, olisimme voineet olla kuitenkin " ystäviä". Emmehän kumpikaan tunteneet toisiamme oikeastaan mitenkään, joten mistä sitä tietää mihin se olisi voinut johtaa. Nykyään kuulen, vain pieniä vihjauksia hänestä. Niitäkin viime kesänä viimeksi. Itse olen pysynyt sinkkuna ja luulen hänenkin olevan. Asiasta en voi kuitenkaan olla varma. Tämä nyt on tällaista purkautumista palstalla, kun v*tuttaa oma tekeminen. Tietenkin sen ajan ihmisenä mitä olin siitä ei varmaan mitään olisi tullutkaan. Ajoitukset ja elämä väärässä paikassa väärään aikaan. Jos elämä pyörähtää ja antaa uuden mahdollisuuden, siihen pitää sitten tarttua. Mikä se sitten lieneekään...

kirjoitti:

Anonyymi

Kirjoita kommentti

5000

Lähetä