Arius Aleksandrialainen

Hurmahenki ei pitäydy ihmisten kirjoittamiin oppeihin vaan odottaa, että Pyhä Henki ilmoittaa totuuden Jumalan sanasta kuin tuulenpyörre, josta et tiedä mistä se tulee ja minne se menee.

Lumiukko on vuosien mittaan saanut s24 ja muilla forumeilla eniten tuomioita juuri tältä perustalta - "koska sinulla ei ole Henkeä, et voi ymmärtää kristillisyyttä oikein. Sinulla on vain pääntietoa, kuollutta uskoa, peruukki vain ja sydän kaukana totuudesta."

Opilla ei sinänsä ole mitään väliä - sehän on tietysti oikeaa ja puhdasta Kristuksen oppia, koska kuulun tähän ryhmään ihmisiä, joilla on PH:n antama sisäinen tieto ja valo totuudesta.

Hurmahenkisen opittoman lastenlaulu voisi kuulua vaikka näin

Pienet sammakot, pienet sammakot, niin lystikkäitä on
ei oppia, ei pappia, ei piispan hiippaakaan!

Esikoisuuden toista siipeä edustavat kristityt, joille puhdas oppi on aitoa kristillisyyttä ja joita tavattomasti huolestuttaa Lapin vanhinten poikkeaminen ortodoksisen luterillaisuuden mitasta. Se on kaiken pahan alku ja juuri ja korjaus tulee opin kompassin asettamisesta piirulleen kohdalleen.

Näillä vakailla kristityillä on hyvin vankka puntari, Lutherin tuotanto ja Tunnustuskirjat, joissa saksalaisella tarkkuudella tutkitaan Kristuksen kirkon perustavia opinkappaleita alusta loppuun ja tunnustetaan oppia, jonka katsotaan olevan sama kuin Raamatun sisältämä opetus ja varhaisen apostolisen kirkon oppi.

Eikö niin?

Tämä kaikki on meille niin arkisen tuttua ja s24 forumin tärkeä käyttövoima, nostaen keskusteluja perusasioista, etenkin lapsikasteesta ja uudestisyntymisen oikeasta opillisesta käsittämisestä, vuodesta toiseen kuin ikiliikkuja.

Siksi on hyvin vaikea tehdä hyppy Rooman imperiumin aikaan Kristuksen syntymän jälkeisinä ensimmäisinä vuosisatoina. Miten on mahdollista, että ei ollut olemassa mitään Uutta testamenttia, Vanha testamentti vain ja suuri joukko kristillisiä kirjoituksia? Miten on mahdollista, että ei ollut mitään yhteistä oppia ja tunnustusta, vaan eri seurakunnat ja eri opettajat vetivät kukin omaa linjaansa?

Ei Uuden testamentin vankkaa kaanonia perustana, ei selkää yhtenäistä opillista tunnustusta, vaan hajanaista, keskenään ristiriitaista puhetta ja opetusta pitkin ja poikin suurta valtakuntaa - Taivasten valtakunnan opillinen sekametelisoppa.

Hyvin vaikea tuonne on hypätä ja koettaa ymmärtää tilannetta, jossa 300-luvun taitteen kristityt elivät Isonvihan alla ja siitä sitten vapautuneina.

Kristuksen lammaslauma voisi määkiä yhdessä toisen lastenlaulun tapaan

Veljiä, siskoja oomme kaikki, oomme kaikki, oomme kaikki
Veljiä, siskoja oomme kaikki, kaikki
siinää ja miinää, siinää ja miinää
Kristuksen omia oomme kaikki, kaikki!

Puhe pukille, kuten sanonta kuuluu.

Onko sen riitaisampaa joukkoa - ja nyt en puhu vain tästä kristillisyydestä, joka on riidoistaan legendaarisen kuuluisa.

Alusta asti, ihan sieltä kahdentoista opetuslapsen ytimestä saakka, olemme toisiamme tuominneet, hakanneet, pilkanneet ja etuhampaita tantereeseen lyöneet.

Teologia näet on riitojen alaa. Kaikki merkittävät opetukset Kristuksen kirkossa ovat tämän myllyn läpi käyneet, jossa kristityt tutkivat ja hutkivat, mäiskivät ja vertakin vuodattavat, nirrinkin toisilta ottavat pois, opin asioiden äärellä.

Näin on alusta ollut ja näin on vaikka Herramme kovin tahtoisi, että me yhtä olisimme.

Riidat näet ensinnäkin koettelevat, kenen usko kestää. Onko täällä joku, joka ei horju vaikka Pelagius-nuijaa heilutetaan? Kestääkö jonkun usko, vaikka seuraväki kaukaa kiertää eksyneen lampaan? Pystyykö joku puolustamaan lapsikastetta tai sen kumoamaan ympäristön paineesta huolimatta, koska hän nyt tällä tavalla uskoo ja siitä kiinni pitää.

Mutta kuin minä tätä teille ilmoitan, en minä teitä kiitä, ettette kokoon tule parannukseksi, vaan pahennukseksi.
Sillä ensin, kuin te seurakuntaan tulette, niin minä kuulen eripuraisuudet olevan seassanne; jonka minä myös puolittain uskon.
Sillä teidän seassanne pitää myös eriseurat oleman*, että ne, jotka koetellut ovat, teidän seassanne ilmoitettaisiin.
1 Kor 11:17-19

Uskon tunnustaminen käsittää tietyn asiasisällön ja itse tunnustamistilanteen, joka marttyyrien kohdalla usein johti kuolemaan.

Aluksi sisältö oli yksinkertainen ja näemme lauseen jo Uudessa testamentissa "Jeesus on Herra" - kreikaksi tässä on ajatus Jeesus on Kyrios joka on myös heprean Messias.

Monet marttyyrit olivat Pyhän Hengen suuna, kun Hän heidän kauttaan julisti teloittamista seuraavalle yleisölle uskon totuuksia ja kun tunnustus maksettiin ihmisen vuodatetulla verellä, veritodistaja.

Maaherrojen ja tuomareiden ja vanhinten edessä tunnustuksen yksinkertainen sisältö oli "Minä olen kristitty" riitti ja kuolemantuomio siitä annettiin. Tekoina tämä näkyi siinä, että kristitty kieltäytyi uhraamasta keisarin hyväksi epäjumalille.

Mutta kirkon elämä kasvoi ja kehittyi kuin suuri puu sinapinsiemenestä, ja monet tunnustuksen, uskon ja käytännön elämän asiat nousivat esiin. Näitä ryhdyttiin ratkomaan vanhinten kokouksissa Jerusalemin apostolinen kokous esimerkkinä.

Riidan ja väittelyn aiheet tulivat kentältä ja pakottivat Kristuksen kirkkoa ottamaan kantaa asiaan jos toiseen.

Erityisen väkevä isku tuli 200-luvulla Egyptistä suuresta Alexandrian kaupungista, jossa Baucalis kaupunginosan kirkossa toimiva presbyteeri ja askeetti Arius (256-333) pohti syntyjä syviä.

Tämän erittäin älykkään ja hurskaan miehen aikaansaama riita oli niin merkittävä ja hajoitti Kristuksen kirkkoa niin paljon, että keisari Konstantinus I kutsui koolle kaikki 1800 piispaa Nikean kaupunkiin päättämään yhdessä, miten asia on.