Sofi Oksasen Finlandia-palkittu romaani

TEKI mieli kirjoittaa isolla noiden sotien nimet.

Onneksi veteraaniemme arvostus on ollut kasvussa mielestäni, joskus ollut toisinkin.

Järkyttävän hyvä filmi, nyt nuokin kohtalot on on kerrottu. Kaunis päätös oli sentään, niin eheyttävää katsojillekin nähdä tytön onni,- ja isoäidin sankaruus!

PS. Se kuitenkin on syytä muistaa, että joka taholla maailmassa, on valloittajat ja sotilaat julmia, olosuhteet on niin hirvittävän kaukana inhimillisyydestä molemmin puolin.
Puhdistautumista tuo on kaikki vaatinut !

Olen lukenut kirjan jo silloin kun se ilmestyi. Elokuvaa en halunnut katsoa. Kirjasta jäi mieleeni niin ahdistava olo. Riitti minulle tuosta aiheesta. Kammottavaa aikaa oli Virossa tuo Neuvostoliiton aika.
Todella voimme olla kiitollisia, että olemme säilyneet tuollaisilta kohtaloilta.

Kyllähän Venäjällä tapahtuu tuota kiduttamista ja tappamista vieläkin, vaikka sinne piti demokratian aika koittaa.

Kävin katsomassa elokuvan jo vuosia sitten eikä ne julmuudet ole vieläkään mielestä kaikonneet.
Naisia on aina käytetty välineenä milloin mitenkin, pakon edessä on taivuttava jos jonkinlaisiin tekoihin ja hyväksikäyttöön raiskaukset, pahoinpitelyt ja kidutukset ovat edelleenkin alamaailmassa jokapäiväistä.

Uskonnolla ei ole mitään tekemistä sen voi suomalainenkin yhteiskunta aika-ajoin todeta.
Turhat uhot näin jälkeenpäin eivät auta mitään.

Kun Viro vapautui -91 olimme ensimmäisessä yhteisessä tapahtumassa saman vuoden toukokuussa.
Aluksi virolaisilla oli varovainen lähestyminen, mutta jo muutaman minuutin kuluttua oli halaustalkoot iloisten isäntämaan ihmisten kanssa,
Tapahtuma oli Rahva hääl jooks, voi olla väärin kirjoitettu mutta aarteenani säilytän 10 km juoksu/kävely "mitallia" jonka sai jokainen mukana ollut.

Työtätekevä ahkera kansa ja maa on todella pessyt kasvonsa tuon tapahtuman jälkeen,
kaikki on toisin kuin silloin.

Kahvipirtissä lueskelin äsken SkillaNin aamun avausta, enkä osaa paremmin sanoa mielipidettäni eilisillan "Puhdistus"-elokuvasta kuin hän, joten lainaan sen tähän:
» Katsoin eilen sen Puhdistus elokuvan ja kauhea oli, miten voikaan kilteistä pienistä pojista niin raakoja miehiä tulla, aivan hirveää, ei millään jaksaisi todeksi uskoa.

En jaksanut katsoa loppuun asti, oli se niin kamalaa, sydän oli pakahtua ja kun vielä ajattelee, että tuota sotaa ja kauheuksia joutuvat kokemaan ympäri maailmaa syyttömät ihmiset tänäkin päivänä. «

Pitäää mennä.

Hyvää torstaita! :)

En yhtään puolustele Stalinin hirmuhallintoa. Myös natsinaiset olivat äärettömän julmia. Heitä oli tietenkin töissä myös natsien rakennuttamissa tuhoamisleireissä.
Lapset heitettiin elävinä taloista ulos kuin jätteet.

En kestänyt katsoa elokuvaa puoleenväliinkään, kirjan luin nieleskellen ja pahan olon vallassa. Erityisen ahdistavaa on, että teos kertoo naapurimaamme, sukulaiskansamme lähihistoriasta. Näin olisi voinut käydä meillekin. Naisten ja lasten näkökulman tuominen sotien ja poikkeusaikojen uhreina on tarpeen, sodistahan on paljon kirjoitettu kuin seikkailuina, sotasankaruutta korostaen. Mikä tekee miehistä raakalaisia, jonkun äidin poikia hekin ovat. Kärsimys ei sinänsä jalosta ketään, pahoja voimia on naisissakin.

Oksanen kuljettaa taitavasti kahden eri sukupolven naisen kohtaloa rinnan ja takautuen. Vanha Aliide ottaa hoiviinsa parittajaansa pakomatkalla olevan loppuun nääntyneen Zaran, joka paljastuu hänen pettämänsä sisaren tyttärentyttäreksi. Sisarukset rakastivat aikoinaan samaa miestä, joka piileskeli metsissä . Vanhan Aliidan asuttama talo oli keskellä peltoja...kenelle ne pellot ja maat kuuluivat, kun kommunismi sortui. Ne kirjassakin paljon huomiota herättävät kärpäset tuntuivat pahan symboleilta. Hirvittäviä sukujen ja naapureiden keskinäiset ilmiannot, montako sukupolvea menee, ennenkuin niistä traumoista selviää. Ja mitä noista asioista todella tiedetään ja mitä on koettu, Oksasen kirja on vain välähdys siihen.

Mikä tahansa on hyvä syy silloin kun sadisti pääsee käyttämään valtaa ja kiusaamaan toisia. Ei ole aatteista kysymys, vaan tiettyjen sadistisista taipumuksista.

Luin kirjan kun se ilmestyi. Kertomus järkytti painajaisiin asti. Mietin, miten ihmiset voivat enää toipua ennalleen, kun monessa sukupolvessa on joutunut nielemään niin paljon nöyryytyksiä. Filmiä en katsonut, väkivalta ja kohtuuttomuus on liikaa minulle.

Muistan yhä 70-luvun taistolaiset ja yleisesti toistetun mantran, että Suomi oli tyhmä ja itsepäinen, kun ei tehnyt sopimusta alueiden vaihdoista, vaan aloitti sodan Mainilan laukauksilla.
Sotaveteraaneille sanottiin "mitäs menitte" ja lotat alennettiin hylkiöiksi.
Ja Viro - sitä ei meille ollut vuosikymmeniin. Vai Neuvosto-Eesti, josta kukaan ei tiennyt mitään.

nykyisinkin raakuutta ja poliittisia murhia esiintyy.

Sormi osoittaa idän suuntaan.

Kaikkia lukijoita näkyy oksettavan ja elokuvan katselu itkettää. Miksipä lukea tai katsella - ?

Viro ja moni pieni maa on kokenut samanlaista "helvetin tulta" Venäjän taholta.
Kun lukee Katja Ketun kirjan Kätilö niin ei paljon paremmin kohdelleet saksalaiset vankejaan pohjoisessa.
Naisia raiskattin jatkuvasti syntymättömät lapset vedettiin kohdusta ja heitettiin jätöksiin. Kukaan ei ollut enää ihminen ihmiselle vaan pelkkiä hirviöitä.
Vaikka Ketun kirja on romaani niin aivan samaa ovat kertoneet siellä eläneet ihmiset ja myöntävät, että kaikki on tosi tapahtumiin perustuvaa.
Itse olen sota-ajan lapsi ja muistan jatkuvan pelon ja evakkotien.
Jospa me ihmiset oppisimme jotain historiasta emmekkä tekisi samoja kauheuksia.


Suomalaisten on syytä laittaa kädet ristiin ja pyytää Luojaltamme siunausta ja varjelua maallemme.