N. vuos sitten aloin ihannoimaan anorektikoita, päätin että musta tulee vielä joku päivä semmonen ja saan sillä positiivista huomiota ja huolenpitoa jota en omasta mielestä koskaan ole saanut tarpeeksi. Laihdutus loppui n. 2viikon päästä sillä teki liikaa mieli herkkuja joita äiti aina kanto kaupasta kotiin, päätin että myöhemmin. Aika kauan meni hyvin ja ilman ongelmia kunnes kuulin erään ystäväni sairastavan masennusta, ja monta kk käytin pelkästään hänestä huolehtimiseen. Koska joka päivä juttelin hänen kanssa ja huolehdin hänestä opin tuntemaan hänet todella hyvin ja koin olevani oikean ihmisen luona, kaikki oli hyvin ja koin ensimmäistä kertaa vuosiin että kelpaan ja riitän tälläisena kuin olen. Sitten tiet erkani, joulukuun jälkeen emme ole juuri puhuneet ja mulla oli taas aikaa keskittyä omiin ongelmiin. Lisäksi olin kiintynyt ystävääni niin paljon että päivänkin puhumattomuus tuntui mahdottoman vaikealta ja ikävä oli ihan järjetön.
Joulun aika meni hyvin koska oli koko ajan jotain tekemistä perheen kanssa, mutta vuodenvaihteessa alkoi laihduttaminen. Söin 600kcal päivässä ja lisäksi liikuin vähintään tunnin, tosin kaloreiden laskeminen loppui suht pian mutta en silti ole syönyt enää herkkuja ja valitsen aina vähäkalorisimmat vaihtoehdot.
Alku vuosi muuten on mennyt todella vaihtelevasti, on ollut niitä päiviä kun kaikki on hyvin, ja niitä kun en ole pystynyt mennä kouluun koska voimat ei ole riittänyt. Pro-ana ajatuksen palautuu aina välillä mieleen mutta normaali painossa on tullut pysyttyä koko ajan.
Nyt olen viime aikoina ruvennut saamaan paniikki kohtauksia tms, rupean hyperventiloimaan ja itkemään mutta ne menee ohi n. 5 minuutissa. Yleensä kohtaukset tulee kun joku mainitsee tästä entisestä ystävästäni tai muuten vaan ajattelen häntä ja sitä miten hän jaksaa nykyään, tosin kohtaukset saattaa tulla ihan vaan tyhjästäkin. Muutenkin olen ollut jo pari kk silloin tällöin voimaton mutta nyt on taas ruvennut päivittäin olemaan sitä että jos jaksan koko koulupäivän koulussa loppu ilta menee sängyssä maaten sillä oikeasti voimat ei riitä mihinkään, ja ei, en ole laiska ja haluaisin kyllä tehdä kaikkea mutta en vain pysty. Lisäksi mikään ei oikein tunnu enää miltään, jos saan 9 kokeesta en ole erityisen iloinen, jos tulee 5 en välitä, ennen nuo molemmat on ollut todella merkittäviä minulle. Kavereiden seura ei kiinnosta, koulu ei kiinnosta vaikka motivaatio on koko vuoden ollut ihan huipussa, saan kummipojan kesäkuussa ja vaikka olin siitä tiedosta maailman onnellisin enää en edes ajattele koko asiaa. Kaikki halut on kadonnut, olen aina valittanut sinkkuna oloa, mutta nyt en edes halua tai jaksa tavata ketään uusia ihmisiä tai jutella/tutustua, saatika mitään suhdetta sillä haluan vain olla yksin.
Muutenkin nykyään vain olen yksin omassa huoneessa, kännykkä äänettömällä koska en halua olla sosiaalinen, ennen olin ehkä maailman sosiaalisin ihminen.
Tuntuu että kaikki on niin huonosti että kaikki on hyvin, tai oikeastaan mikään ei tunnu miltään, tai sitten kaikki tuntuu kaikelta. En osaa sanoa. Joku on vialla, mutta ajattelen etten tarvitse apua vaan pärjääm kaiken paskani kanssa. Mitään itsetuhoisia ajatuksia ei ole, mutta ei kyllä muitakaan ajatuksia, elän päivä kerrallaan, käyn koulussa ja makaan sängyllä, syön välillä jos jaksan hakea ruokaa keittiöstä.
Tilanne on vaikea, olo saattaa muuttua puolen h välein, välillä haluan vaan omaan sänkyyn pimeään itkemään yksin, välillä olen samanlainen ilonen kuin vuosia sitten ja kaikki on hyvin.
Usein ajattelen että nyt kun peruskoulu loppuu pääsen uusiin maisemiin ja voin jättää ongelmat vanhaan kouluun, tiedän että pystyisin siihen, mutta silti aina tulee myös pelottava ajatus siitä että väsyn uudessakin koulussa kuten nykyisessäkin. Teoriassa voin aloittaa alusta, unohtaa kokonaan vanhan ja keskittyä vain tulevaan, mutta en tiedä toimiiko se perjaatteessa.
Tällä hetkellä väsyn normi koulupäivästä niin etten jaksa tehdä muuta, toisaalta nyt kun on sunnuntai olen vain maannut sängyssä ja koko ajan on tunne että jotain pitäisi tehdä.
Joulun aika meni hyvin koska oli koko ajan jotain tekemistä perheen kanssa, mutta vuodenvaihteessa alkoi laihduttaminen. Söin 600kcal päivässä ja lisäksi liikuin vähintään tunnin, tosin kaloreiden laskeminen loppui suht pian mutta en silti ole syönyt enää herkkuja ja valitsen aina vähäkalorisimmat vaihtoehdot.
Alku vuosi muuten on mennyt todella vaihtelevasti, on ollut niitä päiviä kun kaikki on hyvin, ja niitä kun en ole pystynyt mennä kouluun koska voimat ei ole riittänyt. Pro-ana ajatuksen palautuu aina välillä mieleen mutta normaali painossa on tullut pysyttyä koko ajan.
Nyt olen viime aikoina ruvennut saamaan paniikki kohtauksia tms, rupean hyperventiloimaan ja itkemään mutta ne menee ohi n. 5 minuutissa. Yleensä kohtaukset tulee kun joku mainitsee tästä entisestä ystävästäni tai muuten vaan ajattelen häntä ja sitä miten hän jaksaa nykyään, tosin kohtaukset saattaa tulla ihan vaan tyhjästäkin. Muutenkin olen ollut jo pari kk silloin tällöin voimaton mutta nyt on taas ruvennut päivittäin olemaan sitä että jos jaksan koko koulupäivän koulussa loppu ilta menee sängyssä maaten sillä oikeasti voimat ei riitä mihinkään, ja ei, en ole laiska ja haluaisin kyllä tehdä kaikkea mutta en vain pysty. Lisäksi mikään ei oikein tunnu enää miltään, jos saan 9 kokeesta en ole erityisen iloinen, jos tulee 5 en välitä, ennen nuo molemmat on ollut todella merkittäviä minulle. Kavereiden seura ei kiinnosta, koulu ei kiinnosta vaikka motivaatio on koko vuoden ollut ihan huipussa, saan kummipojan kesäkuussa ja vaikka olin siitä tiedosta maailman onnellisin enää en edes ajattele koko asiaa. Kaikki halut on kadonnut, olen aina valittanut sinkkuna oloa, mutta nyt en edes halua tai jaksa tavata ketään uusia ihmisiä tai jutella/tutustua, saatika mitään suhdetta sillä haluan vain olla yksin.
Muutenkin nykyään vain olen yksin omassa huoneessa, kännykkä äänettömällä koska en halua olla sosiaalinen, ennen olin ehkä maailman sosiaalisin ihminen.
Tuntuu että kaikki on niin huonosti että kaikki on hyvin, tai oikeastaan mikään ei tunnu miltään, tai sitten kaikki tuntuu kaikelta. En osaa sanoa. Joku on vialla, mutta ajattelen etten tarvitse apua vaan pärjääm kaiken paskani kanssa. Mitään itsetuhoisia ajatuksia ei ole, mutta ei kyllä muitakaan ajatuksia, elän päivä kerrallaan, käyn koulussa ja makaan sängyllä, syön välillä jos jaksan hakea ruokaa keittiöstä.
Tilanne on vaikea, olo saattaa muuttua puolen h välein, välillä haluan vaan omaan sänkyyn pimeään itkemään yksin, välillä olen samanlainen ilonen kuin vuosia sitten ja kaikki on hyvin.
Usein ajattelen että nyt kun peruskoulu loppuu pääsen uusiin maisemiin ja voin jättää ongelmat vanhaan kouluun, tiedän että pystyisin siihen, mutta silti aina tulee myös pelottava ajatus siitä että väsyn uudessakin koulussa kuten nykyisessäkin. Teoriassa voin aloittaa alusta, unohtaa kokonaan vanhan ja keskittyä vain tulevaan, mutta en tiedä toimiiko se perjaatteessa.
Tällä hetkellä väsyn normi koulupäivästä niin etten jaksa tehdä muuta, toisaalta nyt kun on sunnuntai olen vain maannut sängyssä ja koko ajan on tunne että jotain pitäisi tehdä.
Vastaukset 2
Vanhimmat
Lopeta ainakin laihduttaminen, koska KUKAAN ei pidä anorektikoista. Voin sanoa "kokemuksesta" että silloin ainakin jäät yksin. Keskity ainakin sosiaalisiin taitoihin, koska se tekee ihmisen pirteämmäksi. Keskity kouluun ja mieti jatko-opiskelua ja työpaikkaa minne haluat koulun jälkeen.
vaikka 8 tunnin dieetti, saa siis 8 tunnin aikana syödä hyvin , 16 paastoaa