Olen 20 vuotias nainen ja koko elämän pitäisi olla edessä mutta minun tunnelini päässä ei näy valoa. Mikään ei tunnu enää miltään. Päivä toisensa jälkeen on ihan samanlainen eikä tulevaisuudessa ole mitään odotettavaa. Päivittäin taistelen itseni kouluun ja yritän olla paras kaikessa siitäkin huolimatta että luokkakaverini syrjivät minut ulos ryhmistä. Olen se riesa, jota kukaan ei halua, vaikka teen ahkerasti koulutyöt ja kaiken aina ajallaan. Ihmeellistä lastentarhameininkiä korkeakoulussa.
Rahaa ei jää paljon mitään käteen sen jälkeen kun olen maksanut laskut koska lisäksi yleensä joka kuussa tulee maksettavaksi oikosmihoidosta poliklinikkamaksu. Opintolainaa en halua ottaa koska tulevaisuuden näkymät eivät ole hyvät vaikka olenkin aina saanut kesäisinkin töitä...Pelkkä ajatuskin opintolainasta ahdistaa joten yritän elää näillä mitä on. Ne vähäiset kaveri, mitä on, valittavat kun en lähde heidän kanssaan minnekään kun ei ole rahaa. Olen aina kaveriporukoissa se kolmas pyörä. Lopulta tajuan, että minulla ei ole porukassa puhuttavaa ja vajoan omaan kuplaani.
Kävin kerran psykologilla ja hän kysyi käynnin päätteeksi, onko tarvetta tulla uudelleen. Sanoin, että eipä kai ja se jäi sitten siihen. Pystyisin tekemään itsemurhan milloin vain, koska saatavillani on tarvittavat välineet, mutta en voi tehdä sitä koska isäni tulisi surulliseksi. Olin monta vuotta sitten iloinen ja sosiaalinen. Nykyään olen vain hiljainen, omissa ajatuksissani, minun on vaikea katsoa ihmisiä silmiin enkä halua puhua kovaan ääneen, ettei ihmiset huomaisi minua. Ahdistaa tämä elämä.
Rahaa ei jää paljon mitään käteen sen jälkeen kun olen maksanut laskut koska lisäksi yleensä joka kuussa tulee maksettavaksi oikosmihoidosta poliklinikkamaksu. Opintolainaa en halua ottaa koska tulevaisuuden näkymät eivät ole hyvät vaikka olenkin aina saanut kesäisinkin töitä...Pelkkä ajatuskin opintolainasta ahdistaa joten yritän elää näillä mitä on. Ne vähäiset kaveri, mitä on, valittavat kun en lähde heidän kanssaan minnekään kun ei ole rahaa. Olen aina kaveriporukoissa se kolmas pyörä. Lopulta tajuan, että minulla ei ole porukassa puhuttavaa ja vajoan omaan kuplaani.
Kävin kerran psykologilla ja hän kysyi käynnin päätteeksi, onko tarvetta tulla uudelleen. Sanoin, että eipä kai ja se jäi sitten siihen. Pystyisin tekemään itsemurhan milloin vain, koska saatavillani on tarvittavat välineet, mutta en voi tehdä sitä koska isäni tulisi surulliseksi. Olin monta vuotta sitten iloinen ja sosiaalinen. Nykyään olen vain hiljainen, omissa ajatuksissani, minun on vaikea katsoa ihmisiä silmiin enkä halua puhua kovaan ääneen, ettei ihmiset huomaisi minua. Ahdistaa tämä elämä.
Vastaukset 3
Vanhimmat
Elämä on elämisen arvoista, kun on turva Jumalassa. Silloin sä et ole enää omillasi, vaan sun elämästä ottaa vastuun toinen, Jeesus. Jeesus on voittanut maailman, myös masennuksen ja ahdistuksen hengen. Muista rukoilla!
Puhu. Keskustele. Hae apua. Vaikka se tuntuisi kuinka tarpeettomalta/kurjalta/alentavalta niin hae apua. Maailmaan löytyy valo, onni palaa sun elämääs ja kaikki kääntyy parhain päin, kun uskallat kertoa ongelmistas. Kokeile tehdä jotain luovaa, purkaa pahaa oloa, tee sitä mistä todella nautit. Iso halaus ja paljon paljon tsemppii sulle!
On surullista, että sinusta tuntuu tuolta. Mielestäni kirjoituksessasi positiiviselta vaikutti, että olet taistelijaluonne ja vaikutat sellaiselta tyypiltä, joka vaikka läpi harmaan kiven taistelee saatuaan asiat tehdyksi. Tuollaisella luonteella tulet pärjäämään hyvin elämässä, kunhan selvität muutaman asian itsellesi, ettet aja itseäsi väärille poluille. Noissa ajattelutavoissa on niin monta asiaa, jotka voivat haitata onnellisuuttasi. Ensinnäkin, mieti positiivisia juttuja, mitä sinulla on. Sinulla on isä,ilmeisestikin olet suht terve, opiskelupaikka, kesätyöt(kesäkin tulossa)...Moni opiskelija jää esimerkiksi ilman kesätyötä. Jos hukkuu negatiivisuuden kierteeseen, kierre on loputon. Vaikka välillä tuntuu, ettei ole mitään, on syytä silti vähän miettiä, niitä asioita, mitä sinulla on.
Kirjoituksestasi paistaa läpi tietynlainen täydellisyydentavoittelu. On todettu, että ihmiset, jotka asettavat itselleen liian suuret tavoitteet myös masentuvat herkemmin, kun eivät pääse siihen, mihin haluavat. Älä käsitä sitä väärin, elämässä on hyvä olla tavoitteita(ja kuuluukin olla tavoitteita joita kohti pyrkiä), mutta silloin jos elämä tuntuu siltä, että elämä on jatkuvaa suoriutumista,"itsensä kouluun raahaamista", "parhaana oloa" niitä olisi syytä tarkistaa. Jos oikeasti oma olotila on masentunut(mitä kirjoituksestasi voi päätellä), on syytä katsoa itseään hieman armollisempien lasien läpi ja palata ihan perusasioihin (että perusasiat ovat kunnossa - onko sinulla kalenterissa riittävästi aikaa jolloin relaat ja teet kivoja opiskelun ulkopuolisiakin juttuja) ja miettiä, mitkä asiat sinua tekee onnelliseksi - ettei elämä ole vain pelkkää suorittamista. Miksi opiskelet alaa mikä sinua kiinnostaa? Teetkö sitä oikeasta kiinnostuksesta ja kehittymisenhalusta vai oletko unohtanut koko jutun ja keskityt vaan suoritukseen? Selkeytä tavoitteitasi. Kirjoita vaikkapa ylös asioita joita haluat elämältäsi ja haaveitasi(pienet ja konkreettiset ja lähielämässäkin saavutettavia) niin ettet menetä kosketuspintaa niihin. Ja muista iloita niistä onnistumisista. Joskus auttaa kun suhtautuu itseensä kuten suhtautuisit ystävään - olisitko oikeasti hänelle niin ankara kuin itsellesi?
Sinusta saattaa tuntua, että sinua ei hyväksytä porukkaan. Jos tilanne on oikeasti noin, kuin sanot, mitä jos lakkaisit yrittämästä kuulua tiettyyn porukkaan? Kysy itseltäsi "entä sitten jos sinua ei hyväksytä?".Jos ihmiset eivät hyväksy sitä, että et rahatilanteesi takia pysty lähtemään opiskelijarientoihin, en tiedä kannattaako sellaiseen porukkaan edes kuulua. Opiskelijoille on myös ilmaisia rientoja, paljonkin tai hyvin pienellä rahalla tehtävää harrastustoimintaa, pidä se myös mielessä. aina ne kaverit eivät tule omasta opiskeluryhmästä. Itse löysin opiskeluaikana parhaat opiskeluystävät pääsääntöisesti muista ryhmistä ja harrastustoiminnan kautta. Ne ihmiset, jotka on tarkoitettu ystäviksesi kyllä pysyvät matkassasi ilman suurempaa ponnistelua ja heidän seurassaan ei tarvitse yrittää, riittää vaikka olisit välillä hiljainen ja kuplassa. Monesti niistä tuleekin parempia kavereita. Ryhmätyöt pystyy tekemään muiden kuin kaverien kanssa - meillä ainakaan ei ilman ryhmätyöporukkaa opiskeluaikana jäänyt.
Nykypäivänä tosi monella alalla työllistyminen on epävarmaa. Jos liikaa ajattelee tulevaisuutta, voi oikeasti ahdistua. Mielestäni jos nostat pienen määrän opintolainaa pahimpiin jamoihin, jos oikeasti tilanteesi kusee, et oikeasti ole niin suurissa veloissa kun valmistut. Opintolaina on todella pienikorkoista lainaa verrattuna moneen muuhun. Ja lopuksi - miksi sanoit niin psykologille? Omat huolesi ja ajatuksesi ovat tärkeitä ja niitä ei ole syytä vähätellä. Sinulla on oikeus soittaa uudestaankin itsellesi aika :)