Raivoaminen

Puhut asiaa! Paras asia, joka minulle tapahtui narsistin kanssa oli, että pääsin eroon aggressio-estyneisyydestä. Uskalsin raivota ja näyttää vihani.

Kun ns. itseitsensä uhriksi diagnosoinut raivoaa ja syyttelee narsistiksi diagnosoimaansa sanakääntein, on syytä pysyä loitolla. Sokeutunut raivoaja ei kykene myöskään näkemään, mitä tuhoa ympäristöönsä aiheuttaa, vaikka olisi kehittänyt empatiansa huippuunsa. Sokea piste, se on olemassa ja harmillista, että se huomataan liian myöhään. Kaikessa omakehuisessa hyvyydessään päällimmäinen ajatus on, että vain minä itse teen oikein ja kaikki muut väärin.

"Täysin alistuva henkilö saa kokea narsistin herruuden 100%:sti ja henkinen kärsimys on suurempi."
Pohdin tässä, onko kuitenkin niin, että oikean virallisesti diagnosoidun narsistin uhri on juuri tuollainen täysin alistuva? Narsismista kirjoja lukeneena saa helposti sellaisen käsityksen, että harvoin siellä uhrit raivottaria ovat, pikemminkin niin alistuneita, että tarvitsevat ulkopuolista apua esim. muutossa turvakotiin yms. vastaavaa.

Minä kun puolustaudun narskua vastaan välillä myös raivoamalla, olen vainoharhainen, sairas hullu joka täytyy välittömästi saada hoitoon. Asiat käännetään päälaelleen ja alan itse miettimään omaa mielenterveyttäni.

Oma apuni narsistin luota lähtimiseeni oli, että pystyin koko ajan sanomaan vastaan, en alistumaan. Raivosin minkä pystyin, kun tajusin minkä hullun kanssa olin muuttanut yhteen. Nyt lähes vuoden omillani olleena, uskon juuri "raivoamiseni" pelastaneen minut nopeammin uuteen elämään.

Suhteen alussa päällimmäisenä on fiilis & ajatus "Liian hyvää ollakseen totta" ja suhteen myöhemmässä vaiheessa päällimmäiseksi fiilikseksi & ajatukseksi nousee toistuvasti "Kun mikään ei riitä". Tarpeeksi pitkään jatkuttuaan sitä raivoa tulee myös silloin, kun kohteeksi joutunut on jo lopettanut reagoinnin.. eli sekään ei riitä..

Mulla on ollut raivo pian vuoden päivä eron jälkeen, se alkoi heti pian naimisiin menon jälkeen. Nyt tämä on määritelty sauraudekseni, vaikka se ei ole syy, tiedän tämän kaiken johtuvan edes menneestä parisuhteesta, välillä on helpompaa ja välillä nousee tämä suunnaton raivo, kun rupean muistelemaan asiaa. En tiedä onko puolisoni ollut narsisti, mutta koin ja koen vieläkin hirvittävää häpeää ja tuskaa kaikesta, yritin puhua läheisille, mutta kukaan ei ottanut todesta minua ja minun tunteita. Kaikki tuntui niin epäreilulta.

Tämä suhde sai aikaan sen, että vihaan ihmisiä, vaikka se ei paljoa näy ulospäin. Olen myös yrittänyt olla yhteydessä lapseeni, mutta se on joka kerta kaatunut hänen puheisiinsa, en tiedä onko vika vain omassa päässäni, mutta koen joka kerta hajottavan kokemuksen, kun hän alkaa puhumaan, en tiedä onko se tahallista, vai olenko vain tramatisoitunut tästä suhteesta. En pysty, enkä kykene purkamaan kenellekkän tunteitani, koska pelkään tulevani torjutuksi, niin kävi monta kertaa, kun sitä yritin. Tämän suhteen jälkeen minun henkireikäni eli puhuminen muodostui ongelmaksi, koska puheet, jotka näistä minun puheista heräsivät, aiheuttivat minulle jatkuvia tuska tiloja.

Hänen isänsä soitti ja haukkui minua toki toisaalta ihan syystäkin, mutta oikeasti sain niin kovan raivopurkauksen, että rupesin häntä haukkumaan, koin, että minun on puolustettava itseäni. Ja tuntui niin hemmetin epäreilulta, että hän saa sanoa mitä vain ja jos minä sanon jotakin joskus, niin heti on vanhemmat soittelemassa perääni.

Se oli myös tosi raskasta, kun koko suhteen ja sen jälkeenkin on tuntunut, että jos puhun vähän jotakin tästä, niin koko maailma on minua vastaan, toki suhteen aikana se tunne oli vielä pahempi.

Ja vihani johti myös huonoon toimintaan, pari kertaa kävin hänen päällensä ja minä olin taas täysi syntipukki kaikkeen. Piilovittuilu kävi niin lujaa hermoille. En puolustele itseäni asia vaan oli näin.

Ja kotona oli aina turvaton olo, jatkuvaa riitelyä, vihaisia katseita ja muuta paskaa. Lopuksi olin käyännössä muualla, pelkäsin mennä kotia ja pelkäsin sitä jatkuvaa ahdistusta ja hajotuksta, joka kotona odotti.

Yksi asia mikä nousi mieleeni on oikeuden jakaminen. Hän jakoi ja vihjaili ilmeillään ja käyköksellään koko ajan jotakin negatiivistä, aivan kuin kaikessa käytöksessäni tai puheessa oli olisi jotakin vikaa. Hänellä oli, niinkun tuossa edellä jo sanoin oikeus kohdella minua epäoikeuden mukaisesti, tämä tarkoittaa muunmuassa sopimista ja sovittelua, tuntui, että jouduin itsestäni pelkästään antamaan palan saamatta itse mitään takaisin.

Ja minusta myös tuntui, että hän nautti tästä, että raivostuin tain vihastuin hänen puheistaan. Mutta tämä ei saanut kohdistua häneen, koska se taas johti hänen puoleltaan tuleviin viha puheisiin ja käytökseen.

Hän puuttui ajatuksiini ja tunne-elämääni sanomalla, että reagoin liikaa tunteella, vaikka hän itse sen puheillaan ja käytöksellään aiheutti. Tämä on osa sitä epäoikeuden muikaisuuden tunnetta.

Tuntuu tosi pahalta, kun vuosien aikana kuunnellut niin monien ihmisten surut ja murheet ja kun itsellä olisi siihen aihetta, niin kukaan ei kunnolla jaksa tai osaa minua kuunnellta.

Loppujen lopuksi taidan nyt elää, sitä menetettyä lapsuutta, isäni kuoli ollessani 12 ja siihen loppui käytännössä lapsuus.

Olen tehnyt tekoja, jotka kaduttavat varmasti loppu elämän, mutta tehtyä ei saa tekemättömäksi, mutta kaikki vain sen takia, että koin niin paljon vihaa ja raivoa tästä kaikesta. Kipu siis fyysinen on läsnä jatkuvasti arjessani, halusin sitä tai en.

On raskasta kantaa kaikku tuska ja kipu yksin. Toisaalta tämä on ollut tietoinen päätös, toisaalta en ole voinut valita läheisiäni täysin. En luota myöskään ihmiseen kovin helposti, seki johtuu tuosta parisuhteesta. Tavallaan olen mielessäni määritellyt kaikki ihmiset samanlaisiksi eli tosi paikassa oma etu ajaa kaiken edelle ja sinun ajatuksilla, mielipiteillä tai tunteilla ei ole mitään merkitystä tai ne ovat jotenkin huonoja.

Ehkä hän ei ole narsisti vaan vaan dominoiva ihminen, jolla on kivisydän ja aivot.

En tiedä olinko uhri, tuntuu vain usein siltä. Ihmis-suhteet ja kaikki meni vituralleen tuon takia, en siltikään kunnolla ymmärrä miksi niin kävi, mutta tiedän sen aiheutuneen tuosta.

Kyllä sitä itsemurhaakin on tullu ajateltua, mutta olen ajatellut, että tuon ihmisen takia en sitä tee.

Mennäppä masentuneena psykiatrin luo henkilön kanssa, joka vähättelee läpi elämän hullusti käyttäytyneen ihmisen tekoja. Kukas siinä saa persoonallisuushäiriö diagnoosin. Raivostuvapa tietysti. Se on kerrasta poikki. Yhden hiiltymisen ja masennuksen perusteella tämä ammattiauttaja osaa ja tietää. Tai sitten ei. Niin kuitenkin toimii D:ssa vastaanottoa pitävä rouva T.M.

itse olin loppuun asti hiljainen alistuva.Kun nasse sai asiat sihen pisteseen,että häipyi.
Silloin vasta tajusin millaisen sekopään kanssa olin ja nyt sitä raivoa on riittänyt,että miten tyhmä olin. Mutta se raivo antoi voimia päästä siitä pois ja uuden elämän.
Joten raivollakin on monta merkitystä.

Narsistin uhri oli hän sitten aviopuoliso tai lapsi tai työtoveri voi joutua taistelemaan narsistia vastaan. Se syö häneltä jatkuvasti energiaa, joka vaikuttaa hänen omaan henkilökohtaisen menestymiseen. Se on raskasta, puolustautuminen syö elinvoimaa eikä silloin ole täyttä energiaa asettaa sinne mikä edesauttaisi itseään. Puolustautumiseen pitää satsata pakolla. Sama kuin sotaa käyvällä valtiolla, kaikki taantuu jos sotaa joutuu käymään. Resurssit eivät riitä enää kasvamiseen tai ylläpitämiseen. Narsisti voi tehdä valehyökkäyksiä, joilla yrittää heikentää uhriaan, koska uhri asettautuu aina puolustautumaan kun tuntee narsistin hyökkäävän. Valehyökkäksillä saadaan uhri tuhlaamaan jo energiaansa. Hän heikkenee siten ennen varsinaista oikeaa hyökkäystä. Raivo antaa, mutta samalla tuhlaa myös energiaa.