yksinäisyys.

Oletan että olet nuori ihminen. Elämä etelässä on erilaista kuin muualla ruuhka-Suomessa. Vie aikansa kun muuttaa pois kotoa tai paikasta, jossa on pitkään asunut. Kun tuli ero, yhteinen koti myytiin ja muutin sitten omakotitalosta kerrostaloon, jossa olin asunut parisen kymmentä vuotta. Sinänsä yksin asuminen ei ollut ongelma, koska olin jo tottunut viettämään aikaa miehen ollessa reissuhommissa.
Minulla ei ollut muuttaessakaan enää paljon sukua jäljellä ja lähistöllä. Vain kaksi aikuista omaa elämää viettävää siskoa ja tietenkin niitä tuttuja ja ystäviä.
Kyllä siinä reilut vuosi meni kun tullessa kotiin ei tullut tunnetta, että milloin minä tästä sitten "kotiin"lähden ja sitten ymmärrys, että eihän minulle ole minne lähteä - tässä on nyt minun kotini. Erikoisesti perjantait olivat niitä ankeampia, kun olin kai aikoinaan tottunut siihen, sitä lähtee viikonlopuksi lapsuuden kotiin koulu- tai opiskelupaikkakunnalta, joskus reissuhommista varsinaiseen kotiin, ym. Olikin yhtäkkiä tilanteessa, ettei ollut enää mitään turvallista yhteisöä, jonne mennä ja jossa odotetaan.
Tässä on aikaa vierähtänyt ja vieläkin asun samassa asunnossa, johon aikoinaan muutin. Ystäviä on, hyviäkin, mutta eihän ystävien kanssa eletä ja jaeta arkea ja koko elämää. Niitä tavataan, vietetään hetki aikaa, mutta sitten palataan omaan elämään. Kuitenkin ajan myötä olen tähän jo niin tottunut, etten enää varmaan edes osaisi jakaa kotiani kenenkään kanssa.
Puitteet ympärillä ovat pienet ja vaatimattomat, mutta nämä neliöt ja tienoo on nyt kotini ja ei ole enää kaipuuta minnekään, ei orpouden tunnetta, eikä yksinäisyyttä. Riittää kun päivittäin tapaa muutaman työkaverin, tapaa ohi mennen tuttavan ja poikkeaa ns. ystävien luo. Liian lähelle en varmaan edes enää ketään päästäisi. En kaipaa edes parisuhdetta.
Ymmärrän hyvin tuntemuksiasi ja on myös ihmisiä, jotka eivät sopeudu elämään yksin ja eivät totu siihen koskaan.
Kerron vain tämän osoittaakseni, että kyllä yskin elämiseen voi sopeutua ja kokea olevansa myös onnellinen.

Olen ja elän yksin kissojeni kanssa,mutta en ole tuntenut yksinäisyyttä sitten teini-iän jälkeen.Muutin kaupungista maalle jotta voin rauhassa elää valitsemaani askeettista ja yksinäistä elämää.Vähän nuorempana tein pitkiäkin eräretkiä yksinäni,ja se on vieläkin mieluinen harrastus.En pidä mitään yhteyttä edes sukuuni.Tämä sopii minulle,mutta ei tietysti sovi kaikille,sillä olemmehan erilaisia ja elämänkokemuksemmekin poikkeavat toisistaan.Laulun sanoin on oikein oivallettu mitä yksinäisyys olisi pahimmillaan,ja niistä sanoista tulikin monia muistoja mieleeni.

https://www.youtube.com/watch?v=tbiQLhEeldc

Löydät itsellesi kumppanin,työn tai harrastusten parista. Sitten alkaa kaipuu kotiseudulle helpottamaan.Alat kotiutua paremmin ,ja pian huomaat että ei enää niin kova ikävä olekkaan.
Tiedän kertoa omasta kokemuksestani,että näin on mahdollista käydä.
Käyt sitten lomilla tapaamassa maalla sukulaisiasi.
Tsemppiä sinulle.