Tilannehan on tämä:
Olen viettänyt suurimman osan aikuiselämästäni sinkkuna, eivätkä nuo sinkkuvuodet olleet juurikaan minua varten, sillä koko ajan haaveilin parisuhteesta ja elämää suuremmasta rakkaudesta. Sinkkuvuosina tapailin miehiä, mutta kaikki olivat samanlaista pohjasakkaa pettämistarpeineen ja erilaisine peleineen.
Viime vuonna opiskelin viimeistä vuottani yliopistossa ja viimeistelin graduani. Olin jo tottunut ajatukseen sinkkuudesta ja valmistellut itseäni paikkakunnan muutokseen valmistumisen jälkeen; ehkä rakkaus löytyisi uudesta paikasta. Elämääni asteli kuitenkin noihin aikoihin juuri sellainen mies, jota olin jo kauan etsinyt. Ja totta kai menin rakastumaan.
Valmistuin yliopistosta ja rakkaus kukoisti. Syksyn tullen en löytänyt oman alan töitä asuinpaikkakunnaltamme (asumme pienellä paikkakunnalla) ja olen ollut viime syksystä asti työttömänä. Luojan kiitos työttömyys ei ole ollut jokapäiväistä, sillä opettajan ammatissa pystyn tekemään sijaisuuksia ja niitähän on riittänyt!
Nyt ovat taas uudet opettajan virat haussa, mutta omalta paikkakunnalta/lähipaikkakunnilta ei ole avoimia työpaikkoja. Olemme mieheni kanssa keskustelleet asiasta. Hänellä on täällä vakituinen, hyvä työ, josta ei tällaisina epävarmoina aikoina kannata ruveta huvin vuoksi luopumaan. Olen itse tullut hyvin toimeen sijaisuuksia tekemällä, mutta kyllähän oma luokka pitäisi olla, kun kerran opettajaksi on opiskeltu. Saisi sellaista pysyvyyttä elämäänsä.
Mieheni on kannustanut hakemaan töitä muualtakin ja tekemään omat päätökseni. "Se on sinun oma elämäsi, teet niin kuin hyvältä tuntuu", hänellä on tapana sanoa. Hän on kuitenkin samalla sitä mieltä, että kaukosuhteeseen hän ei ryhdy, koska tuntee itsensä liian hyvin. En itsekään olisi kaukosuhteen kannalla.
Pyörittelen nykyään jatkuvasti tilannetta päässäni, eikä tätä helpota se, että muutkin hönkivät niskaani samasta asiasta. Vanhempani ovat esimerkiksi vakaasti sitä mieltä, että työ on ensisijainen asia.
Jos nyt päätän hakea muualle töihin ja satun vielä paikan saamaan, tarkoittaa se samalla sitä, että luovun parisuhteesta, jota olen kauan etsinyt ja lopulta löytänyt. Onko se sen arvoista? Tämä on vaikea tilanne ja haluaisinkin kuulla vielä muidenkin mielipiteitä (vaikka itsehän tosiaan päätökseni teen). Tuli vain tarve avautua jonnekin.
Kiitos, jos jaksoit lukea koko vuodatuksen.
Asiallisia vastauksia kiitos!
Olen viettänyt suurimman osan aikuiselämästäni sinkkuna, eivätkä nuo sinkkuvuodet olleet juurikaan minua varten, sillä koko ajan haaveilin parisuhteesta ja elämää suuremmasta rakkaudesta. Sinkkuvuosina tapailin miehiä, mutta kaikki olivat samanlaista pohjasakkaa pettämistarpeineen ja erilaisine peleineen.
Viime vuonna opiskelin viimeistä vuottani yliopistossa ja viimeistelin graduani. Olin jo tottunut ajatukseen sinkkuudesta ja valmistellut itseäni paikkakunnan muutokseen valmistumisen jälkeen; ehkä rakkaus löytyisi uudesta paikasta. Elämääni asteli kuitenkin noihin aikoihin juuri sellainen mies, jota olin jo kauan etsinyt. Ja totta kai menin rakastumaan.
Valmistuin yliopistosta ja rakkaus kukoisti. Syksyn tullen en löytänyt oman alan töitä asuinpaikkakunnaltamme (asumme pienellä paikkakunnalla) ja olen ollut viime syksystä asti työttömänä. Luojan kiitos työttömyys ei ole ollut jokapäiväistä, sillä opettajan ammatissa pystyn tekemään sijaisuuksia ja niitähän on riittänyt!
Nyt ovat taas uudet opettajan virat haussa, mutta omalta paikkakunnalta/lähipaikkakunnilta ei ole avoimia työpaikkoja. Olemme mieheni kanssa keskustelleet asiasta. Hänellä on täällä vakituinen, hyvä työ, josta ei tällaisina epävarmoina aikoina kannata ruveta huvin vuoksi luopumaan. Olen itse tullut hyvin toimeen sijaisuuksia tekemällä, mutta kyllähän oma luokka pitäisi olla, kun kerran opettajaksi on opiskeltu. Saisi sellaista pysyvyyttä elämäänsä.
Mieheni on kannustanut hakemaan töitä muualtakin ja tekemään omat päätökseni. "Se on sinun oma elämäsi, teet niin kuin hyvältä tuntuu", hänellä on tapana sanoa. Hän on kuitenkin samalla sitä mieltä, että kaukosuhteeseen hän ei ryhdy, koska tuntee itsensä liian hyvin. En itsekään olisi kaukosuhteen kannalla.
Pyörittelen nykyään jatkuvasti tilannetta päässäni, eikä tätä helpota se, että muutkin hönkivät niskaani samasta asiasta. Vanhempani ovat esimerkiksi vakaasti sitä mieltä, että työ on ensisijainen asia.
Jos nyt päätän hakea muualle töihin ja satun vielä paikan saamaan, tarkoittaa se samalla sitä, että luovun parisuhteesta, jota olen kauan etsinyt ja lopulta löytänyt. Onko se sen arvoista? Tämä on vaikea tilanne ja haluaisinkin kuulla vielä muidenkin mielipiteitä (vaikka itsehän tosiaan päätökseni teen). Tuli vain tarve avautua jonnekin.
Kiitos, jos jaksoit lukea koko vuodatuksen.
Asiallisia vastauksia kiitos!
Vastaukset 1
Vanhimmat
Jos elät hyvässä parisuhteeessa niin valitse se jos tunnet ettet tulisi pahasti katumaan valintaasi. Ei niitä yhtä hyviä parisuhteita välttämättä enää löydy kuin vuosikymmenen päästä. Voithan aina myöhemmin saada haluamasi työn muttet välttämättä enää samaa miestä. Ja voihan miehesi saadä myöhemmin toisen työn jos päädytte siihen että sinun työsisaannin takia olisi järkevä muuttaa.