Hei!
Olen joskus aina kirjoitellut näille palstoille. Milloin perhekriisistä, milloin miesongelmista.
Tunnen itseni yksinäiseksi. Tiedän että se tuli tasan siitä tunteesta, kun ystäväni päätti rueta seurustelemaan muutaman tapailun jälkeen, ja ilmoitti asiasta facebookissa.
Olen käynyt terapiassa, monta kertaa. Nyt kävin viimeksi syksyllä ja jätin kesken, kun perhekriisi selvisi (kävin siis pitkään sen jälkeenkin) on taas jotenkin korkea kynnys mennä puhumaan.
En jaksa kauhistella enää ystävien toilailuja. Suhteita, muuttaa yhteen muutaman viikon jälkeen. Miehet ovat renttuja, ja ne jotka eivät ole, en ole kiinnostunut (olen katsonut peiliin, monesti)
Olen pitänyt päiväkirjaa vuosia, käsitellyt tunteita laidasta laitaan. Tuntuu että jossain vaiheessa samat asiat tuli uudestaan ja uudestaan. Vaikka nyt täällä paasaankin, olen opetellut vihdoin puhumaan myös huonoista asioista, vaikka se on edelleen vaikeaa. En halua pitää mitään sisällä, ja siksi olen käsitellyt terapiassa vanhempien avioeron, oman suhteen ja sen että erottiin, ja mies petti lupauksen. Sen jälkeen, olen löytänyt vain idiootteja, joilla ei ole mitään halua sitoutua.
Ehkä en halua edes oikeasti seurustella. Olen nuori, 23-vuotias.
Olen yrittänyt tutustua itseeni, oppia rakastamaan itseäni ja luottaa itseäni. Tuntuu vain, että se on jotain mitä minun pitää tehdä.
En tiedä. Elämä on niin omituista ja jännää?
Tiedän että minun ''pää''ongelmat on se, että olen vieläki katkera menneisyyden miehille, vaikka en halua niitä takas. Tuntuu, että ne vei mun kyvyn rakastaa. Miten voin luottaa?
Pelkään myös, että kun rakastun, menetän itseni. Ensimmäisessä suhteessa pidin pääni ja itsenäisyyteni, mutta kun ''ystävät'' tämän tästä toilailee, niin miettii vain, että mitä hittoa... En jaksa enää olkaani kohauttaa. Olen päässyt niin pitkälle epävarmasta pikkutytöstä joka ei tiedä mitä haluaa.
Mutta olen tehnyt niin paljon töitä itsenäisyyden eteen, että pelkään että menetän itseni... Eipä kyllä ole vientiäkään, vaikkakin olen kaunis, ja kaikkeamuuta.
Onko muita?
Olen joskus aina kirjoitellut näille palstoille. Milloin perhekriisistä, milloin miesongelmista.
Tunnen itseni yksinäiseksi. Tiedän että se tuli tasan siitä tunteesta, kun ystäväni päätti rueta seurustelemaan muutaman tapailun jälkeen, ja ilmoitti asiasta facebookissa.
Olen käynyt terapiassa, monta kertaa. Nyt kävin viimeksi syksyllä ja jätin kesken, kun perhekriisi selvisi (kävin siis pitkään sen jälkeenkin) on taas jotenkin korkea kynnys mennä puhumaan.
En jaksa kauhistella enää ystävien toilailuja. Suhteita, muuttaa yhteen muutaman viikon jälkeen. Miehet ovat renttuja, ja ne jotka eivät ole, en ole kiinnostunut (olen katsonut peiliin, monesti)
Olen pitänyt päiväkirjaa vuosia, käsitellyt tunteita laidasta laitaan. Tuntuu että jossain vaiheessa samat asiat tuli uudestaan ja uudestaan. Vaikka nyt täällä paasaankin, olen opetellut vihdoin puhumaan myös huonoista asioista, vaikka se on edelleen vaikeaa. En halua pitää mitään sisällä, ja siksi olen käsitellyt terapiassa vanhempien avioeron, oman suhteen ja sen että erottiin, ja mies petti lupauksen. Sen jälkeen, olen löytänyt vain idiootteja, joilla ei ole mitään halua sitoutua.
Ehkä en halua edes oikeasti seurustella. Olen nuori, 23-vuotias.
Olen yrittänyt tutustua itseeni, oppia rakastamaan itseäni ja luottaa itseäni. Tuntuu vain, että se on jotain mitä minun pitää tehdä.
En tiedä. Elämä on niin omituista ja jännää?
Tiedän että minun ''pää''ongelmat on se, että olen vieläki katkera menneisyyden miehille, vaikka en halua niitä takas. Tuntuu, että ne vei mun kyvyn rakastaa. Miten voin luottaa?
Pelkään myös, että kun rakastun, menetän itseni. Ensimmäisessä suhteessa pidin pääni ja itsenäisyyteni, mutta kun ''ystävät'' tämän tästä toilailee, niin miettii vain, että mitä hittoa... En jaksa enää olkaani kohauttaa. Olen päässyt niin pitkälle epävarmasta pikkutytöstä joka ei tiedä mitä haluaa.
Mutta olen tehnyt niin paljon töitä itsenäisyyden eteen, että pelkään että menetän itseni... Eipä kyllä ole vientiäkään, vaikkakin olen kaunis, ja kaikkeamuuta.
Onko muita?
Vastaukset 3
Vanhimmat
Jäi kiinnostamaan mitä tarkoitat itsesi menettämisellä. Omien tavoitteiden tai vapauksien katoamista, vai "minuuden tunteen" hapertumista?
Surullista että menneisyyden miehet on vieny sun luottamuksen. Ei kannata antaa niiden pahoille teoille liikaa valtaa elämässä. Luottamus rakentuu hitaasti, ja sitten, kun oikea aika on. Aluksi se on vaikeaa, löysitpä miten vakaan ja sitoutumishaluisen miehen tahansa. Se pitää vain sallia itselleen. Sinua arvostava ja kunnioittava ihminen ei vaadi enempää kuin pystyt antamaan, ei kannata itsekään vaatia liikaa tai syyttää asioista joille selvästi löytyy syy. Hyvät kokemukset on lääkettä.
Tsemppiä itseesi tutustumiseen ja rakastamiseen, hieno suunnitelma! :)
niin. Kai vaan pelkään, että muutun kun rakastun. En toteuta unelmiani, tee omia juttuja. Rupean elämään miehelle. Olen kyllä huomannut, että itse vain olen unelmien esteenä, ei kukaan muu.
En tiedä osaanko luottaa täysin itseeni, tai rakastaa itseäni. Senkin takia suhde mietityttää.
Joo, surullista on. Olen vihainen itselleni ehkä enemmän, että olen ollut sellaisten renttujen kanssa. miten päästä katkeruudesta eroon? Ja yhden hyvän miehen päästin menemään.
Siinä käy niin että alkaa elää miehelle, tai mies naiselle kun seurustelee. Myöhemmin elää perheelle, niin sen pitää mennäkin. Ei voi ajatella vain itseään, vaikka omiakin unelmia on toteutettava. On rakastettava itseä ja ponnistettava siltä pohjalta myös toisten eteen että perhe-elämä onnistuu.