Mä olen niin lopen väsynyt tähän taisteluun sairauden kanssa! Mä en jaksais enää huomiseen, haluisin vaan et aika pystähtyis...
Olen sairastanut anoreksiaa nyt neljä vuotta. Tákana on osastohoito ja terapiaa, mut mikään ei tunnu auttavan! Loppuuko tää ikinä?
Nyt olen käyny terapiassa kolme kertaa viikossa, kun lääkäri suosittelis osastoa, mut mä en halua.
Onko täällä sellaisia, jotka on selvinny sairaudesta "yksin" ilman osastoa, mut lääkärin, ravintoterapeutin ja terapeutin avulla?
Mä en enää halua osastolle! Se on niin kamalaa, kun on muita anorektikoita koko ajan ympärillä ja kaikkea vahditaan. Kotona saan tehdä mitä haluun ja syödä mitä haluun´. Ei ole pakko syödä rasvaa ja juustoja. Olenko ihan seko jos yritän yksin kotona?
Mä olen nyt saanut painoa nostettua itse kotona, mut olo on ihan hirvee ja nyt olenkin sit taas pari päivää nipistänyt syömisistä. Harmittaa! Miks mä en vaan osaa tätä lopettaa! Mä tiiän et on toisia paljon sairaampia jotka tarvitsee osastoa enemmän kuin minä. Ja mä tiiän periaatteessa miten paljon mun pitäin syödä ja sillain, mut en vaan jaksais enää.
Anteeksi häiriö, mut oli pakko vaan saada itseä purettua! Kyl mä jaksan, koska haluun nyt oikeesti parantua. Tän on loputtava, sillä mä en jaksa tällaista elämää enää!
Olen sairastanut anoreksiaa nyt neljä vuotta. Tákana on osastohoito ja terapiaa, mut mikään ei tunnu auttavan! Loppuuko tää ikinä?
Nyt olen käyny terapiassa kolme kertaa viikossa, kun lääkäri suosittelis osastoa, mut mä en halua.
Onko täällä sellaisia, jotka on selvinny sairaudesta "yksin" ilman osastoa, mut lääkärin, ravintoterapeutin ja terapeutin avulla?
Mä en enää halua osastolle! Se on niin kamalaa, kun on muita anorektikoita koko ajan ympärillä ja kaikkea vahditaan. Kotona saan tehdä mitä haluun ja syödä mitä haluun´. Ei ole pakko syödä rasvaa ja juustoja. Olenko ihan seko jos yritän yksin kotona?
Mä olen nyt saanut painoa nostettua itse kotona, mut olo on ihan hirvee ja nyt olenkin sit taas pari päivää nipistänyt syömisistä. Harmittaa! Miks mä en vaan osaa tätä lopettaa! Mä tiiän et on toisia paljon sairaampia jotka tarvitsee osastoa enemmän kuin minä. Ja mä tiiän periaatteessa miten paljon mun pitäin syödä ja sillain, mut en vaan jaksais enää.
Anteeksi häiriö, mut oli pakko vaan saada itseä purettua! Kyl mä jaksan, koska haluun nyt oikeesti parantua. Tän on loputtava, sillä mä en jaksa tällaista elämää enää!
Vastaukset 7
Vanhimmat
hei,
voimia taistoon, toivoa on!
Sairastuin anoreksiaan ollessani 13, vuonna 1991.
Olin useaan kertaan sairaalassa, kävin terapiassa, ravintoterapeutilla...
vuotta myöhemmin alkoi bulimia. Anorektiset ja bulimiset kaudet vaihtelivat.
7 vuoden jälkeen terapia lopetettiin, koska edistystä ei enää tapahtunut. Hakeuduin parin vuoden jälkeen uudelleen hoitoon. Kela ei antanut apurahaa terapiaan, koska olin ns."toivotontapaus". TYKS kuitenkin antoi rahoituksen kongnitiiviseen terapiaan.
Vuonna 2003 syksyllä oksentaminen loppui kuin seinään, 12 vuoden helvetin jälkeen. En enää edes halunnut ahmia ja oksentaa. 10 vuotta tein kaikkeni parantuakseni ja lopulta hyväksyin ajatuksen siitä etten koskaan parantuisi, mutta toisin kävi.
Syksyllä 2003 erosin silloisesta avomiehestäni 6 vuoden seurustelun jälkeen ja pelkäsin syömishäiriön pahenevan, mutta toisin kävi. Aloin syömään normaalisti. Eron jälkeen rakastuin nykyiseen avomieheeni ja tämä suhde vain tuki parantumis prosessia.
Ensiviikolla on viimeinen terapia käynti ja olen onnellisempi ja vahvempi kuin koskaan aiemmin elämässäni.
KIITOS ihanasta ja kannustavasta viestistäsi :)
Mulla on sellainen tunne, et jokin sisälläni muuttuu. Päivä päivätä vihaan tätä elämää entistä enemmän ja olen valmiimpi taistelemaan terveen elämän puolesta. Elämässä on niin paljon kaikkea josta nyt jään paitsi. Se harmittaa, mutta tieto siitä et kaikki on mun saatavilla kunhan tervehdyn antaa voimia yrittää!
Tänään oli taas terapia ja ne käynnit auttaa aina ihan hirmuisesti. Olen niin onnellinen, et olen vihdoin löytänyt henkilön, joka ymmärtää mun salaista kieltäni.
Mulla on tunne, että nyt voin onnistuakin! :)
KIITOS VIELÄ! Ja voimia sinullekin elämään
Minä taistelen, sillä haluan taas ELÄÄ!!!
Musta tuntuu, että uuden elämän aloittaminen auttaa usein. En tarkoita koko maailman mullistamista, mutta jokin on vialla, jos elämän keskipisteenä on vain oman vartalon kontrolloiminen. Mun maailma mullistui, kun tutustuin nykyiseen avomieheeni. Sain VIHDOIN olla oma itseni ja aloin tajuta, mitä kaikkea elämällä on minulle tarjota. En edelleenkään voi väittää rakastavani kehoani, mutta ainakaan se ei enää joudu jatkuvasti riutumaan pakkomielteideni uhrina. Eli kysykää syitä - ongelma löytyy jostain sisältä!
Itse vanhana anorektikkona sanoisin, että Jenni iski ongelman ytimeen.
Jotain uutta täytyy löytää, jotain uutta tapahtua. Minulle se oli joskus ylioppilaskirjoituksiin valmistautuminen.
Luin hetkessä kirjat, aloin jo syyskesällä opiskella seuraavan kesän opiskelijavalintoja varten.Kirjoitin hienosti ja pääsin tosi helpolla unelmieni ammattiin. Kaksi lastakin saatiin.
Vaan paraniko anoreksia? Kyllä ja ei. Syön ihan ok, liikun liian vähän. Sen sijaan suorittamisen pakko aeurasi minua vuodet, kunnes jouduin pois työelämästä melkein 30v jälkeen. Vuosi sitten aloitin tyhjästä. Nyt on ihan ok työ alla.
Eli: aina on toivoa!
Ai kerro mikä siis todella teki sen et sä lopetit oksentamisen ku seinään?
Onko sun hampaat huonossa kunnossa?
Mitä sä teet silloin kun sulla tekis mieli vaan syödä? Onko totta, että siellä taustalla on jokin muu syy, mikä pitäs ratkasta että tervehtyy?
Anoreksiaa on turha hoitaa pakkosyöttämisellä ja ravitsemusterapialla pelkästään, koska kyse ei ole ruoasta. Syömisellä ja häiriöllä ei välttämättä ole mitään tekemistä laukaisevan tekijän kanssa.
Jenni osui naulan kantaan tämän elämänmuutoksen kanssa. Itse en ole vieläkään parantunut, mutta huomasin, että koulun ja maiseman vaihdos sekä kaikkien suunnitelmien kääntäminen päälaelleen auttoi. En ehkä koskaan saa tietää, mikä se tietty asia elämässäni oli joka minut sairastutti, joten pelasin varman päälle hankkiutumalla koko entisestä elämästä eroon. Ainakin melkein. Siksi en olekaan kokonaan parantunut.
hei,
Mä en itsekkään tiedä mikä oli ratkasevaa mun parantumisessa, kaikki muuttu hetkessä.
Ennen parantumista mun syöminen meni vuosia saman kaavan mukaan. Koko päivän olin syömättä, töiden jälkeen suunnatonta ahmimista 2 tuntia, oksentaminen ja ilta syömättä. Karkkia saatoin joskus syödä hiukan töissä, joskus oksensin nekin.
Kesä 2003 meni riidellessä ex-avomiehen kanssa, paino laski paljon koska en ollut koskaan kotona ahmimassa ja oksentamassa, vaan istuin paljon puistossa, Aurajoen rannalla katselemassa ihmisiä, lukemassa kirjoja ja mietiskelemässä omaa surkeuttani. Olin tuolloin suunnattoman masentunut. Yhtenä yönä kävelin junaradan vierellä ja mietin todella elämäni hyviä ja huonoja puolia. Tästä tapahtui suuri käänne, koska päätin että haluan kaikista vaikeuksista huolimatta katsoa mitä elämällä on minulle annettavana. Aurinko nousi, linnut lauloi, junia meni ohi, silloin tajusin ettei tästä tilasta pääse enää kuin ylöspäin.
Ei ongelmat ratkennut niin helposti, mutta päätös siitä että haluan joskus vielä saada/antaa rakkautta, hankkia peheen, nauraa niin että tulee kyyneleet silmiin, haluan tulla töistä kotiin kun koirani odottaa häntää heiluttaen eteisessä ja ennen kaikkea haluan tuntea itseni tärkeäksi. Nämä ajatukset antoivat voimia selvitä erosta ja aloittaa "uusi" elämä ilman syömisongelmia.
Tuohon aikaan painoni oli 40-42 kiloa, pituuteni on 170 cm, söin todella huonosti. Kun mieheni muutti pois aloin pitää kiinni ruoka-ajoista. Söin aamupalan (ensimmäistä kertaa moneen vuoteen), tein lämpimän ruoan päivittäin ja illalla vielä iltapalaksi puuroa. Aloin luottaa siihen, että ahmimista ei enää tapahdu ja lisäsin ruoka-annoksien kokoa. Paino nousi hitaasti, ajoittain se ahdisti mutta pääsin sen yli. Nykyisin painoni on 55 kg, eli olen edelleen hoikka. Välillä tulee houkutteleva ajatus "törröttävistä" kylkiluista, ihonläpi pistävistä lonkkaluista, "kuhmuraisista" polvista... mutta se ei nää saa otetta musta, pystyn hymähtämään ajatukselle.
Mun hampaat ovat kyllä todella huonossa kunnossa. Käyn 2 kertaa vuodessa tarkastuksessa hammaslääkärillä. Yleensä mulla on 15-20 reikää, ennätys oli 25 reikää. En uskalla purra mitään kovaa, esim hapankorppua. Kaikesta huolimatta tämä ongelma tuntuu todella todella vähäpätöiseltä, koska olen sentään hengissä!
Siihen kysymykseen, että mitä teen kun tekee mieli ahmia: Musta tosiaan on tärkeää ajatella asia nimenomaan noin, että keskittyy ahmimisen hallintaa eikä oksentamisen lopettamiseen, koska oksentaminen on ahmimisen seuraus joka yleensä loppuu heti kun ahmiminen on hallinnassa. Mua Ärsytti kun mun terapeutti keskittyi vaan siihen, että oksentaminen jäisi pois, vaikka tärkeämpää olisi saada ahmiminen loppumaan.
Yritin hallita ahmimista olemalla paljon poissa kotoa, käymällä kavereiden kanssa kahvilla, katselemalla elokuvia... mutta usein se ahmimisen tarve vei lopulta voiton. Siinä uskon tehneeni virheen, että olin pitkiä aikoja täysin syömättä. En usko että bulimia on suoraa seurausta nälästä, mutta osa ahmimisista johtui kyllä suunnattomasta nälästä.
Kysymykseesi ongelmien ratkaisusta parantumisessa:
Uskon kyllä, että jokaisella syömishäiriöisellä on ongelmia jotka vaativat pohdiskelua sekä käsittelyä, mutta sitä työtä ei voi tehdä kukaan muu kuin potilas itse. Uskon myös siihen ettei syömishäiriö ole seurausta yhdestä tai kahdesta seikasta, vaan monien sattumien summa.
Oma lapsuudenperheeni oli ulkopuolisten silmissä varsin idyllinen ja kaunis, mutta sisällä kuohui. Monet asiat perheessämme muuttuivat heti kun sairastuin, mutta se ei enää auttanut selviämään sairaudesta, joka oli vuosien varrella syntynyt.
Eli mielestäni parantuminen ei ole niin yksiselitteistä, vaikka sairauden aiheuttaneet asiat korjaantuisivatkin.
Uskon, että monen syömishäiriöisen on vaikea hyväksyä itsensä. Parantumisen kannalta olisi tärkeää rakastaa itseään, todeta olevansa tärkeä ja korvaamaton. Mulla on ongelmia vieläkin riittämättömyyden tunteen kanssa. Haluaisin pelastaa kaikki kaltoinkohdellut eläimet ja lapset, ja masennun kun tiedän etten pysty auttamaan kuin murto-osaa. Haluaisin myös auttaa kaikkia syömishäiriöisiä, jotka tarvitsisivat tukea :)
Olen syönyt monasti mielialalääkkeitä ahmimisen hallintaan, kyllä niistä helpotusta löytyi,mutta ei mitään pitkäaikaista apua.
Jotenkin musta tuntuu siltä, että mun onnettoman parisuhteen päättyminen oli ratkaiseva tekijä. Elin suhteessa, jossa oli henkistä väkivaltaa. Ex-avomies syyllisti mua kaikista ongelmistamme, vaikka eron jälkeen selvisi että monet ongelmat olivat seurausta hänen mokailuistaan. Eron jälkeen mulla oli sellainen olo, että nyt mä olen täysin itsenäinen ihminen. Asuin yksin, sain tehdä itse kaikki päätökset. Toisaalta mun oli pakko pärjätä, koska kukaan ei enää vahtinut mun syömisiä.
Vielä nykyäänkin, vaikka paranemisesta on jo yli vuosi, ei ole päivää jona en ajattelisi kuinka onnellinen saan olla siitä, että selvisin! Pelkkä makaroni on mulle kuin huippu kokin valmistama ateria.
En koskaan anna itseni unohtaa kuinka paljon on ihmisiä jotka taistelevat syömisongelmien kanssa, mutta eivät ehkä taistelustaan huolimatta saa tilaisuutta nauttia huolettomasta ja tasapainoisesta elämästä. Uskon osaavani arvostaa elämääni paljon enemmän, koska olen sen meinannut niin useasti itseltäni riistää. Haluaisin kovasti auttaa niitä ihmisiä joista tuntuu ettei kukaan ymmärrä, niitä jotka eivät usko enää elämään ja niitä jotka ajettelat olevansa ihan yksin.
Voimia taistoon, se on raskas taival, mutta ei mahdoton!