Olen 22-vuotias ja menettänyt jo kaiken ilon ja halun elämää kohtaan. Koko elämäni on ollut alusta saakka täyttä epäonnistumista ja helvettiä enkä muista koska olen ollut iloinen mistään asiasta. Tai tyytyväinen itseeni. Mitään onnistumisen kokemuksia kun ei ole, epäonnistumisia kylläkin.
Lapsuus meni väkivaltaisessa ja turvattomassa kodissa. Vanhempani eivät ikinä ole hyväksyneet minua, minä kun olin arka, ujo ja hiljainen ja omiin oloihini vetäytyvä. Muiden lasten seurassa en viihtynyt tai osannutkaan olla ja jouduin kiusautksi jo alle kouluikäisenä.
Kouluaika vasta helvettiä olikin. Siellä jouduin totta kai kiusatuksi arkana ja epäsosiaalisena. Olin myös tukeva lapsi niin siitähän kiusaajat riemastuivat. Ala-aste oli täyttä tuskaa, ihme että selvisin siitä niinkin hyvin
Yläasteella ja murrosiässä ne pahimmat ongelmat alkoivatkin. Kiusaaminen jatkui ja pahentui todella paljon ja oma mielenterveys ei enää kestänyt. Puhkesi masennus ja monia muita ongelmia ja yläasteaika menikin kasvatuslaitoksissa ja psykiatreilla hyppäämisessä. Omat vanhemmat tottakai arvostelivat minua taas oudoksi ja epäonnistuneeksi.
Yläasteen jälkeen huonoilla papereilla ei päässytkään kuin ammattikouluun. Sama helvetti jatkui taas. Mutta oppivelvollisuutta kun ei ollut enää, amis jäikin itseltä kesken masennuksen takia. Mitään sairauslomaa en saanut, pelkkää vittuilua olen tottunut tantoilta saamaankin. Omat vanhemmat vain haukkuivat joten muutin omilleni, sossun elättinä tietenkin.
Nyt on muutama vuosi oltu syrjäytyneenä ja paluuta yhteiskuntaan tuskin tuleekaan tapahtumaan. Olen täysin masentunut, kykenemätön sosiaalisiin tilanteisiin ja päivät kuluvatkin neljän seinän sisällä tv:n ja tietokoneen äärellä. Päihteet ainoa "ilo", tosin sekin on vain päihteen tuomaa harhaa. Sentään jotain piristettä tähän paskuuteen.
Synkkiä ajatuksi kokoajan. Mikään ei kiinnosta, pakko aina hakea opiskelemaan johonkin ja hakea töitä. No enhän minä mihinkään pääse kun en osaa mitään enkä kykene mihinkään. Syntymäni ollut täysi virhe, en edes halua olla olemassa.
Eläkkeelle minua ei edes päästetä. Juoksutetaan eri virastoissa jatkuvasti, erittäin vastenmielistä. Minulta tentataan aina että mitä teen kaikki päivät. Paskaako se kenellekään kuuluu ja minähän en tee yhtään mitään. En halua olla tekemisissä ihmisten kanssa. Haluan olla edes rauhassa, mutta sekin on liikaa vaadittu.
Kunpa en olisi ikinä edes syntynyt. Olen nähnyt jo kaiken omasta elämästäni, paskaa tämä on.
Lapsuus meni väkivaltaisessa ja turvattomassa kodissa. Vanhempani eivät ikinä ole hyväksyneet minua, minä kun olin arka, ujo ja hiljainen ja omiin oloihini vetäytyvä. Muiden lasten seurassa en viihtynyt tai osannutkaan olla ja jouduin kiusautksi jo alle kouluikäisenä.
Kouluaika vasta helvettiä olikin. Siellä jouduin totta kai kiusatuksi arkana ja epäsosiaalisena. Olin myös tukeva lapsi niin siitähän kiusaajat riemastuivat. Ala-aste oli täyttä tuskaa, ihme että selvisin siitä niinkin hyvin
Yläasteella ja murrosiässä ne pahimmat ongelmat alkoivatkin. Kiusaaminen jatkui ja pahentui todella paljon ja oma mielenterveys ei enää kestänyt. Puhkesi masennus ja monia muita ongelmia ja yläasteaika menikin kasvatuslaitoksissa ja psykiatreilla hyppäämisessä. Omat vanhemmat tottakai arvostelivat minua taas oudoksi ja epäonnistuneeksi.
Yläasteen jälkeen huonoilla papereilla ei päässytkään kuin ammattikouluun. Sama helvetti jatkui taas. Mutta oppivelvollisuutta kun ei ollut enää, amis jäikin itseltä kesken masennuksen takia. Mitään sairauslomaa en saanut, pelkkää vittuilua olen tottunut tantoilta saamaankin. Omat vanhemmat vain haukkuivat joten muutin omilleni, sossun elättinä tietenkin.
Nyt on muutama vuosi oltu syrjäytyneenä ja paluuta yhteiskuntaan tuskin tuleekaan tapahtumaan. Olen täysin masentunut, kykenemätön sosiaalisiin tilanteisiin ja päivät kuluvatkin neljän seinän sisällä tv:n ja tietokoneen äärellä. Päihteet ainoa "ilo", tosin sekin on vain päihteen tuomaa harhaa. Sentään jotain piristettä tähän paskuuteen.
Synkkiä ajatuksi kokoajan. Mikään ei kiinnosta, pakko aina hakea opiskelemaan johonkin ja hakea töitä. No enhän minä mihinkään pääse kun en osaa mitään enkä kykene mihinkään. Syntymäni ollut täysi virhe, en edes halua olla olemassa.
Eläkkeelle minua ei edes päästetä. Juoksutetaan eri virastoissa jatkuvasti, erittäin vastenmielistä. Minulta tentataan aina että mitä teen kaikki päivät. Paskaako se kenellekään kuuluu ja minähän en tee yhtään mitään. En halua olla tekemisissä ihmisten kanssa. Haluan olla edes rauhassa, mutta sekin on liikaa vaadittu.
Kunpa en olisi ikinä edes syntynyt. Olen nähnyt jo kaiken omasta elämästäni, paskaa tämä on.
Vastaukset 17
Vanhimmat
"Nyt on muutama vuosi oltu syrjäytyneenä ja paluuta yhteiskuntaan tuskin tuleekaan tapahtumaan. Olen täysin masentunut, kykenemätön sosiaalisiin tilanteisiin ja päivät kuluvatkin neljän seinän sisällä tv:n ja tietokoneen äärellä. Päihteet ainoa "ilo", tosin sekin on vain päihteen tuomaa harhaa. Sentään jotain piristettä tähän paskuuteen. "
Itse kaksi vuotta kotona "maanneena", voin sanoa, että tiedän noi tunteet.Voin myös sanoa, että mitä enemmän aikaa olet syrjäytyneenä, sitä enemmän se vaikuttaa sun itsetuntoon, ja alat kokea ettei sinusta ole mihinkään ja muu yhteiskunta alkaa näyttää yhä enempi kaukaiselta sun pienestä elämänpiiristä neljän seinän sisällä. Se alkaa vääristää sun ajatuksia. Alkaa tulla tunteita, et miten mä ees pystyn juttelemaan kellekään - miten ihmiset ees kommunikoi, yms.Siinä parin vuoden aikana tuli koettua vaikka mitä tunteita vihasta, häpeästä, surusta pelkoon itseinhoon ja masikseen. Oisin halunnu hautautua kämpille, ettei sieltä ois mihinkään tarvinnut poistua. Pyörittelin menneisyyden asioita mielessäni, vaikka olin nuori ihminen jonka pitäis elää elämäänsä. Lopputilanne oli se, että aloin kärsiä paniikkihäiriöstä ja mun oli pakko hakea apua. Ei ollu enää valinnanvaraa. Koska kirjoitit tänne palstalle, otaksuisin, että tuskin nautit sun tilanteesta. Ootko ihan varma, että haluaisit häipyä pois kokonaan yhteiskunnasta. Muutama vuosi tollasta lisää todenteolla alkaa horjuttamaan itse kukaisenkin mielenterveyttä.
Mut pelasti yksi hanttihommapaikka, minkä sain. Olin jo ihan varma, etten pääse mihinkään töihin ennen sitä. se hanttihommapaikka näytti mulle, että okei, osaan mä jutella ihmisten kanssa ja oli joku paikka mihin lähteä joka aamu. Tämä työpaikka sai mut myös hiljalleen hakemaan muualle, koska hoksasin, että musta todellakin on enempään, kuin lian jynssäämiseen lattioista. Ajatukset kirkastui, kun tuli rytmi elämään ja aloin vuorovaikuttamaan ihmisten kanssa. Aloin liikkua, ja yhtäkkiä elämään tuli värejä. Viisi vuotta myöhemmin tosta, olen opiskelemassa ja edelleen töissä, mut muualla. Ilman tota rytmiin pääsyä, tuskin olisin saanut mihinkään haettua opiskelemaankaan. Elämän palaset meni kohdilleen hyvin pienin askelin.
Sun kirjoituksesta heijastuu se, että annat hirveästi sun menneisyyden vaikuttaa sun nykyiseen elämään. En mitenkään vähättele sun menneisyyden asioita, ja oot kokenut sellaisia asioita, mitä ei haluais kenenkään kokevan. Mutta joskus pitää vaan päästää irti, että voi rakentaa uutta. Jotta sä voisit onnistua epäonnistumisen sijaan, sun ois tiedostettava se, että jos kokoajan pelkäät epäonnistumista tai se pyörii sun mielessä, niin se myös monesti johtaa siihen. Sä tarvit niitä onnistumisen kokemuksia, sillä kun saat yhdenkin, se antaa sulle voimaa jatkaa, ja hiljalleen niitä alkaa kertyä. Tie ei oo ikinä helppo ja takapakkia voi tulla, mutta sellasta se yrittäminen on.
On tietysti vähän vaikea tilanne sulla, kun sulla on jäänyt tuo amis kesken. Mutta onhan noita vaihtoehtoja... Oppisopimuspaikka, aikuislukio (käsittääkseni ei oo mitään keskiarvorajoja sinne, niitä on isommilla paikkakunnilla), uusintakierroshaku amikseen, työkokeilu, joku yksinkertainen työ johon ei vaadita koulutusta yms...
Kun ei voi peukkua antaa, niin täytyypä kommentoida. Tosi hieno kirjoitus!
Aivan samaa mieltä. Peukut tulee täältäkin.
"Mitä tässä voi enää tehdä?"
Joko nyt olisi Jumalan aika? Rukoile.
Täysin eri mieltä. Peukut tähänkin, mutta toiseen suuntaan.
"En osaa mitään enkä kykene mihinkään--". Selväähän on, että osaat ainakin kirjoittaa ja ilmaista itseäsi hyvin selkeästi. Ja varmasti osaat paljon muutakin. Olen itse samanlaisten tuntemusten kourissa elellyt elämääni, nyt jo täyttänyt 40. Opiskelut meni aikanaan pieleen ja siinäpä se on elämä sitten on joten kuten mennyt, nyt olen eläkkeellä. Mutta kuten sanoin: jo kirjoitustasi silmäilemällä huomaa, että tokihan sinulla potentiaalia on. Mutta masennuksen kanssa voimavarojen käyttöönotto onkin sitten tietysti eria asia. Toivottavasti asiasi kääntyisivät edes vähän parempaan päin pikku hiljaa!
Kasva pelle aikuiseksi.
Olet tyhmä.
Nimimerkki ÄläVikise on itse keskenkasvuisen tasolle jäänyt ääliö joka voisi kasvaa jo aikuiseksi. Ei tänne palstalle tarvita tuollaisia negatiivisia valittajia muiden mieltä latistamaan, jos ei ole mitään hyvää sanottavaa niin on parempi olla ihan hiljaa.
Mä en ymmärrä alkuper.kirjoittajan pointtia ollenkaan. Miksi kirjoitit? Kun ei sinua tunnu kiinnostavan mikään. Et kysy mitään. Toteat vaan, että elämä on helvettiä ja tulee olemaan.No, siltä näyttää. Tunnet itsesi turhaksi täällä. No, siltä näyttää.
Jos aiot ymmärtää pointtini niin ymmärrän sinun pointtisi.
Mitä muuta tässä voisi sanoa? Ei se mitään auttaisi, koska sinua ei kiinnosta. Turhaa touhua.
Olet tyhmä.
Vai et ymmärrä "pointtia". Ensinnäkin se, että saa asioita muotoiltua sanoiksi auttaa, toisekseeen niiden kertominen voi olla vapauttavaa. Lisäksi sen huomaaminen, ettei ole yksin samankaltaisten oireiden ja ongelmien kanssa kamppailemassa, voi helpottaa oloa. Silloin saattaa ymmärtää, ettei ehkä olekaan se kaikista surkein olento ja ainoa, jolla elämä ja uraputken luonti ei ole mennyt nappiin.
Ap kirjoittaja, älä luovuta! kirjoituksesi oli kuin minun kynästä, aivan samanlainen elämä ollu. Huono, turvaton lapsuus väkivaltaisessa perheessä. Olin myös todella arka enkä puhunut tästä syystä paljoa, todella herkkä lapsi. Lannistuin kun sain kuulla arvostelua, haukkumista ja myöhemmin koulukiusaamiset..
Ajattelin pitkään samoin, ettei tämä tästä paremmaksi muutu. Nyt nykyisen avopuolisoni, terapian ja muun tuen myötä olen saanut elämääni kuntoon pikkuhiljaa. En tiedä kuinka monta kertaa voin tätä enää sanoa, mutta älä luovuta.
Kun mistään ei apua löydy. Niin on yksi, joka voi auttaa. Hän rakastaa jokaista. Hän ei ketään hylkää ketään joka Häntä etsii. Jokainen ihminen on Hänelle arvokas. Sekään ei ole sattumaa että löysin kirjoituksesi netin syövereistä. Hän rakastaa sinua ja tahtoo sinut pelastaa. Kukaan ei niin alhaalla kulje etteikö Jeesus sielä ois! Rukoile Häntä ja usko Häneen. Hän antoi henkensä ristillä että sinä saisit elää!
muakin on Jeesus auttanu(tulin 20vuotiaana uskoon), vaikeuksia on vieläkin mm. sopeutua tähän yhteiskuntaan ja päästä muutenki menneisyydestä yli henkisesti(oon tuhonnu ja tuhlannu nii paljon omaa elämää), huumeet ja viina on jääny ja oon saanu ystäviä jotka ei vaan oo "ystäviä" sen aikaa ku bisnekset sujuu, mut joo toivottavasti saat apuu ja jonkun luotettavan henkilön jolle voisit purkaa asioita bless
Tarvitset nyt jostain itsellesi apua. Omin voimin ei vaan aina asiat selviä. Menneisyys on vaikka terapian keinoin voitava jättää taakseen, sitä ei voi muuttaa, mutta sen merkitys itselle hyvä käydä läpi? Lääkkeitä pelätään/haukutaan usein, mutta on nekin joskus tarpeen. Voit selvitä tästä jumittuneesta tilanteestasi ja toipua. Eikä ihmisarvon mitta ole työ tai opiskelu, mutta jotain rytmiä ja aktiviteettejä olisi todnäk hyvä löytää. Aloita jostain, vaikka alamaissa onkin vaikeaa jaksaa tehdä aloitteita. Soita esim.mielenterv.toimistoon ja kysy paikkakuntasi tilanteesta. Puhumalla face-to-face jonkun kanssa sinun mielestäni kannattaisi aloittaa.
Aloittajalle. Olet joutunut elämään kovan lapsuuden. Ei ole sinun syy ja et ole lahjaton. Kuka tahansa olisi menettänyt uskon itseensä moisessa tilanteessa.
Jokin tarkoitus kaikella täytyy olla. Jumalan armon avulla voit nousta. löytää itsesi, lahjasi ja saada rohkeuden elää.
Kun nouset, niin sinulla on paljon annettavaa. Ymmärrät heitä, joiden elämä on ollut vaikeaa.
Onneksi ihminen voi eheytyä. Ei tarvitse jäädä menneisyyden vangiksi.
Ymmärrettävästi sinulla on paljon kätkettyä vihaa, surua kotioloja ja kiusaajiasi kohtaan ja myös omaa itseäsikin kohtaan. Tarvitset varmasti ammattilaisen apua eheytyessäsi ja saadessasi asioita rullaamaan. Onneksi nykyään on tietoa ihmisen psyykkisestä kasvusta.