Olen täysi-ikäisyyden kynnyksellä oleva nuori, ja päädyin kirjoittamaan tänne koska mietin tuskastumiseen asti vanhempieni, erityisesti toisen, yksinäisyyttä. Haluaisin tehdä asialle jotain, koska tiedän että hän ei siihen varmaan itse pysty. Jotkut asiat vaan jäävät minun hoidettavaksi.
Vanhempani ovat työssä käyviä, ja eronneet jo useita vuosia sitten. Työt sujuvat mutta muun ajan viettävät vain kotona yksin. Yhtään kavereita tai sukulaisia ei käy joka on minusta surullista koska aistin miten he kärsivät tilanteesta. Mitä voisin tehdä?
Vanhempani ovat työssä käyviä, ja eronneet jo useita vuosia sitten. Työt sujuvat mutta muun ajan viettävät vain kotona yksin. Yhtään kavereita tai sukulaisia ei käy joka on minusta surullista koska aistin miten he kärsivät tilanteesta. Mitä voisin tehdä?
Vastaukset 12
Vanhimmat
Menkää baariin tai johonkin sellaiseen. Mikäli vanhempasi on kiinnostunut sellaisesta. Ja siis sitten kun olet ylittänyt sen täysi-ikäisyyden.
Tai ottakaa muuten vain irtiotto arjesta ja lähdette esim. risteilylle, kylpylään tai ulkomaille.
Jos vanhempasi ei oo niin menevä niin suunnittele ja ehdota jotain mistä hän olisi kiinnostunut. Menkää elokuviin.
Yksi kysymys vielä, miksi ihmeessä kukaan kaveri eikä sukulainen käy? Pitääkö edes mitään yhteyttä? Suunnitelkaa sukulaisten kesken jotain kivaa. Tai ilmoita vain näille kavereille ja sukulaisille huolestumisesi ja yritä saada heidät vähän tajuamaan tilanteen vakavuus.
Listailin tohon nyt vain kaikkea mitä mieleeni juolahti mutta se on varma että tuollaisena aikana mikä tahansa ajanviete ym. yhteydenpito on erittäin tärkeää ettei vanhempasi ainakaan vaipuisi alakuloon ja pahimmassa tapauksessa masennu. Tsemppiä!
Kiitos vinkeistä.. ongelma ei kuitenkaan ole siinä, ettenkö koskaan tekisi vanhempieni kanssa mitään. Yritän ehtiä näkemään heitä kyllä niin paljon kuin ehdin, mutta toinen vanhemmistani asuu kauempana enkä sen vuoksi pysty järjestämään tapaamisia kovin usein.
Toisen, lähempänä asuvan vanhemman yksinäisyydestä olen kuitenkin enemmän huolissani ja näen häntä kerran viikossa, ainakin muutaman tunnin ajan.
Kuitenkin kaiken muun ajan hän on yksin ja harmittelee kun sukulaisetkaan eivät käy. Heillä on omat elämänsä ja kiireensä. Puhelimitse kyllä pitävät yhteyttä.
Ehkä en vain voi tehdä tässä tilanteessa enempää..
t. Aloittaja
Jes! Baariin dokaamaan niin sillähän sitä piristyy koko porukka. Vitun urpo
Anteeksi nyt vain jos ehdotin baariin menoa mutta meillä päin se otetaan hauskanpitona eikä varsinaisesti dokaamisena. Ja voin kertoa että ihan itsekin viihdyn vanhempieni kanssa baarissa ja se on mukavaa. Äläkä nyt heti oleta että olisin joku peräkammarinpoika/likka.
Kyllä voi jotkut ihmiset sitten olla niin negatiivisia. -_- Noh kaikilla on erilaisia näkökulmia.
Hei kjjjvy!
Kirjoitat huolestasi vanhempasi yksinäisyydestä. Kirjoitat myös, että koet, että sinun pitää jotenkin ratkaista tilanne. Tuntematta tilannettasi tarkemmin haluaisin jotenkin tähän kiinnittää huomiota.
Pääosin aikuinen ihminen, tarkoitan siis vanhempaasi, on itse vastuussa omien ihmissuhteidensa hoidosta. Sen ei pitäisi olla sinun, lapsen, huoli. Kirjoitat jopa tuskaisuudesta asian suhteen. Totta kai läheisten vointi vaikuttaa koko perheeseen. Minusta kuitenkin täysikäisyyden kynnyksellä olevan nuoren ei kuuluisi kannatella vanhempiensa ihmissuhteita (ellei perheessä ole poikkeuksellinen kriisi kuten vakava sairastuminen). He ovat valinneet elämäntyylinsä, johon sinä et varmaan edes voi vaikuttaa. Toki olet varmaan joskus ehdottanutkin jotain ihmisten ilmoille menoa, konserttia, laivareissua yms. Sellaista kevyttä ehdottelua voi tietenkin pitää yllä edelleen. Toivon, että voit lähteä omaan aikuisuuteesi kasvamaan vailla huolta asioista, jotka eivät ole sinun vastuullasi. Kannatko muutenkin liiallisesti huolta toisten voinnista? Miten voisit terveellä tavalla rajata sitä, mitkä ovat sinun tehtäviäsi ja mitkä toisten täytyy hoitaa itse (tai jättää hoitamatta). Miltä tämä kirjoittamani sinusta kuulostaa?
kyselee kanssasi diakoni Meiju
Kiitos viestistäsi.
Tiedän kyllä että vanhempani ovat aikuisia ihmisiä ja itse vastuussa teoistaan, tietenkin, mutta jos olen melkein ainoa ketä vanhempani näkevät (töissä olevien ihmisten lisäksi), koen olevani ainakin jollain lailla vastuussa tästä ja heidän kokemuksesta yksinäisyydestään.
En usko että vanhempani ovat itse valinnet "elämäntapaansa", heillä ei vain ole ketään!
Sukulaiset eivät käy kylässä koska heillä on paljon kiireitä omassa elämässään. En voi myöskään kertoa heille huolistani koska se vaan ei ole suvussa tapana. Vanhempani kokisivat sen tosi nöyryyttävä.
En vain haluaisi että molemmat istuvat kaikki illat yksin omassa kodissaan tekemättä mitään, missä näkisi muita ihmisiä. Kaupassa käyntiä lukuun ottamatta :(
t. Aloittaja
Minusta on positiivista, että olet huolissasi vanhemmistasi, sinä siis aidosti välität heitä. Hieman ihmeellistäkin, että nuori aidosti on huolissaan vanhemmistaan, sillä se voisi olla myös toisinpäin. Ja niin, ettei nuori edes haluaisi tietää vanhempiensa vaikeuksista.
Mutta kuten sinulle on sanottu, niin et ole aikuisista vanhemmistasi vastuussa. Voisitko ajatella, että sinun ei tarvitse kantaa syyllisyyttä siitä, millaisia he ovat tai eivät ole, he ovat itse vastuussa aivan kaikesta, et sinä.
Oletko muuten ihan varma, että he voivat huonosti, vaikka heillä ei ole sosiaalista elämää? He tapaavat töissä ihmisiä, heillä on töitä, siis päivisin mielekästä tekemistä. Entä jos he viihtyvät yksin tai kaksin? Et kai ole asettamassa heille vaatimusta olla seurallisia, jos he eivät sitä ole? Vain koska sosiaalista elämää tänä päivänä arvostetaan yli kaiken.
Itse olen vanhempi ihminen, ehkä vanhempiesi ikäinen tai vieläkin vanhempi. Ja tarvitsen paljon yksinoloa. En koe itsekseen olemista lainkaan ongelmana, rasittavaa sen sijaan olisi, jos täytyisi olla toistuvasti tekemisissä joidenkuiden kanssa vapaa-ajalla. Työssä tykkään ihmisistä ja vaihtelevista tilanteista.
Kiitos sinullekin viestistäsi.
Olen kyllä melko varma että vanhempani kokevat itsensä yksinäisiksi - ainakin se heidän puheistaan aika selkeästi välittyy. Toinen on harmissaan kun sukulaiset eivät käy ja muutakaan tekemistä ei paljoa ole. Toinen taas sanoo ihan suoraan olevansa yksinäinen.
Kirjoitit että jospa he haluavat olla vain yksinään tai kaksistaan, mutta kuten jo aloituksessani kerroin, vanhempani ovat eronneet jo vuosia sitten ja ovat siis aivan yksin yksinäisyydessään.
Eivät vapaa-aikanaan toisia nää, elleivät ole minun kanssani jossain "koko perheen" (siis entisen perheen) voimin. Ja myös äitini tuo minulle esiin huoltaan isäni yksinäisyydestä - vaikka asia ei enää hänelle kuulu. Noh, se ei ainakaan helpota minun tilannettani.
Olen puhunut huolestani myös sosiaalialan ihmisille, jotka sanovat että aika on rajallinen. Jos haluan olla vanhempieni kassa, minun on tehtävä se nyt eikä joskus. Tämä lisää syyllisyyttäni entisestään.
En kuitekaan voi laiminlyödä omaa elämääni tehdäkseni heidt iloiseks. Tai sitten minun pitäisi... en tiedä.
t. Aloittaja
Minulla on yksinäinen äiti, yksinäinen isä, yksinäisiä sisaruksia, yksinäiset mummot, yksinäinen pappa, yksinäinen oma itseni, yksinäinen tätini, yksinäinen enoni, yksinäinen setäni, yksinäinen serkkuni, yksinäistä on kaikki. Ja ymmärrän kyllä että sinua harmittaa. Mutta sinua ei vielä harmita suunnattomasti. Toivottavasti.
Voisit yrittää saada vanhempiasi harrastamaan jotain mukavaa, jos heitä yhdistää joku asia.
Ensinnäkään, et voi "pelastaa" ketään yksinäisyydeltä, vaikka miten haluaisit.
Kuka tahansa voi joutua siihen tilanteeseen, ja harvoin se on vapaaehtoista.
Onneksi heillä sentään työpaikka, edes, että näkee ihmisiä päivittäin ja voi jutella.
Olen itse ollut samassa tilanteessa kuin sinä, koettanut järjestää omaisen elämää paremmaksi, siinä paljoakaan onnistumatta, yrityksistä huolimatta.
Jopa ollut vuosia omaishoitajana.
Nyt itse olen joutunut sairauseläkkeelle, jäänyt vaille ihmiskontakteja, jos ei kaupan kassaa oteta lukuun, onneksi edes hän.
Itse koettanut etsiä ystäviä, netistä, lehti-ilmoituksella ym ym.
Ei ole niin helppoa kuin joku luulee.
Että kun vain menee "ihmisten ilmoille" ystäviä tupsahtaa joka suunnasta.
Ei pidä paikkaansa.
Mutta asiaan palatakseni, älä ota liian suurta taakkaa, äläkä syyllistä itseäsi.
Et ole mitenkään aiheuttanut heidän tilannettaan.
Toivotaan, että jostain kumpikin löytää kuitenkin vielä edes yhden ystävän :)
Oletteko kokeilleet "Suurella sydämellä"-projektia?
Se on seurakunnan järjestämää vapaa-ehtoisuuteen perustuvaa lähimmäisen auttamiseen perustuvaa toimintaa. Sieltä voi hakea apua yksinäisyyteen, harrastuksiin kaveria yms.
Eikä tartte olla mitenkään uskonnollinen ihminen.
Pyytäkää sieltä apua tai ryhtykää itse auttajaksi!
Toimintaa löytyy jo monelta paikkakunnalta eli googlatkaa tuo suurella sydämellä-sivusto.
Hyvä kirjoitus nimim. katamaraanilta, oikein osuva ja totuudenmukainen. Yksinäisyys on sellainen noidankehä, että siitä on vaikea päästä irti. Ei auta laivamatkat eikä muutkaan harrasteet välttämättä, vaikka olisit kuinka aktiivinen. Tämä koettu jo 50 vuoden aikana tässä maassa ja useilla eri paikkakunnilla asuneena.