Alkutalvesta joskus tein huvikseni Street Viewillä "sigh seeingiä" vanhoilla kotikulmilla, jossa 60-luvun lopulla ja alun 70-lukua asuin. Olin about 5-vuotias kun sieltä muutettiin pois. Muistelin lapsuutta, miten leikittiin, muistelin sen aikaisia kavereita, päiväkotia jossa en viihtynyt, kirkkoa jota pelkäsin, ostoskeskusta josta kirkumalla sain haluamiani leluja... Mieleeni alkoi tulvimaan paljon niitä hetkiä, kun pelkäsin erilaisia asioita. Muistin asioita, jotka oli unohtunut vuosikymmeniä sitten. Muistin ikäviä tapahtumia... kun naapuritalossa surmattiin mies kirveellä ja olimme katsomassa kun ruumis tuotiin ruumisautoon... muistin kuinka hautauduin romahtavaan lumitunneliin joka oli koitua kohtalokseni... muistin pelottavat ihmiset, esim. sen ilkeän koukkunokkaisen mummon, jota luulimme noita-akaksi ja sen humalaisen, joka uhkaili puukolla... muistin ne unettomat yöt kun isäni pelasi korttia ja otti alkoholia tuttujensa kanssa. Muistin paljon turvattomia ja pelokkaita tunteita. Olin paljon yksin. Vaeltelin päivisin yksin kerrostalomme lähialueilla, kun en viihtynyt päiväkodissa, joka oli sen pelottavan kirkon tiloissa. Jo silloin opin tekemään jonkun näköistä ruokaa. Muistan kuinka ladoin lautaselle pari näkkileipää ja laitoin jääkaappikylmää lanttulaatikkoa ja ketsuppia päälle. Muistan vieläkin sen maun. Kerran, muistaakseni, yritin keittää puuroa, mutta pohjaanhan se paloi ja poltin käteni kun maidot kiehui yli. Teetäkin osasin keittää. Tee ja näkkäri oli herkkua jota usein mussuttelin kun odotin äitiä töistä kotiin. Alle 5-vuotiaana. Ja senkin muistin kun kerran eksyin kun erehdyin tutkimusretkilläni liian kauas. Muistan kuinka itkin ja kuinka henkeä ahdisti.
Niistä ajoista siirryin mielessäni sitten kansakoulun aikoihin ja peruskoulun ala-/yläasteen alkutaipaleille. Muistelin kaikkia epäonnisia ja muita ikäviä vastoinkäymisiä. Miten hitosti niitä olikin. Ja miten ikävältä ne nytkin niitä miettiessä tuntuu. Tein paljon tyhmyyksiäkin. Koulukin meni ahdistuksen ja pelkojen vuoksi heikosti. Yritin jossain olla hyvä. Jääkiekossa pärjäsin. Valittiin All-Starsiin ja sitä kautta vähitellen pelasin hetken edustusjoukueessakin. Harrastin myös nyrkkeilyä ja potkunyrkkeilyä. Sitten alkoi jengielämä. Kaljanhuuruinen ja tupakantäyteinen sekoilu. Putkat tuli tutuksi. Samoin käräjäoikeus. Onneksi en koskaan ratkennut huumeisiin. En haluaisi muistella niitä aikoja, mutta... Epäonnista oli sitten sekin kun yritin petrata ja opiskella ammatin. Aina lupasin itselleni, että nyt... Sitten koitti työelämä, joka sekin alkoi verkkaisesti. Oma-aloitteisuus ja aivojen käyttö puuttui. Vasta vanhemmiten aloin "aikuistumaan" ja sitten minusta yhtäkkiä tulikin kovapalkkainen asiantuntija. Jonkin aikaa elämä hymyili. Rahaa oli yli tarpeen. Menin naimisiin, saimme tytön ja pojan. Oli ok-talot ja velattomat autot. Sitten hain eroa. Perhe ja kaikki rakennettu hajosi. Siinä murheen keskellä exäni huijasi minulta ilmeisesti kostoksi kymmeniä tuhansia euroja. Harmittaa vielä tänäkin päivänä, että olin niin sokea. Vaikka tiesin, että vaimoni on itse pahuus, jonka kanssa ei kannata olla vihollinen, mutta en vain tajunnut, ennen kuin oli liian myöhäistä.
Nyt kun en ole työelämässä, kun työpaikat lähti alta, ja ikä alkaa lähetä viittäkymmentä, niin monelta kantilta alkoi eletty elämä pyöriä mielessä. Mitä olen ollut, mitä olen saanut aikaiseksi, olenko hyvä ihminen jne. Kun sitten hetken mietin elämääni ja tämän hetkistä olotilaani, niin aloin ymmärtämään jo suhteellisen hyvin, miksi ahdistus ja joskus paniikkihäiriöön asti menevä ahdistus sekä terveyden menettämisen ja kuolemankin pelko on kohtuullisen kiinteää osaa elämässäni. Ymmärsin myös, että varhainen itsenäistyminen, tai oikeammin jonkin asteisten selviytymistaitojen omaksuminen, on jollain lailla myös kouluttanut luonnettani kovaksi. Olen kaikesta huolimatta optimistinen ja positiivinen persoona, joka osaa harkita ja tehdä järkeviä päätöksiä, ja olen myös savuton ja lähes alkoton, mutta siitä huolimatta en ole kyennyt saamaan sitä kummittelevaa peikkoa sisältäni häädettyä. Mutta nyt sen sight seeingin jälkeen on alkanut kirkastumaan ja jopa helpottumaan vähän. Ehkä se tästä aurinko paistaa mullekin:)
Niistä ajoista siirryin mielessäni sitten kansakoulun aikoihin ja peruskoulun ala-/yläasteen alkutaipaleille. Muistelin kaikkia epäonnisia ja muita ikäviä vastoinkäymisiä. Miten hitosti niitä olikin. Ja miten ikävältä ne nytkin niitä miettiessä tuntuu. Tein paljon tyhmyyksiäkin. Koulukin meni ahdistuksen ja pelkojen vuoksi heikosti. Yritin jossain olla hyvä. Jääkiekossa pärjäsin. Valittiin All-Starsiin ja sitä kautta vähitellen pelasin hetken edustusjoukueessakin. Harrastin myös nyrkkeilyä ja potkunyrkkeilyä. Sitten alkoi jengielämä. Kaljanhuuruinen ja tupakantäyteinen sekoilu. Putkat tuli tutuksi. Samoin käräjäoikeus. Onneksi en koskaan ratkennut huumeisiin. En haluaisi muistella niitä aikoja, mutta... Epäonnista oli sitten sekin kun yritin petrata ja opiskella ammatin. Aina lupasin itselleni, että nyt... Sitten koitti työelämä, joka sekin alkoi verkkaisesti. Oma-aloitteisuus ja aivojen käyttö puuttui. Vasta vanhemmiten aloin "aikuistumaan" ja sitten minusta yhtäkkiä tulikin kovapalkkainen asiantuntija. Jonkin aikaa elämä hymyili. Rahaa oli yli tarpeen. Menin naimisiin, saimme tytön ja pojan. Oli ok-talot ja velattomat autot. Sitten hain eroa. Perhe ja kaikki rakennettu hajosi. Siinä murheen keskellä exäni huijasi minulta ilmeisesti kostoksi kymmeniä tuhansia euroja. Harmittaa vielä tänäkin päivänä, että olin niin sokea. Vaikka tiesin, että vaimoni on itse pahuus, jonka kanssa ei kannata olla vihollinen, mutta en vain tajunnut, ennen kuin oli liian myöhäistä.
Nyt kun en ole työelämässä, kun työpaikat lähti alta, ja ikä alkaa lähetä viittäkymmentä, niin monelta kantilta alkoi eletty elämä pyöriä mielessä. Mitä olen ollut, mitä olen saanut aikaiseksi, olenko hyvä ihminen jne. Kun sitten hetken mietin elämääni ja tämän hetkistä olotilaani, niin aloin ymmärtämään jo suhteellisen hyvin, miksi ahdistus ja joskus paniikkihäiriöön asti menevä ahdistus sekä terveyden menettämisen ja kuolemankin pelko on kohtuullisen kiinteää osaa elämässäni. Ymmärsin myös, että varhainen itsenäistyminen, tai oikeammin jonkin asteisten selviytymistaitojen omaksuminen, on jollain lailla myös kouluttanut luonnettani kovaksi. Olen kaikesta huolimatta optimistinen ja positiivinen persoona, joka osaa harkita ja tehdä järkeviä päätöksiä, ja olen myös savuton ja lähes alkoton, mutta siitä huolimatta en ole kyennyt saamaan sitä kummittelevaa peikkoa sisältäni häädettyä. Mutta nyt sen sight seeingin jälkeen on alkanut kirkastumaan ja jopa helpottumaan vähän. Ehkä se tästä aurinko paistaa mullekin:)
Vastaukset 2
Vanhimmat
:) tsemppiä sulle!
Kirjoitat hyvin omasta elämästäsi. Toivon sinulle koko sydämestäni kaikkea hyvää!
Asioiden käsittely oikeasti auttaa ja vie eteenpäin.. Varsinkin silloin kun on omia lapsia, ni on hyvä kohdata omat kipunsa.
Wau, ymmärrän ihan täysin että google mapsistä lapsuuden seutujen katseleminen laukaisee syvällä olevien kokemusten ja tunteiden muistamisen.
Itse kävin lapsuuden seudullani muutama vuosi sitten ihan fyysisesti. Kävelin jopa niitä metsäpolkuja ja kerrostalojen pihoja, joihin liittyy niin paljon muistoja, suureksi osaksi ahdistavia ja pelottavia tapahtumia. Lopulta koin niin paljon ahdistusta ja tunnevyöryä, että lähdin nopeasti pois, oikeastaan juoksin pois seudulta. Aion myöhemmin vielä mennä sinne katselemaan ja muistelemaan, mutta aion tehdä sen pienissä erissä.
Voisin varmaan itsekin käyttää Google Maps Street View'tä tähän tarkoitukseen. Kiitos vinkistä!
Voimakkaita tunteita ei tarvitse pelätä. Menneisyys on takanapäin. Sopivina annoksina lienee tervettä käydä läpi menneisyyden vaikeitakin kokemuksia. Toisaalta nykyään tiedetään sekin, että menneisyyden traumaattisten kokemusten muistelu voi aiheuttaa uudelleen traumatisoitumisen, joten pieninä erinä mieluummin kuin isoina, hallitsemattomina paloina on hyvä tämä muistelu tehdä.
Itse kärsin paljon lapsena peloista ja ahdistuksesta. Eksyin helposti, tunsin turvattomuutta, koin torjunnat voimakkaasti. Tämä on lyönyt särön koko persoonaani, ja minusta tuli arka aikuinen. Minulla ongelmia aiheutti vanhempieni, etenkin äitini, tunteellinen etäisyys ja sulkeutuneisuus. Koin lapsena sen vuoksi turvattomuutta, en saanut tukea vanhemmiltani. Äitini oli kotiäitinä koko lapsuuteni, mistä olen kiitollinen, mutta hänen olisi pitänyt olla avoimempi ja näyttää tunteensa ja välittämisensä meille lapsille avoimemmin, niin olisin säästynyt monelta pelolta, näin uskon.