Oletko koskaan miettinyt, miksi sinusta on tullut yksinäinen verrattuna suosittuihin, paljon kavereita ja ystäviä omaaviin ihmisiin? Minä olen: 1. Sosiaalisissa taidoissa oli parantamisen varaa ehkä 24-vuotiaaksi asti (nyt olen 27). Tekisin paljon eri tavalla jos nyt saisin aloittaa alusta koulun, vaihto-oppilasvuoden jne. 2. Luonne introvertti, arka ja epävarma. Yhteiskunta suosii ekstrovertteja, rohkeita ja itsevarmoja tyyppejä. Vasta viime vuosina olen tajunnut, mikä sopii minulle ja mikä ei, ja muutenkin kehittänyt itseäni parempaan suuntaan tietoisesti. 3. Emme voi valita sitä ympäristöä, mihin synnymme. Toinen syntyy hyvään, ystäviä omaavaan perheeseen ja toinen on ainut lapsi eikä hänelle ojenneta tiettyjä harrastuksia jne. Itse kuulun jälkimmäiseen.
Vertailu on siis turhaa, koska olemme kaikki lähtöisin eri viivalta. MUTTA kysymykseni kuuluukin, miten tuhota se pinnallinen tosiseikka (häpeällinen sellainen), että ei tavallaan ole yhtä hyvä kuin muut? Ottaen huomioon sen, että itsekin katsoo joitakin itseä "alemmalla tasolla" sosiaalisesti olevia (vielä epävarmemmat, hiljaisemmat jne.) alaspäin, välttelee sekä samanaikaisesti saa voimaa itselle että "olen parempi kuin tuo"? Itsevarmuutta on yritetty nostaa tietoisesti juu, ja jotkut sanovatkin että mikäli on tarpeeksi itsevarma ei tarvitse muiden näkyvää hyväksyntää, mutta psykologian oppikirjoissakin kerrotaan ihmisen tärkeän perustarpeen olevan se että tuntee itsensä arvostetuksi ja hyväksytyksi, joten itse en (valitettavasti) voi allekirjoittaa sitä että epäsuosittu ihminen voisi olla onnellinen.
Heh, tulipa mieleeni että kirjoitin tästä aiheesta joskus 15-vuotiaana Demi-lehden "helppi-palstalle" ja sieltä sitten tämä "auttaja" vastasi että "Älä huoli, eiväthän kaikki voi olla suosittuja." :D Niin kai se menee.
Ihmisellä kyllä on aika paljon keinoja suojella omaa itsetuntoa, esim. laittamalla asioita sisäisten tekijöiden sijaan ulkoisten piikkiin, esim. "tulipa vähän tykkäyksiä Facebookiin, no se täytyy johtua vain huonosta ajankohdasta ja vähän tylsäkin tuo päivitykseni...", vaikka totuus osaksi on se että et vain ole tarpeeksi suosittu saadaksesi tykkäyksiä. Masentuneilla taas on tapana olla realistisia ja laittaa tämä sen piikkiin ettei minusta vaan tykätä tarpeeksi (sosiaalipsykologian oppikirjasta). Mutta kysyisin vaan että onkohan näissä tosiaan vain kysymys itselleen valehtelusta, oman itsetunnon suojelusta vai ovatko sosiaalipsykologit väärässä?
Ps. Vaikka kuinka lapselliselta kuulostaa, tykkäykset todellakin merkkaa ja Facebookissa ihmisten pohjimmainen ajatus varmasti on saada paljon tykkäyksiä, myös aikuiset siellä kilpailee suosiostaan vaikka kuinka vastaan väitettäisiin. Se kohottaa itsetuntoa.
Vertailu on siis turhaa, koska olemme kaikki lähtöisin eri viivalta. MUTTA kysymykseni kuuluukin, miten tuhota se pinnallinen tosiseikka (häpeällinen sellainen), että ei tavallaan ole yhtä hyvä kuin muut? Ottaen huomioon sen, että itsekin katsoo joitakin itseä "alemmalla tasolla" sosiaalisesti olevia (vielä epävarmemmat, hiljaisemmat jne.) alaspäin, välttelee sekä samanaikaisesti saa voimaa itselle että "olen parempi kuin tuo"? Itsevarmuutta on yritetty nostaa tietoisesti juu, ja jotkut sanovatkin että mikäli on tarpeeksi itsevarma ei tarvitse muiden näkyvää hyväksyntää, mutta psykologian oppikirjoissakin kerrotaan ihmisen tärkeän perustarpeen olevan se että tuntee itsensä arvostetuksi ja hyväksytyksi, joten itse en (valitettavasti) voi allekirjoittaa sitä että epäsuosittu ihminen voisi olla onnellinen.
Heh, tulipa mieleeni että kirjoitin tästä aiheesta joskus 15-vuotiaana Demi-lehden "helppi-palstalle" ja sieltä sitten tämä "auttaja" vastasi että "Älä huoli, eiväthän kaikki voi olla suosittuja." :D Niin kai se menee.
Ihmisellä kyllä on aika paljon keinoja suojella omaa itsetuntoa, esim. laittamalla asioita sisäisten tekijöiden sijaan ulkoisten piikkiin, esim. "tulipa vähän tykkäyksiä Facebookiin, no se täytyy johtua vain huonosta ajankohdasta ja vähän tylsäkin tuo päivitykseni...", vaikka totuus osaksi on se että et vain ole tarpeeksi suosittu saadaksesi tykkäyksiä. Masentuneilla taas on tapana olla realistisia ja laittaa tämä sen piikkiin ettei minusta vaan tykätä tarpeeksi (sosiaalipsykologian oppikirjasta). Mutta kysyisin vaan että onkohan näissä tosiaan vain kysymys itselleen valehtelusta, oman itsetunnon suojelusta vai ovatko sosiaalipsykologit väärässä?
Ps. Vaikka kuinka lapselliselta kuulostaa, tykkäykset todellakin merkkaa ja Facebookissa ihmisten pohjimmainen ajatus varmasti on saada paljon tykkäyksiä, myös aikuiset siellä kilpailee suosiostaan vaikka kuinka vastaan väitettäisiin. Se kohottaa itsetuntoa.
Vastaukset 6
Vanhimmat
Minä oon varmaan just myös tuon takia että olen introvertti, ja siitä syystä en vaan taida niitä sosiaalisia taitoja niin hyvin kuin muut. En oo sillon kiinnostava ja vaikka olisinki, niin mä ite hyydyn ja en tykkää kun en saa omaa rauhaa. Pelkään myös loukkaantumista yli kaiken, koska en tiedä miten käsitellä niitä tunteita. Ylipäätänsä mitään tunteita...
Mutta, mä lyön tän "yksinäisyyden" myös mun veljen piikkiin joka pahoinpiteli niin henkisesti kuin fyysisestikin. Vanhemmat myös osasyylisiä kun ei tajunnut että ei lapsella kuulu tuollasta olla!
Mun vuodatus onkin tuossa yläpuolella kun kirjotin siitä kun mut analysoitiin parin päivä sisään kahdesti.. siellä löytyy kans juttuja miks uskon olevani "yksinäinen". Heittomerkit siksi, että kyl mut kutsutaan ja mulla on jonkinlaisia kavereita, mut kaikki on vähän ku pinnallista :(
Moneen mainitsemistasi asioista täytyy yksinkertaisesti harjaantua menemällä mukavuusalueensa ulkopuolelle ja mokailemalla. Miten muuten voit oppia käsittelemään niitä tunteita paitsi käsittelemällä niitä tunteita? Siten ne ekstrovertitkin ovat siihen oppineet.
On inhimillistä ulkoistaa syy nykyiseen olotilaansa, mutta loppujen lopuksi olet kuitenkin itse vastuussa tilanteesi korjaamisesta ja syyllisten hakeminen ei ole millään tavalla olennaista. Kukaan ei tule tilannettasi puolestasi korjaamaan ja tehtyä ei saa tekemättömäksi.
Mutta kyllä ne lapsuuden asiat vaikuttaa, siitä ei pääse mihinkään!
Mukavuusalueen ulkopuolelle on vaan vaikea mennä kun jos tulee torjutuksi niin joutuu yksin kaikki kärsimään, koska kaverini ovat pinnallisia (puhuu pillusta, jeteistä ym. ) tai ovat samanlaisia kun minä eli piilottelee sitä herkkää puolta. Kahville, bilikseen ja kaljalle olenki kyselly mutta joku aina estää heitä lähtemäst.
Ei kerkee, saikkua, iltavuoro, kokeeseen luku. Noi nyt sain eile kuulla kun kyselin jotain lähtemää.
Ei se vaan ole niin helppoa kun sen joutuu yksin opettelemaan! Voi olla että loputkin kaverit lähtee kalppimaan
Ratkaisu AP:ssa esitettyyn kysymykseen piilee perspektiivin muuttamisessa. Jos vertailet itseäsi ekstrovertteihin ja käytät mittapuuna ominaisuuksia, jotka ekstroverteissa ovat korostetumpia, olet lähtökohtaisesti hakoteillä. Ratkaisu piilee laatikon ulkopuolisessa ajattelussa ja omien arvojen luomisessa. Haasteellista tietenkin on löytää muita samoin ajattelevia juurikin siksi, että yhteiskuntaa muovaa se äänekkäämpi puolisko väestöstä ja meidät lapsesta asti opetetaan, että tietyt arvot ovat objektiivisesti parempia ja tärkeämpiä kuin toiset. Miksi välittää järjestelmästä, joka ei välitä sinusta?
En vertaa koskaan itseäni keneenkään.
Olen yksinäinen, koska minulla ei tule ikinä mitään puhuttavaa mieleen. En ole arka enkä ujo. Päässä ei vain liiku yhtään mitään.
Olen yksinäinen koska olen luonteeltani introvertti, hieman ujohko ja hiljainen. Kiinnostuksen kohteeni ja mielipiteeni eroavat myös suurimmasta osasta omanikäisistäni. Olen kasvanut perheessä, jossa kaikki ovat samanlaisia kuin minä, eristäytyviä, joten en ole oppinut sosiaalisia taitoja lapsena. Itsetunto on heikko, en ole koskaan oppinut luottamaan toisiin ja olen todella sitoutumiskammoinen. Vaadin paljon "omaa aikaa".
Nykyään tulen toimeen paremmin, koska olen oppinut tuntemaan itseäni ja olen melko sujut itseni kanssa. Ei minusta koskaan tule sosiaalista, luultavasti tämä yksinäisyys ja ulkopuolisuus on niin syvälle uurrettua minussa, etten koskaan tule pääsemään siitä täysin eroon. Mutta toivon, että voin elelle suht mukavasti ja kenties löytää joskus jonkun, jonka kanssa jakaa tätä elämääni.