Mielikuvitusystävä

Ei ole yleistä ainakaan tuossa ikä vaiheessa ota lapsi jutulle.

Se on hyvin tavallista ja kuuluu sen ikäisen lapsen mielikuvitukseen. Minulla on neljä lasta ja yksi lapsistani omisti noin kolme vuotiaana mielikuvituskaverin, jonka nimi oli Pekka. Pekka katosi sitten jonnekin ajan myötä. Joillakin lapsilla saattaa olla lauma kavereita niinkuin eräällä tuntemallani pojalla, joka kutsui kavereitaan eerikin pojiksi. Tulkaa pojat! hän huuteli pihalla, vaikka oli yksin. Mistäpä sitä maaseudulla muuten olisi kavereita löytänytkään, jos ei niitä olisi itse keksinyt. Ihan oikeita ihmisiä on näistäkin pojista tullut. Iitu varmaan antaa tukea tyttärellesi, koska hän on herkkä. Kyllä se Iitu jossain vaiheessa katoaa jonnekin.

Ei mielikuvitusystävässä ole mitään kielteistä, se on hyvä, että keksii ystävän. Tyttärelläni oli "ystävänä" Mikko, joka jäi pois, kun meni eskariin. Missään tapauksessa ei saa kiusata tai olla siitä vihainen..

Minulla oli possu, joka kulki perässäni ja jolle juttelin niitä näitä. Olin pahnanpohjimmainen ja paljon yksin, kun harvaanasutulla alueella ei ollut leikkikavereita. Ja olen ihan tavallinen ihminen nyt.

Minun ystäväni asui peilissä, jossa oli ihan samanlainen koti kuin meillä. Peili oli ikkuna, jonka kautta kommunikoimme.
Lapsi leikkii, se on lapsen työtä. Hän käyttää mielikuvitustaan,. Hänelle kerrotaan satuja, hän katsoo piirrettyjä tv:stä. hän leikkii nukeillaan ja nalle on turva. Hänelle kerrotaan enkelit ja taivaan ilot, ja niihin pitää vielä uskoakin, satuihin ei tarvitse.
Miksi ihmeessä pitäisi kummastella mielikuvitusystävää?

Minulla oli jopa kaksi mielikuvitusystävää, olin niin suosittu :-) Äiti jälkeenpäin kertoi, että oli jotenkin aavemaista, kun piti aina muistaa pitää autonovea auki niin kauan, että molemmat ehtivät mukaan! Ihan normaali ihminen minusta on tullut. Olen ehkä keskimääräistä mielikuvitusrikkaampi, mutta se on luultavasti syy niihin mielikuvitusystäviin, ei seuraus.