Ensi tiedon saatuani jopa oma hengittämiseni oli vaivalloista. Päivät kului hitaasti. Herätessä toivoin jo uutta yötä. Valveilla tuntui että pää hajoaa. Ensin jokainen lauseeni koski hänen kuolemaa. Mistään muusta en osannut puhua, sitten pienin erin löysin muitakin puheen aiheita. Itku väheni. Päivät seurasi toisiaan, suru hellitti ja muistot haaleni.
Aina miettiessäni ajatuksissani käyn läpi ajatuksia omasta kuolemastani. Jos tämä olisi minun viimeinen kevät.. Minun viimeinen huhtikuu. Miten paljon pitäisi tapahtua että päätyisin tappaa itseni? Miten pitkälle asioiden pitäisi mennä että lähtisin sille linjalle?
Missä olisi se raja?
Itsemurha.. on minusta ratkaisukeskeisten ja toimintaan suuntaavien ihmisten epätoivoisia päätöksiä. Itsemurha on viimeinen yritys korjata ongelmia, ratkoa niitä radikaalilla ja voimallisella keinolla. Kerralla viimeisen päälle pätevästi ja kiitettävän arvoisesti ratkaistu... ainakin omasta mielestä.
Kyllähän se toimii kun ihminen pyyhkii itsensä pois elävien kirjoista kokonaan niin ongelmat pyyhkiytyy samalla.. ainakin sen itsensä osalta.. Ne siirtyy sitten sen ihmisen läheisille.
Helpotusta voi tuoda leikkiä ajatuksella että se on sitten se takataskussa oleva viimeinen keino. Se johon turvautuu jos mikään muu ei enää auta. Ikuinen varasuunnitelma.. jos..
Kuka sitä käyttää ja millainen on tilanne joka siihen lopulta ajaa että ottaaa viimein käyttöönsä sen takataskussaan olevan viimeisen ja voimallisimman ratkaisukeinon ?
Kuinka yksin ihmisen täytyy olla silloin kun se kortti nousee pöytään? Kuinka keinoton silloin pitää jo olla.. Silloin alkaa "peli" nimeltä kaikki tai ei mitään! Sen pelin panokset on kovat. Oma henki.
Pelinä minä sen näen koska takuita itsemurhan onnistumisesta ei ole. Riskinä on selviäminen kuin ihmeen kaupalla täysin vahingoittumattomana, vammautuminen tai kuolelma.
Ihmiset luulee että joku nyt itsemurhaa huomiohausta yrittäisi mutta kuka hullu pelaisi uhkapeliä suurilla panoksilla (vammautuminen tai kuolema) vain huomiohausta?
Ne jotka jää tänne kun se elämän ja kuoleman uhkapeluri viimein onnistuu joutuu elämään syyllisyydessä ja shokin mustassa verhossa kuukausi tai vuosia. Ikävä ja ahdistus seurana päivittäin. Painajaiset kaverina öisin. Mietteissä jopa lähteä perässä samoilla keinoilla. Ajatuksissa vain kysymys: Miksi?
Itsemurhaa surressa huomannut että tukea saa vähemmän muilta. Muut ei osaa käsitellä ihmistä jonka läheinen tehnyt itsemurhan. Jäädytään ja välttellään aihetta. Se on niin kielletty ja vaiettu tapa kuolla. Monikaan ei osaa ottaa vastaan tai lohduttaa sellaista jonka läheinen on itsensä tappamalla kuollut. Kuolema se on sekin vain väkivaltaisempi ja enemmän shokkiin läheisiä lyövä kun se on ollut sen vainajan oma päätös. Se järkyttää ja läheinen tarvitsee silloin pidemmän ajan shokki vaiheeseen.
(Lopuksi: Rakkaan ihmiseni muistolle.. ikuinen ikävä..
Olisin toivonut sinun löytävän muunlaisen keinon... )
Aina miettiessäni ajatuksissani käyn läpi ajatuksia omasta kuolemastani. Jos tämä olisi minun viimeinen kevät.. Minun viimeinen huhtikuu. Miten paljon pitäisi tapahtua että päätyisin tappaa itseni? Miten pitkälle asioiden pitäisi mennä että lähtisin sille linjalle?
Missä olisi se raja?
Itsemurha.. on minusta ratkaisukeskeisten ja toimintaan suuntaavien ihmisten epätoivoisia päätöksiä. Itsemurha on viimeinen yritys korjata ongelmia, ratkoa niitä radikaalilla ja voimallisella keinolla. Kerralla viimeisen päälle pätevästi ja kiitettävän arvoisesti ratkaistu... ainakin omasta mielestä.
Kyllähän se toimii kun ihminen pyyhkii itsensä pois elävien kirjoista kokonaan niin ongelmat pyyhkiytyy samalla.. ainakin sen itsensä osalta.. Ne siirtyy sitten sen ihmisen läheisille.
Helpotusta voi tuoda leikkiä ajatuksella että se on sitten se takataskussa oleva viimeinen keino. Se johon turvautuu jos mikään muu ei enää auta. Ikuinen varasuunnitelma.. jos..
Kuka sitä käyttää ja millainen on tilanne joka siihen lopulta ajaa että ottaaa viimein käyttöönsä sen takataskussaan olevan viimeisen ja voimallisimman ratkaisukeinon ?
Kuinka yksin ihmisen täytyy olla silloin kun se kortti nousee pöytään? Kuinka keinoton silloin pitää jo olla.. Silloin alkaa "peli" nimeltä kaikki tai ei mitään! Sen pelin panokset on kovat. Oma henki.
Pelinä minä sen näen koska takuita itsemurhan onnistumisesta ei ole. Riskinä on selviäminen kuin ihmeen kaupalla täysin vahingoittumattomana, vammautuminen tai kuolelma.
Ihmiset luulee että joku nyt itsemurhaa huomiohausta yrittäisi mutta kuka hullu pelaisi uhkapeliä suurilla panoksilla (vammautuminen tai kuolema) vain huomiohausta?
Ne jotka jää tänne kun se elämän ja kuoleman uhkapeluri viimein onnistuu joutuu elämään syyllisyydessä ja shokin mustassa verhossa kuukausi tai vuosia. Ikävä ja ahdistus seurana päivittäin. Painajaiset kaverina öisin. Mietteissä jopa lähteä perässä samoilla keinoilla. Ajatuksissa vain kysymys: Miksi?
Itsemurhaa surressa huomannut että tukea saa vähemmän muilta. Muut ei osaa käsitellä ihmistä jonka läheinen tehnyt itsemurhan. Jäädytään ja välttellään aihetta. Se on niin kielletty ja vaiettu tapa kuolla. Monikaan ei osaa ottaa vastaan tai lohduttaa sellaista jonka läheinen on itsensä tappamalla kuollut. Kuolema se on sekin vain väkivaltaisempi ja enemmän shokkiin läheisiä lyövä kun se on ollut sen vainajan oma päätös. Se järkyttää ja läheinen tarvitsee silloin pidemmän ajan shokki vaiheeseen.
(Lopuksi: Rakkaan ihmiseni muistolle.. ikuinen ikävä..
Olisin toivonut sinun löytävän muunlaisen keinon... )
Vastaukset 9
Vanhimmat
Kaunis kirjoitus. Syvällistä ajattelua ja pohdintaa. Ei pidä tuomita heitäkään, jotka tähän ratkaisuun päätyvät vaikka se onkin äärimmäinen ratkaisu ja päätös. Läheisille jää ikuinen suru, mutta en usko että itsemurhan tehnyt sitä tahallaan toteuttaa, on vain yksinkertaisesti niin umpikujassa ja varmasti myös mieli on järkkynyt, ja silloin ihmisen toivo voi olla todella koetuksella. Rakkautta sinulle.
Ei hänkään varmaan kenellekään tuskaa halunnut tuottaa mutta tuskaa hän silti tuotti.
Ikuisesti mielessä ikuisena tuskana se on läheisille,vaikka pahin tuska helpottaa ajallaan niin aina se tulee kulkemaan mukana.
Omasta suustani kuulee muut vieläkin lauseen: "En vieläkään tajua että se on oikeasti kuollut.. en ymmärrä miksi?"
Ja se asiassa on musertavinta kun ei koskaan saa tietää miksi.
En tiedä olisiko se ollut helpottavaa vaiko tilannetta pahentavaa että olisi saanut jonkun kirjeen häneltä jossa hän olisi hyvästellyt ja selittänyt päätöstään.
Voi olla että olisi jopa pahentanut. Ehkä epätietoisuus on silti parempi.
aika useesti ku täältä lukee aiheesta itsemurha ni tulee se vastaa että sitä harkitsevalla on masennus.. no itellä ei sellasta ole ikinä ollu enkä oo mistää ressatakkaa osannu mut viimiset sanotaa 3-4 vuotta ollu itsetuhosia ajatuksia.
mun kohalla ajatus ei oo se että tää on paskaa, mulla kuitenki elämä menny iha mallikkaasti aina.. ei oo kukaa kiusannu ei raha huolia tai mitää muutakaa mutta kun asian laita on se että mua ei mikään kiinnosta... edes se oma elämä.
se on itelle aika hämmentävää kun netistä oon yrittäny selailla ja kellään ei vastaavaa ongelmaa ole, että kaikki tuntee masennusta ketkä sitä harkittee. mulle itelleni se olis vaan kokemus muitten joukossa.. viiminen tosin..
mutta jos mä sen ny joku päivä tässä teen ni kyllä mä siitä jonku lappusen rustaisin ja yrittäisin ajatuksia vähä selvittää läheisille.
ka toine et ku kaikki sanoo et tunteistaan pitäis pystyy puhuu, mutta mä en iha rehellisesti sanottuna tunne mitään.. en surua iloa (kyllä välillä hauskoille jutuille nauran, mutta en luokittelis tunteeks, enemmänki opituks tavaks) en edes rakkautta oo ikinä pystyny tuntemaan (mikä sekin pelottaa/hämmentää itseä koska minulla on 2v tytär) ja mitä näitä nyt vielä on.
jos kukaan pystyis mua auttaan ni olis kyllä iha jees.. mut siitäkin toivosta ollaan jo luovuttu tosi
Minusta kuulostaa aika tyypilliseltä masennukselta. Masennus näyttäytyy monilla vähän eri tavoin. Toiset on tuskaisia ja tuntevat voimakastakin pahaa oloa. Jotkut taas eivät edes ymmärrä itse olevansa masentuneita, koska ei tunne oloaan tuskaisaksi. He eivät tunne juuri mitään. Tunteet on vähän puutuneet.
Masennus usein näyttäytyy positiivisten tunteiden puuttumisena ja kiinnostuksen puutteena. Ei mielenkiintoa löydy elämässä mihinkään.
Miten sen kuvaisin parhaiten.. terveenä elämästä löytää väripaletin koko kirjo värejä, mutta masentuneen silmät näkee kaiken harmaan sävyinä.Ei pakosti ole syvässä tuskassa mutta kaikki on vaan jotenkin harmaata ja merkityksetöntä. Ei tunne iloa ja riemua mistään.. Ei rakkauden ja mielihyvän kokemuksia. Ei ehkä sitä itkua tai kiukkuakaan. Tunteet on jotenkin jäässä.
Minun mielestäni puhut masentuneen kielellä ja sinun kannattais käydä puhumassa tuo sama lääkärille. Hän osaa sanoa sitten paremmin mikä sinua vaivaa.. He tietävät miten pääset eteenpäin. Voi tuntua turhalle ja saatat kokea ettei se käynti mitään auta. (niin masentunut saattaa ajatella) mutta kyllä se vaan jonkinlaisen toivon pilkahduksen aina tuo kun joku itsensä ulkopuolelta alkaa kertomaan miten asioissa edetään ja millaisia keinoja on olemassa tilanteesi helpottamiseksi. Tuo uutta näkökulmaa siihen omaan ehkä hiukan jumiutuneeseen.
Sinulla on pieni lapsi ja hänenkin kannaltaan olisi parasta että hoitaisit itseäsi hyvin. Lapsesi tarvitsee sinua hengissä vielä pitkään.
Itsekin olen miettinyt tuota itsemurhaa, kun on ollut tosi väsynyt kaikkeen paskaan mitä elämä on lätkässyt kohdille. Ei mulla mitään syytä elämiseen ole, ei mua kyllä kukaan jää kaipaamaan, jos sen ratkaisun tekisin. Ei maailma yhtä ihmistä kaipaa ja kaikki jatkuis niin kuin ennenkin vaikka mua ei olisikaan. Ei mun elämällä kyllä mitään tarkoitusta ollut, enempi olen muiden tiellä ja riesana ollut koko elämäni ajan. Jos käy kuten vähän pelkään, eli sairastun samaan sairauteen kuin läheiseni, niin kyllä mä mieluummin lähden oman käden kautta kuin jään muiden hoidettavaksi. Tuohon sairauteen ei ole edes parannuskeinoa, niin miks venyttäisin itsestään selvää lopputulosta. Vaikka mun elämällä ei ole merkitystä, eikä tarkoitusta, niin mikä lie pistää roikkumaan elämänlangassa tiukasti kiinni. Ehkä joku päivä päästän otteeni irti ihan omasta tahdosta, kuka jaksaa itseään vasiten rääkätä, mieluummin luovuttaa suosiolla. Muille toivotan tsemppiä ja jaksamista ja toivottavasti teillä on ympärillä ihmisiä, jotka tukevat ja auttavat, kun tie tuntuu liian raskaalta kulkea.
Onhan tämä itsemurha vähän kaksi piippuinen juttu..Toisaalta ihan hirveä teko kaikille läheisille koska aina on niitä joita se järkyttää vaikka itsemurhan tekijä mitä itse luulisi.
Sitten on se puoli että minusta se toisen tärkeys pitäisi näyttää kun se ihminen on elossa jotta se tietäisi sen tällaisia asioita mielessä pyöritellessään. Jotta kaikki tarvittava tieto olisi sen ihmisen tiedossa harkinta vaiheessa. Liian usein vaan on juuri näin että itsemurhaa harkitsevat eivät ole jotenkin tietoisia omasta tärkeydestään eivätkä osaa edes kuvitella sitten niitä seurauksia mitä sitten kuitenkin heidän luuloistaan huolimatta itsemurhastaan on muille.
Jos ihmiset vaan muistaisi useammin kertoa sen miten tärkeitä heille läheiset ovat.. Sinäkin kaipaisit varmasti tukea tuohon sairastumisen pelkoosi ja taidat olla hiukan yksinäinen ja tuntea olosi arvottomaksi.. ? Tarvitsisit ihmisiltä ehkä enemmän tukea ja tietoa siitä että olet tärkeä.. ELOSSA.
mutta.. Ei kenenkään itsemurhaa voi kritisoida koska se on usein monen asian summa. Ihminen on varmasti ollut hyvin yksin ja tippunut monen tukiverkon läpi tyhjyyteen eikä ole kyennyt enää saamaan avusta kiinni tai ei ole kyennyt sitä pyytämään.
https://encrypted-tbn0.gstatic.com/images?q=tbn:ANd9GcTzoA70htlKHutq0Wvhj-M8uOq3YQGehMsHY5VeiPz2gKndlqPg
Totuushan on kuitenkin se että emme elä tasapuolisessa maailmassa emmekä ole tasavertaisia. Siinä missä joku pärjää aina parhaiten koulussa ja urheilussa ja on suosittu ja pidetty ihminen muutenkin.
Jonkun muun kohtalona voi olla hävitä aina kaikessa ja kuunnella muiden ihmisten pilkkaamista siinä samalla. Loppujen lopuksi kun vuodet vierivät eikä mikään koskaan kääntynyt hyväksi niin miksi täällä pitäisi olla muiden pilkattavana?
Jollekin läheiselle ihmiselle voi päällepäin näyttää että henkilöllä on kaikki hyvin mutta totuuttahan ei voi mitenkään tietää silloin kun silmä välttää. Ei voi nähdä mitä kyseiselle henkilölle silloin tapahtuu kun ei itse ole vierellä.
Vuodet eivät pyyhi pois paskoja muistoja jos tilalle ei ole tullut mitään hyvää ja sekin on yksilöllistä mitä kukin pitää iloista mieltä tuottavina asioina.
Ei kannata heittää elämää pois. Sinullakin n parantumaton sairaus todettu. Sain diagnoosin -Alzheimer talvella. Olen eronnut ja lapset ovat nuoria aikuisia. Minulla ei ollut parisuhdetta,vaan muutama naisystävä. Ajattelin että ei vielä suhteeseen. Kun tarvitsin tukea yksi ystävistäsi oli auttamassa. Hän neuvoi ja pyysi minua menemään hakemaan tietoa. Hän myös lähti mukaan tapaamaan eri tahoja. Hän ei poistunut kultani vaikka tilanteen on se mikä on. En edes tiennyt tai ymmärtänyt miten paljon hän minusta välittää. Viime viikolla hän ilmoitti että ei kykene jatkamaan kanssani kun en halua parisuhdetta. Minut valtasi pakokauhu. En halua menettää häntä. Ja ymmärsi että välitän hänestä ja tahdon elää hänen kanssaan. Jakaa tämän ajan minkä pystyn antamaan meille. Pyysin häntä miettimään onko hän valmis suhteeseen ,vaikka tietää että aikaa tuskin on kovin monta vuotta. Päädyimme alkamaan oikean suhteen. Aloin heti tuntemaan onnen tunteita. Elämä näyttää paljon valoisammalta ja elävämältä. On helppo hengittää. Nautimme päivä kerrallaan ja rakastamme. Tämän kurjan taudin vuoksi löysin onnen. Siis ei kannata luovuttaa. Aina on mahdollisuus.