Vaaran vuosina on totuttu pitämään sotien jälkeistä aikaa 1940-luvulla. Kommunistisen puolueen toiminta sallittiin ja kommunistit voittivat noin neljänneksen äänistä ensimmäisissä sodan jälkeisissä vaaleissa. Hertta Kuusinen julisti, että Tshekkoslovakian tie on meidänkin tiemme. Vasemmistolla oli noin puolet eduskuntapaikoista, joten periaatteessa hivuttautuminen kohti kumousta puolilaillisesti näytti mahdolliselta. SDP kuitenkin asettui jyrkästi vastustamaan Tshekkoslovakian tietä varsinkin, kun oli nähty miten moni demari oli ihan "vahingossa" putoillut juhlan huumassa ylempien kerrosten ikkunoista kadulle. SDP:n vähemmistöhallitus alkoi hartiavoimin presidentti Paasikiven myötvaikutuksella vastustamaan kommunistien uhoa. Vähitellen selvä SDP:n enemmistö vastusti kommunisteja niin, että näistä oikeaoppisista ja revisionistista luokkapettureista tuli toistensa veriviholliset.
Vaaran vuosien kumouksellista vaaraa on ehkä liioiteltu. Kommunistit olivat huonosti järjestäytyneitä ja eripuraisiakin vallankumouksen onnistumiseksi. Mutta kyllähän näillä sen suuntaista yritystä ja halua oli.
Itseäni on ihmetyttänyt se, miten oli mahdollista, että kommunistit rohmusivat peräti neljänneksen äänistä juuri hävityn sodan jälkeen. Suomessahan kommunistit eivät olleet mitään natsismia vastaan taistelleita vapauttajia kuten Itä-Euroopassa muuten. Olisi luullut, että kommunistien kannatus oli alamaissa, mutta toisin oli. Ehkä joku historiaa tunteva palstalainen pystyisi vähän valottamaan tätä minusta kummallista asiaa.
Tämä alkupuheenvuoron jälkeen sitten Kekkoseen ja todellisiin vaaran vuosiin. Olen aiemmin sanonut, että pidän Kekkosen ulkpolitiikkaa nerokkaana, mutta vaarallisena. Ulkopolitiikan onnistuminen riippui paljolti Kekkosen juonikkuudesta ja henkilöstä. Lopputulos oli hyvä, mutta tultiinko siihen liian suurten vaarojen kautta.
Paasikivi piti venäläisiä etäällä eikä halunnut tehdä omia aloitteita ystävyyden suuntaan. Paasikiven mielestä oli tärkeää elää luottamuksellisissa väleissä, mutta oma-aloitteiseen peliin ei kannattanut lähteä. Oli hyväksyttävä se, mikä on välttämätöntä, muttei yhtään enempää.
Tässä Kekkosen ulkopolitiikka alkoi erottua Paasiven politiikasta. Kekkonen toimi aktiivisesti ystävyyden ja luottamuksen lisäämiseksi, jotta hän ja Suomi saisi siten enemmän liikkumavaraa länteenkin päin. Tämä on juoni ja nerokas ajattelutapa. Pitkään neukut eivät epäilleet mitään. Vasta ilmeisesti 1970-luvulla he alkoivat epäillä Kekkosen vetävän heitä nenästä.
Vaaralliseksi Kekkosen ulkopolitiikan teki se, että se oli niin riipuvainen Kekkosen henkilöstä. Vain hän yksin tiesi pelinsä säännöt. Ja niitä sääntöjä ei voinut jaella ihan kelle tahansa kuin kaupan hyllyltä.
Seurauksena Kekkosen harjoittamasta ystävyyspolitiikasta oli se, että merkittävä osa muuta Suomea oli ihan tosissaan rähmällään ilman mitään filunkipelitarkoitusta. Meillä oli paljon myös poliitikkoja, jotka kuuntelivat ilmeisen kritiikittä niitä ohjeita, joita naapurista suoraan tai kotikommunistien välittämänä meille jaettiin.
1970-luvulla NL:n vyörytys alkoi kovemmilla kierroksilla. Hyvänä apuna tässä oli taistolaisuus, joka on niin ikään merkillinen suomalainen ilmiö. NL:n suunnitelmana ilmeisesti oli se, että Suomea voitaisiin sitoa paremmin NL:oon, jos Kekkonen vaihdettaisiin toiseen porvarilliseen kärkeen. Ahti Karjalainen oli Kekkosta tottelevaisempi (=tyhmempi) ja hänen avullaan saataisiin mitä vaan läpi. Vähintään hymypatsaan joka vuosi ansaitsevasta Eino Uusitalosta olisi tullut mainio pääministeriehdokas prssidentti Karjalaisen hoviin. Kumpikaan ei tuntuntu vallanhimossaan tai tyhmyyttään ymmärtävän tuon taivaallista siitä pelistä, mitä Kekkonen pelasi.
NL ei voinut ajaa Karjalaista liian läpinäkyvästi ohi Kekkosen. Se olisi herättynyt suomalaisissa epäilyjä, kun niitä jo muutenkin oli kylliksi Karjalaista kohtaan. Jos presidentti olisi sellaisessa tilanteessa yritetty vaihtaa Kekkosesta Karjalaiseen, tuloksena olisi voinut olla neukkujen kannalta paljon huonompi vaihtoehto, kun vaihto olisikin tullut Kekkosesta Koivistoon tai johunkin muuhun vaihtoehtoon. Tuskin Karjalaisesta olisi leivottu presdienttiä ilman poikkeuslakia, mutta ei sekään poissuljettu malli varmasti ollut. Tai sitten idänkortilla olisi kyetty pelottelemaan kaikki varteenotettavat vaihtoehdot pois pelistä etukäteen.
1970-lukua voi ehkä pitää vaarallisempana aikana kuin 40-luvun loppupuolta. Kekkosen myötävaikutuksella tapahtunut rähmälleen meno on niin laajamittaista, että Kekkosen henkilön vaihtaminen esim. Karjalaiseen olisi voinut olla suorastaan vallankumouksellinen seurauksiltaan. Yhteisiä sotaharjoituksia ei ehkä silloin olisikaan kyseenalaisettu, vaan asiat olisi hoidettu jopa siihen malliin, että aloitteentekijäksi olisi häveliäisyyssyistä merkitty Suomi.
Kekkosen vaarallisuus oli siinä, että hänen pelaamansa pelin onnistuminen riippui vain ja ainoastaan hänestä ja hänen kyvystään. Kun neukut tämän huomasivat, he tahtoivat vaihtaa Kekkospelinappulan vähemmän omatoimiseen ja juonikkaaseen (=paljon tyhmempään) Karjalaisnappulaan, jonka luonteva seuraajakandidaatti oli sitten Paavo Väyrynen.
Lopuksi vielä toinen asia, jota minun on ollut vaikea ymmärtää. Se on näiden taistolaisten suuri suosio. Se on helppo ymmärtää, että idealistinen radikaali vasemmistolaisuus nosti päätään 1960-luvulla. Tällainen kehitys oli luonnollista ja jopa toivottavaa yhteiskunnan uudistumiseksi. Ilmeisesti myös Kekkonen näki radikaalissa nuorisossa toivon uudesta ja paremmasta, koska hän lastenkutsuillaan pyrki tarkoin perehtymään ajattelevan nuorison aatemaailmaan. Kekkonen suosi myös muuten uusien entisiä totuuksia kyseenalaistavien ajatusten esille tuloa mm. Reporadion välityksellä.
Vasemmistoradikalismin yhteenliittymä telaketjukommunistien kanssa on kuitenkin se, mikä asiassa on minulle edelleen suuri mysteeri. Edustihan telaketjukommunismi imperialismia, byrokraattisuutta, suoranaista fasismia ja ulkoa opittuihin fraaseihin perustuvaa retoriikkaa pahimmillaan. Sen suomalainen johtohahmo oli kaikin puolin vastenmielisen oloinen pyyelvöitynyt Taisto Sinisalo, josta jo henkilönä paistoi kaikki sosialistikonservatismin merkit. NL:n johdossa oli toinen samanmoinen pystyyn kuollut reaalisosialististi Leonid Brezhnev. Miten ihmeessä nuorison intellektuellein osa saattoi mennä tällaiseen halpaan. Siihenkin aikaan eli 60-luvulla tavallinen tyhmä kansa tiesi ja tunsi sosialismin todellisen laidan NL:ssa.
Vaaran vuosien kumouksellista vaaraa on ehkä liioiteltu. Kommunistit olivat huonosti järjestäytyneitä ja eripuraisiakin vallankumouksen onnistumiseksi. Mutta kyllähän näillä sen suuntaista yritystä ja halua oli.
Itseäni on ihmetyttänyt se, miten oli mahdollista, että kommunistit rohmusivat peräti neljänneksen äänistä juuri hävityn sodan jälkeen. Suomessahan kommunistit eivät olleet mitään natsismia vastaan taistelleita vapauttajia kuten Itä-Euroopassa muuten. Olisi luullut, että kommunistien kannatus oli alamaissa, mutta toisin oli. Ehkä joku historiaa tunteva palstalainen pystyisi vähän valottamaan tätä minusta kummallista asiaa.
Tämä alkupuheenvuoron jälkeen sitten Kekkoseen ja todellisiin vaaran vuosiin. Olen aiemmin sanonut, että pidän Kekkosen ulkpolitiikkaa nerokkaana, mutta vaarallisena. Ulkopolitiikan onnistuminen riippui paljolti Kekkosen juonikkuudesta ja henkilöstä. Lopputulos oli hyvä, mutta tultiinko siihen liian suurten vaarojen kautta.
Paasikivi piti venäläisiä etäällä eikä halunnut tehdä omia aloitteita ystävyyden suuntaan. Paasikiven mielestä oli tärkeää elää luottamuksellisissa väleissä, mutta oma-aloitteiseen peliin ei kannattanut lähteä. Oli hyväksyttävä se, mikä on välttämätöntä, muttei yhtään enempää.
Tässä Kekkosen ulkopolitiikka alkoi erottua Paasiven politiikasta. Kekkonen toimi aktiivisesti ystävyyden ja luottamuksen lisäämiseksi, jotta hän ja Suomi saisi siten enemmän liikkumavaraa länteenkin päin. Tämä on juoni ja nerokas ajattelutapa. Pitkään neukut eivät epäilleet mitään. Vasta ilmeisesti 1970-luvulla he alkoivat epäillä Kekkosen vetävän heitä nenästä.
Vaaralliseksi Kekkosen ulkopolitiikan teki se, että se oli niin riipuvainen Kekkosen henkilöstä. Vain hän yksin tiesi pelinsä säännöt. Ja niitä sääntöjä ei voinut jaella ihan kelle tahansa kuin kaupan hyllyltä.
Seurauksena Kekkosen harjoittamasta ystävyyspolitiikasta oli se, että merkittävä osa muuta Suomea oli ihan tosissaan rähmällään ilman mitään filunkipelitarkoitusta. Meillä oli paljon myös poliitikkoja, jotka kuuntelivat ilmeisen kritiikittä niitä ohjeita, joita naapurista suoraan tai kotikommunistien välittämänä meille jaettiin.
1970-luvulla NL:n vyörytys alkoi kovemmilla kierroksilla. Hyvänä apuna tässä oli taistolaisuus, joka on niin ikään merkillinen suomalainen ilmiö. NL:n suunnitelmana ilmeisesti oli se, että Suomea voitaisiin sitoa paremmin NL:oon, jos Kekkonen vaihdettaisiin toiseen porvarilliseen kärkeen. Ahti Karjalainen oli Kekkosta tottelevaisempi (=tyhmempi) ja hänen avullaan saataisiin mitä vaan läpi. Vähintään hymypatsaan joka vuosi ansaitsevasta Eino Uusitalosta olisi tullut mainio pääministeriehdokas prssidentti Karjalaisen hoviin. Kumpikaan ei tuntuntu vallanhimossaan tai tyhmyyttään ymmärtävän tuon taivaallista siitä pelistä, mitä Kekkonen pelasi.
NL ei voinut ajaa Karjalaista liian läpinäkyvästi ohi Kekkosen. Se olisi herättynyt suomalaisissa epäilyjä, kun niitä jo muutenkin oli kylliksi Karjalaista kohtaan. Jos presidentti olisi sellaisessa tilanteessa yritetty vaihtaa Kekkosesta Karjalaiseen, tuloksena olisi voinut olla neukkujen kannalta paljon huonompi vaihtoehto, kun vaihto olisikin tullut Kekkosesta Koivistoon tai johunkin muuhun vaihtoehtoon. Tuskin Karjalaisesta olisi leivottu presdienttiä ilman poikkeuslakia, mutta ei sekään poissuljettu malli varmasti ollut. Tai sitten idänkortilla olisi kyetty pelottelemaan kaikki varteenotettavat vaihtoehdot pois pelistä etukäteen.
1970-lukua voi ehkä pitää vaarallisempana aikana kuin 40-luvun loppupuolta. Kekkosen myötävaikutuksella tapahtunut rähmälleen meno on niin laajamittaista, että Kekkosen henkilön vaihtaminen esim. Karjalaiseen olisi voinut olla suorastaan vallankumouksellinen seurauksiltaan. Yhteisiä sotaharjoituksia ei ehkä silloin olisikaan kyseenalaisettu, vaan asiat olisi hoidettu jopa siihen malliin, että aloitteentekijäksi olisi häveliäisyyssyistä merkitty Suomi.
Kekkosen vaarallisuus oli siinä, että hänen pelaamansa pelin onnistuminen riippui vain ja ainoastaan hänestä ja hänen kyvystään. Kun neukut tämän huomasivat, he tahtoivat vaihtaa Kekkospelinappulan vähemmän omatoimiseen ja juonikkaaseen (=paljon tyhmempään) Karjalaisnappulaan, jonka luonteva seuraajakandidaatti oli sitten Paavo Väyrynen.
Lopuksi vielä toinen asia, jota minun on ollut vaikea ymmärtää. Se on näiden taistolaisten suuri suosio. Se on helppo ymmärtää, että idealistinen radikaali vasemmistolaisuus nosti päätään 1960-luvulla. Tällainen kehitys oli luonnollista ja jopa toivottavaa yhteiskunnan uudistumiseksi. Ilmeisesti myös Kekkonen näki radikaalissa nuorisossa toivon uudesta ja paremmasta, koska hän lastenkutsuillaan pyrki tarkoin perehtymään ajattelevan nuorison aatemaailmaan. Kekkonen suosi myös muuten uusien entisiä totuuksia kyseenalaistavien ajatusten esille tuloa mm. Reporadion välityksellä.
Vasemmistoradikalismin yhteenliittymä telaketjukommunistien kanssa on kuitenkin se, mikä asiassa on minulle edelleen suuri mysteeri. Edustihan telaketjukommunismi imperialismia, byrokraattisuutta, suoranaista fasismia ja ulkoa opittuihin fraaseihin perustuvaa retoriikkaa pahimmillaan. Sen suomalainen johtohahmo oli kaikin puolin vastenmielisen oloinen pyyelvöitynyt Taisto Sinisalo, josta jo henkilönä paistoi kaikki sosialistikonservatismin merkit. NL:n johdossa oli toinen samanmoinen pystyyn kuollut reaalisosialististi Leonid Brezhnev. Miten ihmeessä nuorison intellektuellein osa saattoi mennä tällaiseen halpaan. Siihenkin aikaan eli 60-luvulla tavallinen tyhmä kansa tiesi ja tunsi sosialismin todellisen laidan NL:ssa.
Vastaukset 16
Vanhimmat
Perustat koko kirjoituksesi siihen, että oliko Kekkosen "ystävyyspolitiikka" liian vaarallista.
Et huomaa että se ei ollut vaarallista.
Sen meille mitään maksamattoman ystävyyden ja suomettumisen varjossa me hoidimme elintärkeät kaupalliset ja poliittiset suhteemme länteen. Jos se oli vaarallista, niin rohkea yleensä rokan syö.
Kuten sanoin pidän Kekkosen ulkopolitiikan hoitoa nerokkaana ja sen tuloksellisuutta onnistuneena. Samalla herätin kuitenkin epäilykseni siitä, että se oli verrattuna Paasikiven tapaan hoitaa ulkopolitiikkaa kuitenkin paljon vaarallisempaa, koska tuloksellisuus tässä pelissä riippui Kekkosen henkilöstä. Samaan aikaan muu maa meni tosissaan rähmälleen ja jos näistä rähmällään olijoista olisi noussut mies Kekkosen tilalle, olisimme olleet helisemässä.
Ei se että Kekkonen onnistui pelissään poista tuon politiikan vaarallisuuselementtiä. Uskon kyllä, että Kekkonen toimi asiassa vilpittömästi eikä osannut ennakoida toimintansa seurauksia tältä osin. Ei kukaan muukaan osannut ennakoida. Vasta nyt jälkeenpäin voidaan nähdä, kuinka vaarallista tuo kaksinaamainen pelipolitiikka oli myös Suomen kannalta. NL olisi pystynyt rikkomaan tuon pelin, jos se olisi lähtenyt ponnekkaammin vaatimaan Kekkosen eroa ja Karjalaisen pestaamista hänen tilalleen.
Tähän peliin Karjalaisella itsellään oli suurta halua ja sen vuoksi hän joutuikin välirikkoon Kekkosen kanssa, kun Kekkonen huomasi Karjalaisen sooloilut. Kekkosen suuriin saavutuksiin voidaan empimättä lukea se, että torppasi Karjalaisen etenemisen urallaan. Ehkä Kekkosen ansioksi voi lukea senkin, että tällä Karjalaisen kuningastien katkaisulla oli vaikutusta vielä siihen, että myös Väyrysen presidentiksi pääsy saatiin estettyä. Saatiin estettyä Suomen onneksi.
siihen ajan henkeen missä silloin elettiin.Silloinhan oli kaikki vasemmistolainen muodissa,Kekkonen kutsui luokseen näitä Radikaalikommunisteja ja oli heidän kanssaan hyvää pataa,tämä varmasti rohkaisi heitä toimimaan.Yrittiköhän Kekkonenkin sillä lailla saada uskottavuutta N-Liitossa?Yleensä kaikki ns.isänmaallinen toiminta oli huonossa huudossa,mainitsit jo Reporadion.Paavo Noposen hyllytys urheiluselostuksista oli yksi tapaus joka toi esiin sen ajan hengen.
Keskustalaiset nykyään tälläkin palstalla kovasti Kekkosta kiittävät,mutta eihän Kekkosesta ollut juuri muuta kun haittaa Keskustalle.Maatalous sai olla siihen aikaan jatkuvasti kärsijän osassa,oikeutetutkaan vaatimukset eivät menneet läpi,Kekkonen pani Ihamuotilan riviin ja asia oli sillä keskusteltu.Lakkoja oli paljon Kekkosen aikana vaikka nän nuoli vasemmiston persettä,omalle väelleen Kekkonen näytti sitten sitä samaa.Silloin oli otollinen aika SMP.protestille,ja kyllä se hyvää tekikin,Keskusta joutui jonkin verran katsomaan myös kannattajiensa asioita uusin silmin.
Ne tiedot että 70 luvulla elettiin myös vaaran vuosia on tullut myöhemmin ainakin minulle vähän yllätyksenä,ei sitä silloin niin aistinut,mutta totta kai se on.Kekkonen ei koskaan muistaakseni puuttunut sellaiseen asiaan kun sotaveteraanien pilkkaamiseen joka oli silloin varsin yleistä,kaikkeen muuhun hän kyllä puuttui,ihmiset joutuivat syrjään virkaurallaan jos Kekkonen ei heitä hyväksynyt.
Vanhasen kyllä kannattaa ottaa vähän opikseen Kekkosen ajasta,ainakin siinä ettei kannattajien asiaa unohtaa,eikä antaa vasemmistolle liiaksi periksi,niistä tulee kyllä kova vastapotku.
Kansan arvioissa Kekkosesta painaa se, että UKK onnistui. On oikein hyvä kysymys, miten Suomi mahtaisi jaksaa, jos olisi noudatettu toisenlaista politiikkaa kuin mita noudatettiin.
Jo Paasikivi nimitti Suomen kansaa poliittisesti lahjatomaksi. Hän tarkoitti tällä sitä, että jukuripäisten suomalaisten oli vaikea hyväksyä uusia tosiasioita ja oppia elämään niiden mukaan.
"Maantieteelle ei mitään voida", ukko pauhasi ja paukutti keppiään.
Kekkonen takoi samaa oppia suomalaisten kalloon ja iskosti mieliin, että Neuvostoliitton kanssa on tultava toimeen, haluttiin tai ei. Mitä olisi tapahtunut jos Suomi olisi ryhtynyt panemaan suhteitaan poikki itäiseen naapuriin ? Olisiko täällä ollut sen jälkeen paremmin ? Olisiko länsi meitä auttanut ? Olisiko Moskova vapissut jos Suomessa olisi annettu jämäkkä julkilausuma ?
Kekkosen suhde itään sekä länteen oli aina
hyvin selkeä. Suomi oli osa länttä, muttei sallinut sitä, että länsi olisi käyttänyt Suomea itää vastaan. Kekkonen pyrki maksimoimaan Suomen edun hoitmalla idänsuhteet niin hyvin kuin mahdollista, jotta liikkumatila lännen suuntaan olisi suurin mahdollinen.
Suomen nykyisen aseman perustat luotiin UKK:n kaudella 1960- ja 70- luvuilla. Suomi liittyi Eftaan, OECD:hen ja solmi vapaakauppasopimuksen EEC:n kanssa. Moni nykyisin vaikuttavissa asemissa oleva poliitikko vastusti silloin Suomen EEC- sopimusta, jonka Kekkonen jääräpäisesti ajoi läpi ja jonka takuumieheksi hän asettui Moskovaa vastaan.
En pyri kiistämäänkään näitä asioita, mitä toit esille. Kuten sanoin pidän Kekkosen ulkopolitiikan hoitoa nerokkaana ja sen tuloksellisuutta onnistuneena. Samalla herätin kuitenkin epäilykseni siitä, että se oli Paasikiven tapaan hoitaa ulkopolitiikkaa kuitenkin paljon vaarallisempaa, koska tuloksellisuus tässä pelissä riippui Kekkosen henkilöstä. Samaan aikaan muu maa meni tosissaan rähmälleen ja jos näistä rähmällään olijoista olisi noussut mies Kekkosen tilalle, olisimme olleet helisemässä.
...
Suomi liittyi liitännäisjäseneksi Eftaan 27.3.1961
Täysjäsenyys koitti 1986 kun Euroopan vapaakauppaliiton neuvosto hyväksyi Suomen täysjäsenekseen
1.1.1986 alkaen.
http://www.finpro.fi/DynaGen_Attachments/Att104129/104129.pdf
Kaikki tuo esittämäsi, jolla perustelet Kekkosen yksinvaltaa, sanoisin mielivaltaa, ei oikeuta hänen menettelytapojaan, jollaiset eivät saa kuulua demokratiaan millään perusteella. Jesuiittojen "tarkoitus pyhittää keinot"-ajattelu ei ole hyväksyttävää politiikassa.
>> Kekkonen takoi samaa oppia suomalaisten kalloon ja iskosti mieliin, että Neuvostoliitton kanssa on tultava toimeen, haluttiin tai ei. Mitä olisi tapahtunut jos Suomi olisi ryhtynyt panemaan suhteitaan poikki itäiseen naapuriin ? Olisiko täällä ollut sen jälkeen paremmin ? Olisiko länsi meitä auttanut ? Olisiko Moskova vapissut jos Suomessa olisi annettu jämäkkä julkilausuma ? >Kekkosen suhde itään sekä länteen oli aina
hyvin selkeä. Suomi oli osa länttä, muttei sallinut sitä, että länsi olisi käyttänyt Suomea itää vastaan. Kekkonen pyrki maksimoimaan Suomen edun hoitmalla idänsuhteet niin hyvin kuin mahdollista, jotta liikkumatila lännen suuntaan olisi suurin mahdollinen.
On tietysti mielenkiintoista pohtia Kekkosen käyttäytymistä tuosta näkökulmasta, että se olisi ollut häneltä koko ajan vain NL:n hämäystä ja "leikkiä tulella" jalojen tarkoitusperien vuoksi, ja että hän pystyi tuossa pelissä koko ajan sumuttamaan neukkuja ja tyhmempiä suomalaisia poliitikkoja. Kiehtovaa on asiaa noinkin käsitellä, varsinkin, kun teet sen hyvällä taidolla kuten aina.
Mutta minä en ole samaa mieltä kuin osittain. Ei Kekkonen ollut niin rohkea mies, että hän olisi tuollaiseen peliin ryhtynyt, ellei pelin luonne olisi ollut NL:n tiedossa. Kekkonen oli loppujen lopuksi kovinkin arka NL:n suhteen, pelokas suorastaan aina, niin pelokas, että pelko sekä hänen omasta kohtalostaan ja varmaan myös Suomen kohtalosta käänsi tuon ennen isänmaallisen miehen kokonaan toiselle uralle. Kekkonen oli varsin sitoutunut NL:n palvelija, ja se peli, jota hän pelasi NL:n kanssa mm. "yöpakkasissa" ja "Novosibirskin lavastuksessa" oli yhteispeliä neukkujen kanssa.
Mutta NL:lta saamansa liekanarun pituuden Kekkonen kyllä osasi käyttää taitavasti hyväkseen, ja saattoi hän joissakin asioissa tehdä filunkiakin eli sahata silmään suurta tukijaansa - ovathan sellaisesta näyttöjä eräät historiantutkijat löytäneet - ja varmasti hän oli loppuun saakka sen verran isänmaallinen mies, että hänellä oli aito huoli perintönsä joutumisesta vielä matelevampien NL:n ystävien kuten Karjalaisen ja Uusitalon käsiin, ja niinpä hän torppasikin heidän tiensä demarien avulla.
Ja vaikka Kekkosen tarkoitus olisikin ollut koko ajan vain viilata neukkuja linssiin Suomen edun vuoksi, niin sittenkään ei voida pitää hyväksyttävinä sitä pakkoa suurempaa NL:n nöyristelyä, joka niin ilkeästi "suometti" meidät muun maailman silmissä, eikä tuonut meillekään mitään lisäarvoa. Ja mistään syystä ei voida hyväksyä niitä kovia menettelyjä, joita hän kohdisti vastustajiaan, usein parhaita suomalaisia kohtaan. Jesuiitat sanoivat, että "tarkoitus pyhittää keinot", mutta Kekkonen oli jesuiitta protestanttisessa Suomessa vuosisatoja noiden muiden jesuiittojen jälkeen.
Hyvä, että tuot esille tuon peruseron, mikä oli Paasikiven ja Kekkosen politiikassa. Se ero nimittäin oli perusperiaatteessaan ratkaisevan suuri, kuten minäkin olen täällä historiantutkijoiden käsityksiä peilaten osoittanut.
Kirjoituksesi on kyllä todella hyvä ja mielenkiintoinen, ja otan sen talteen kenties joskus sitä tarkemminkin kommentoidakseni, mutta ainakaan näin ensi lukemalta en siihen varauksitta yhdy. Lienetkö Sinäkään ollut ihan tosissasi tuota kirjoittaessasi?
Tottakai olen kirjoittanut tuon tosimielellä. Ei minulla riitä huumori noin pitkien vitsien väsäämiseksi huvin vuoksi.
Olet kyllä oikeassa siinä, että Kekkonen pelasi peliä toisinaan myös neukkujen hyväksi tai ehdoilla. Tämä oli välttämätöntä sen vallan saavuttamiseksi, mikä Kekkosella lopulta oli. Mielestäni Kekkosen häikäilemätön ja keinoja kaihtamaton vallanhimo ja ajoittain tuon vallan mahdollistamana nerokas tai valtioviisas ulkopolitiikka eivät sulje toisiaan pois. Juuri se, että Kekkonen osallistui yhteistyössä venäläisten kanssa noottien tilaukseen, on osa sitä vaarallista peliä, jota Kekkonen harjoitti. Paasikivi ei kuuna päivänä olisi noin riskaabeleihin virityksiin lähtenyt.
Se että sanon Kekkosen ulkopolitiikkaa pelinä osin nerokkaaksi ei tarkoita sitä, etteikö hänen keinojaan voisi kritisoida eikä myöskään sitä, ettei hänen peliään ja sen seurauksia voisi pitää Suomelle seurauksiltaan vaarallisina. Ulkopolitiikan henkilöityminen yhteen ainoaan ihmiseen on jo sinänsä vaarallista. Kekkosen ulkopuolella kaikki muut olivat potentialisti neuvostovastaisia Taisto Sinisaloa lukuunotamatta. Hänen kohdallaan olisi ollut liian epäuskottavaa puhua neuvostovastaisuudesta. Mutta Koivisto, Virolainen, Aarne Saarinen, Ele Alenius, Kalevi Kivistö, jopa Ahti Karjalainen ja Kalevi Sorsa eivät voineet olla varmoja siitä, että heidän passinsa aina leimattaisiin neukkujen toimesta. Tällä epävarmuudella haluttiin pitää ohjat käsissä ja kaikki nöyrinä.
Uskon kyllä sinua siinä, että Kekkonen oli myös pelokas NL:n suhteen. Ei hän tiennyt varmasti, mitä sillä puolella ajateltiin ja tultaisiin tekemään. Sen vuoksi täytyi olla välillä mielein kielin ja kun narua annettiin koiralle enemmän, saattoi mennä taas aidan ali toisellekin puolelle ruohoa syömään. En siis missään tapauksessa tarkoittanut sitä, että peli oli koko ajan Kekkosen hallussa ja että hän oli sen kulun yksityiskohtiaan myöten tarkkaan suunnitellut. Ei sellainen tietenkään ole mahdollista. Sanotaan, että pelasi tuota peliään niin hyvin kuin taisi ja joka tapauksessa paremmin kuin kukaan toinen suomalainen, koska säännöt olivat osin hänen laatimansa.
Jos mahdollista, toivoisin, että vastaisit noihin pariin kysymykseeni, jotak ovat minulle mysteereitä. Siis kommunistien suuri suosio heti sodan jälkeisissä vaaleissa ja vasemmistoradikalismin muovautuminen taistolaisuudeksi, joka oli puhdasoppista konservatiivista teleketjukommunismia.
Ei riitä minun kompetenssini antamaan pyytämäsi vastaukset edes niin, että itsekään voisin olla vakuuttunut vastaukseni pitävyydestä. Yritän kuitenkin:
>> kommunistien suuri suosio heti sodan jälkeisissä vaaleissa > vasemmistoradikalismin muovautuminen taistolaisuudeksi, joka oli puhdasoppista konservatiivista teleketjukommunismia.
tarkoitus oli liittää talouden avulla Suomi itseensä kiinni, johon kuuluivat nämä viisivuotiskauppasopimukset.
Lisää tuosta kauppasuhteista voi halutessa lukea---->http://keskustelu.suomi24.fi/show.fcgi?category=110&conference=1500000000000105&posting=22000000005657248
Jossittelu on turhaa, koska todellisuudessa Ahti Karjalainen ei selvinnyt voittajaksi edes presidentinvaalien esivaalista, vaan hävisi sen Johannes Virolaiselle selvin luvuin.
Ei Ahti Karjalaisella ollut mitään mahdollisuuksia presidentiksi. Jo 1970-luvun alun gallupit osoittivat, että Mauno Koivisto on kansan ehdoton suosikki. Koiviston suosion takiahan Kalevi Sorsakin ryhtyi puuhaamaan Kekkosta puolueensa ehdokkaaksi vuonna 1978 toiveenaan, että Manun suosio laskee sitä mukaa, kun tämän otsakiehkura harvenee.
Vihjailu Karjalaisen valinnasta poikkeuslailla tai valitsijamiesten painostuksella menee jossittelu-tasolla jo äärimmäisyyteen. Siinä tapauksessa kritiikin kohde ei ole enää Kekkonen, vaan koko Suomen kansa.
On selvä, että se mitä ei tapahtunut mutta joka olisi voinut tapahtua jossain spekulaatiossa on pelkkää jossittelua. Kun kerran näin on, meidän tulisi kai johdonmukaisesti mitätöidä kaikki presidentti Kekkosen ulkopolitiikan saavutuksiksi luetut teot. Nehän ovat samassa mielessä vain jossittelua. Väite siitä, että Kekkonen viisaalla toiminnallaan torjui NL:n uhan ja sai Suomelle liikkumavapautta, on tässä mielessä jossittelua.
Karjalaisen presidenttien eteen oltiin valmiita tekemään jos mitä vippaskonstia. Kaupallisia vaikeuksia oli tilauksessa ja neukuilla lienee ollut omiakin suunnitelmia pikku kriisien valmistelemiseksi. Karjalainen olisi sitten yksityisellä toiminnallaan sankarillisesti päästänyt meidä pahasta. Näin Kekkostakin autettiin vaikeina hetkinä. Paavo Väyrynen on jopa kertonut julkisesti näistä tilaustöistä, jonka yhtenä arkkitehtinä hän itse oli.
Virolaisen esivaalivoitonkin jälkeen kyti puheet mahdollisesta mustasta hevosesta. Valitsijamiehethän eivät olleet sidottuja asetettuhin ehdokkaisiin. Musta hevonen oli tietysti Ahti Karjalainen ja NL:n painostusta tai muuta vaikuttamista odoteltiin. Mutta siihen, ettei sitä sitten tullutkaan, vaikutti ehkä se, että valtakuviot alkoivat olla vähän epäselviä myös naapurin puolella Brezhnevin väsyessä ja sitten kuukahtaessa.
Karjalaisen ei olisi ollut mitään mahdollisuuksia menestyä normaaleissa vaaleissa esim. Mauno Koivistoa vastaan. Karjalainen olisi ehdottomasti tarvinnut naapuriapua tullakseen valituksi. Siinä pelissä Koivisto olisi pitänyt leimata neuvostovastaiseksi esim. löyhän asevelissosialistitaustansa vuoksi.
Karjalaisen torjuntatyö on historiallinen tosiasia, Historioitsija Jukka Seppinen on tämän asian käsitellyt tuoreessa Kekkoskirjassaan varsin tarkoin.
Kekkosen onnistuneen idänpolitiikan vastapainoksi on kiinnostavaa katsoa asiaa siitä "vaaran näkökulmasta", joka kehittyi sen seurauksena, että Kekkonen hamusi itselleen kaiken mahdollisen sisäpoliittisenkin vallan, joka hamuttavissa oli.
Jos asia katsotaan tulosten kannalta, niin on helppo yhtyä Oivan näkökulmaan: Suomi pelastettiin ja saatiin liitetyksi länteen. Mutta toisaalta sen hintana maksettiin parlamentarismin lahottaminen sisältä käsin, kun presidentin hovi päätti kulisseissa asioista eikä maassa säädetty yhtään merkittävää lakia ilman Kekkosen hyväksymistä.
NL:on suhteiden kannalta iso riski todella oli, että ulkopolitiikka rakentui yhden kortin - Kekkosen - varaan, mutta saman hengenvetoon voi toki todeta, että tämä piti ulkopolitiikan myös tiukasti "virallisella linjalla", kun sitä ei tarvinnut pohtia kuka ulkopolitiikkaa johtaa. ;-)
Itse olen sitä mieltä, että Kekkosen "veljeily" NL:on kanssa saattoi olla hyväkin juttu 60-70-lukujen vasemmistoboomin aikana. Jossitellen voisin sanoa, että "paasikivimäisempi passiivinen ystävyyspolitiikka" olisi saattanut lisätä yya-paineita Suomea kohtaan, vaikka mistä senkään jälkikäteen tietää.
Suomen ja NL:on suhteiden arvioinnissa olisi myös hyvä tietää enemmän NL:on kulloisistakin vallanvaihdoksista ja niiden vaikutuksesta Suomen suuntaan, sillä ihmisistä kait paineiden suuntaaminen siinäkin suunnassa aiheutui.
Ehkä osasyynä kommunistien suosioon tuolloin oli kommunistien toiminnan laillistuminen Suomessa. Suomalaiset kommunistithan kuitenkin olivat kuten muutkin suomalaiset, mahdollisuuksien mukaan lainkuuliasta väkeä.
Toiminnan laillisuus johti toiminnan avoimmuuteen. En tiedä tästä yksityiskohtia, mutta tuolloin oli tietenkin luonnollista kuulua ammattiliittoon, joiden johdosta demarit ja kommarit kilvoittelivat. Hyvin monessa liitossa (esim. rakennusliitto) kommunistit miehittivät johtopaikat, ja työpaikoilla uudet miehet patistettiin porukalla liiton jäseniksi. Voisi olettaa myös liiton toimineen eräänlaisena "rajapintana" itse puolueeseen liittymiseen, tai ainakin sen ehdokkaiden äänestämiseen, kun ottaa huomioon tuon ajan töiden työvoimavaltaisuuden.
On tosiaan vaikeaa enää ymmärtää (varsinkin, kun ei itse ole kokenut tuota aikaa) tuon ajan trendejä. Ehkä myös Nl koettiin yleisesti (ei vähiten Suomen muuttuneen ulkopolitiikan johdosta)jonain muuna, kuin vainolaisena ja vihollisena. Sekin kannusti ja rohkaisi tavallisia ihmisiä liittymään järjestöihin, kuten esim.SNS, joka toimi sitten (SKP:n, ja Paasikiven, myöhemmin Kekkosen ohella) suhteiden hoitajana ja avaajana itään päin.