Kärsin vaikeasta ahdistuksesta ja paniikkihäiriöstä. Tahtoisin elää, enkä olla yksin tunteideni kanssa.
Taustaa: olen 23v likka, ylipainoinen, seurustelen (kohta tule 4v täyteen), mulla on psoriasis, astma ja välilevyrappeumaa sekä muuta ranka ongelmaa alaselässä. Vanhemmat eros ku olin ala-asteella, ollut kaikenlaista ongelmaa narsisti isäpuolikokelaan kanssa. 2013 mut raiskattiin ja 2014 mun pikkuveli teki itsemurhan.
Tilanne nyt: Olen optimistinen, luja ja vahva. Mielelläni autan ja kuuntelen ihmisiä ja olen hyväsydäminen. Mutta en pysty puhumaan omista asioistani. Käyn töissä ja olen siellä pidetty. Uudella paikkakunnalla olen saanut jos ystäviäkin (asun yksin). Mutta minulla ei ole silti ketään kelle pystyisin purkamaan tätä h*lvetin moista pahaa oloani. Romahdan yleensä kämppään päästyäni. Itken, en syö, tärisen, hikoilen ja luulen kuolevani. Hengittelen, rauhoitun ja nauran taas. Poikaystäväni ei ole täällä silloin kun hänet tarvisin vierelleni. Siksi yritän etsiä vertaistukea.
Puoli vuotta asuin kotona, 2vk kotiin muuttoni jälkeen pikkuveljeni kuoli. Keskityin auttamaan perhettäni ja sysäsin omat ajatukseni jonnekin. Muutettuani 500km päähän perheestäni ja saatuani aikaa olla yksin kaikki tämä ahdistus iski vasten kasvojani. Syön paniikkihäiriöön Citalopramia 20mg annoksella. Tarvittaessa Oxaminia 15mg annoksella. Juuri ennen tämän viestin kirjoitusta otin ensimmäistä kertaa koskaan (puolikkaan) Oxamin-tabletin. En tiedä miten puhuisin tai edes mitä haluaisin puhua. Pikkuveljestäni kyllä, raiskauksesta kyllä, itsestäni kyllä. Mutta en tiedä miten ja kenelle.
Psykoterapiaan on ilmeisesti lähete vireillä, mutta siihenkin menee aikaa. Vinkkejä mitä tehdä? Asun Kanta-Hämeen ja Uudenmaan rajalla. Onko kellään kokemuksia vertaistukiryhmistä? En sellaiseen uskalla mennä yksin. Voiko sellaisiin ensimmäisellä kerralla lähteä tukihenkilö mukaan? Missä sellaisia on? Tai miten sellaiseen pääsee? Romahdukseni saavat minut ajatteleen sitä kuinka helppoa olisi mennä veljeni perässä. Mutta Raamattu yöpöydällä muistuttaa minua jäämään tänne. Eikä jokin sisälläni anna luovuttaa. Olisin enemmän kuin kiitollinen avusta...
Taustaa: olen 23v likka, ylipainoinen, seurustelen (kohta tule 4v täyteen), mulla on psoriasis, astma ja välilevyrappeumaa sekä muuta ranka ongelmaa alaselässä. Vanhemmat eros ku olin ala-asteella, ollut kaikenlaista ongelmaa narsisti isäpuolikokelaan kanssa. 2013 mut raiskattiin ja 2014 mun pikkuveli teki itsemurhan.
Tilanne nyt: Olen optimistinen, luja ja vahva. Mielelläni autan ja kuuntelen ihmisiä ja olen hyväsydäminen. Mutta en pysty puhumaan omista asioistani. Käyn töissä ja olen siellä pidetty. Uudella paikkakunnalla olen saanut jos ystäviäkin (asun yksin). Mutta minulla ei ole silti ketään kelle pystyisin purkamaan tätä h*lvetin moista pahaa oloani. Romahdan yleensä kämppään päästyäni. Itken, en syö, tärisen, hikoilen ja luulen kuolevani. Hengittelen, rauhoitun ja nauran taas. Poikaystäväni ei ole täällä silloin kun hänet tarvisin vierelleni. Siksi yritän etsiä vertaistukea.
Puoli vuotta asuin kotona, 2vk kotiin muuttoni jälkeen pikkuveljeni kuoli. Keskityin auttamaan perhettäni ja sysäsin omat ajatukseni jonnekin. Muutettuani 500km päähän perheestäni ja saatuani aikaa olla yksin kaikki tämä ahdistus iski vasten kasvojani. Syön paniikkihäiriöön Citalopramia 20mg annoksella. Tarvittaessa Oxaminia 15mg annoksella. Juuri ennen tämän viestin kirjoitusta otin ensimmäistä kertaa koskaan (puolikkaan) Oxamin-tabletin. En tiedä miten puhuisin tai edes mitä haluaisin puhua. Pikkuveljestäni kyllä, raiskauksesta kyllä, itsestäni kyllä. Mutta en tiedä miten ja kenelle.
Psykoterapiaan on ilmeisesti lähete vireillä, mutta siihenkin menee aikaa. Vinkkejä mitä tehdä? Asun Kanta-Hämeen ja Uudenmaan rajalla. Onko kellään kokemuksia vertaistukiryhmistä? En sellaiseen uskalla mennä yksin. Voiko sellaisiin ensimmäisellä kerralla lähteä tukihenkilö mukaan? Missä sellaisia on? Tai miten sellaiseen pääsee? Romahdukseni saavat minut ajatteleen sitä kuinka helppoa olisi mennä veljeni perässä. Mutta Raamattu yöpöydällä muistuttaa minua jäämään tänne. Eikä jokin sisälläni anna luovuttaa. Olisin enemmän kuin kiitollinen avusta...
Vastaukset 3
Vanhimmat
Juuri kirjoitin itsekin tälle palstalle samasta aiheesta. Sairastanut vaikeaa masennusta kohta 10 vuotta. Itsemurhayrityksiäkin on. Kehotan löytämään elämästä muitakin syitä "jäämään tänne" kuin Raamattu. Jotain ihan arkielämän pieniä konkreettisia asioita. Muiden auttamisella voi auttaa itseäänkin, se on sitä vertaistukea. Joku pieni tavoite vaikka. Esim. jos vaikka pyöräily kiinnostaa, niin aseta itsellesi kohtuullinen tavoite kuten pyöräillä joka viikko 5km lenkki.
Toivoisin voivani auttaa sinua edes jotenkin.
Ensiksi iso HALAUS sinulle! Elämäsi on ollut tosi rankkaa, mutta optimistisella asenteellasi saat sen kyllä käännettyä onnelliseksi.
Auttaisiko, jos kokeilisit kirjoitusterapiaa? Pura kaikki paha olo paperille ja anna tulla ulos kaikki kipeä ja kaikki vääryys mitä on kohdallesi tullut.
Vertaistukea löytyy kun googlaat. Soita ensin ja kysele, jos et uskalla mennä yksin. Kysy puhelimessa, onko jossain lähellä jotain paikkaa minne voisit mennä ja kysy jos joku lähtisi tueksesi. Lähtisikö poikaystäväsi ensimmäisellä kerralla? Entä jos jutteleisit vaikka seurakunnan diakonin kanssa?
Minunkin pikkuveli teki itsemurhan ja oma elämäni on ollut hyvin rankkaa. Oli vaikka mitä ahdistusta. Kirjoittelin paljon pois omaa pahaa oloa. Jossain vaiheessa sain jotain lääkettäkin, mutta lopetin sitten niitten syömisen (ja auttoi). En tahdo suositella lääkkeitten syömisen lopettamista mitenkään, kerron vain, että minulle oli hyvä lopettaa.
Vuosien varrella on kaikki kääntynyt omalla kohdallani hyvään suuntaan, ja kaikki on oikein hyvin nyt. Kerron tämän siksi, että voit luottaa siihen, että kaikki voi järjestyä, vaikka olisi miten huonosti asiat.
Hyvä on että on Raamattu tukenasi ja se jokin siellä sinun sisällä antaa sinulle voimia, älä luovuta! Elämä on ihanaa kaikkine vaikeuksineen. Nyt on kesä tulossa. Keksi jotain oikein kivaa! Joka aamu kun heräät, niin ajattele että tästä päivästä tulee hyvä.
Esim tässä on erään lääkärin antamia ohjeita: http://www.studio55.fi/hyvinvointi/article/laakari-antaa-ohjeet-onneen-nailla-harjoituksilla-saat-paremman-elaman/132620
Lue myönteisyyskirjoja, kirjastosta löytyy. Hanki itsellesi jotain kivaa, helli itseäsi, lähtekää yhdessä poikaystäväsi kanssa retkelle, luontoon. Tee oikein lista, mitä kaikkea kivaa voi tehdä. Hymyile ensimmäisenä aamulla peiliin: - sano "hei muru", niin tuut heti hyvälle tuulelle (heh, heh, - ilman meikkejä ja kampausta...).
Kaikkea hyvää sinulle!
Minulla samat ongelmat, olen tosi 66v mutta yksinäisyys tekee ahdistuneeksi, sain masennuslääkettä en tiedä ei kai se yksinäistä auta, kaipaan lasteni tukia mutta heillä on omat menonsa. Olen käynyt ryhmissä kolmessakin, eipä sieltä juttuseuraa löytynyt ajattelin pysyä kotona, olen ainakin yrittänyt, kukaan ei katso kun sinne menee rohkeutta vain ottaa ensiaskel.