Käsitys kuolemasta

Taidat nyt ajatella asiaa omalta näkökohdaltasi. Minun veljeni kuolema autokolarissa ei ollut mielestäni pelastus ja voithan kysellä lapsensa menettäneiltä, tuntuuko se pelastukselta?

Jotenkin niin Ruunemainen kirjoitus tuli mieleeni.

Onhan tämä palsta jossa kirjoittavat ikääntyneet ihmiset mielipiteistään tänne kyllä aloitus kuuluu ei kaikenikäisten keskusteluun, eli siis kuka näkee mitenkin asiat.

Kauan eläneenä ja hyvin paljon kokeneena alan jo minäkin väsymään tavallani, juhlat alkavat olemaan kuin turhia varsinkin lähipiirissä minne on mentävä kuin pakosta että tapaa paljon ihmisiä, siitä on omat seuraukset väsymys, monta päivää menee palautumiseen.
Haluan tavata ihmisiä ja etenkin ystäviä mutta kahden kesken, jää kaikki ylimääräinen hössötys ja virkistyy keskusteluissa, ei ole tarvetta monelle kertoa samaa.
Eutanasia on joissakin maissa sallittu, mutta sitä en kannata tällä järjellä.

Teho osastolle ei päästetä kuin yksi tai kaksi vierasta kerrallaan. Niinkö heikosa hapessa tänne kirjoitelaan. Miten noin huonokuntoinn enää liikenteessäkään voi olla vaarantamatta kun niitä autojakin tulee koko ajan vastaan ja ohi.

Usein olen mielessäni pyörittänyt ajatusta millaiset analyysit näistä kirjoituksista voisikaan saada. Joillakin palstoilla voisi vaikka urheilun kannalta ja muuten vaan tehdä testejä. Toisaalta ei näissä paljon arvauksen varaa jää lukee vaikka takaperin tai silmät kiinni, samaa hölötystä ja ala-arvoista kritiikkiä, jatketaan vaan kukin ilmaisten omaa mielen tilaansa. Kun jossain horjuu niin horjutetaan lisää.

Onhan palstalla paljonkin käsitelty kuolemaa ajoittain. Tämän ikäiset tiedostavat toki sen mahdollisuuden, milloin tahansa. Tosiaan, on moni valinnut kuoleman, päästäkseen tuskalliseksi koetusta elämästään, mutta monella myös hätähuuto vaikeuksiinsa. Riittääkö siinä tilanteessa edes ajatustakaan, mitä siinä lähimmilleen aiheuttaa?

Vaikea on ymmärtää miksi oma mieli kääntyy kuin itseään vastaan, jouduttaakseen kaiken loppua. Niin syvä pettymys elämään, täytyy olla jo heikkoutta itsessään, tai vakavasti otettavaa masennusta, johon voi saada apua lääketieteeltä,...sen tien on useammat valinneet.

Muutenkaan en edes tiedä, mitä lohtua/iloa voisi tavalliset kanssakirjoittajat antaa, --- elämänkatsomus kun ei askartele noiden asioiden parissa juurikaan,... mutta mikäpä voi estää kertomasta tunteistaan jos se kerran helpottaa.

Toki siihenkin tulee raja ymmärtämiseen, jos se tavaksi käy, kun ei kukaan voi täällä tuntea toisten mielenlaatua ja kaikkien ongelmien perimmäisiä syitä.

Kävin eilen parilla hautuumaalla kierroksen, kun alakerran stereometeli vain jatkui ja jatkui...
Pitkähkö matka. Oli haudattu näköjään entisen naapurin emäntä, 90 vuotta. Muistan kun pikkupoikana esitteli minulle juuri ostamiaan nailonsukkia. En uskonut, että oli sukat jalassa kun ei niitä näkynyt...
Pari muutakin puolituttua oli peitetty mullan alle viime näkemän jälkeen. Toinen kymmenkunta v minua nuorempi.
Toisella hautuumaalla oli isovanhempien hautakivi kallistunut vähän lisää viime kesästä. Mitenhän sen saisi oikaistua kun tuskin yksin jaksan liikuttaa ja kaveria ei ole? Muut sukulaiset kaukana, vielä vanhempia tai sairaita.
Isoäidin vanhempien hautakiven teksteissä useita tietämättömyydestä johtuvia virheitä. Tulisikohan ikuiset vihat jos omalla kustannuksellani kaikessa hiljaisuudessa teettäisin samanlaisen mutta virheettömän kiven ja vaihtaisin sen tilalle? Nykyisen teettänyt kuitenkin arvaisi, kuka on ollut asialla.

Jotenkin siellä tuli tuttuuden jarauhallisuuden tunne. Kai se tuoni kutsuu jo. Olen kyllä ajatellut, että poltattaisin tämän maallisen majani ja tuhkat tuuleen... Pitäisi vain saada asia paperille ja sitten - mihin se paperi?