Suvussani ollaan aina oltu terveitä eikä kukaan, minä itsekään, lähipiirissäni osaa suhtautua sairastumiseeni. Olen 30-vuotias, joten aika nuori vielä.
Minulla on sairastumiseni myötä tullut univaikeuksia illalla. Ajattelen vain sairauttani ja mitä kaikkea se voi tuoda mukanaan vielä tulevaisuudessa. Ja että mitä kaikkia mahdollisuuksia elämässä sairaus voi viedä, mitä unelmia ja tavoitteita, misä kaikesta minun on luovuttava sairauden takia.
En edes heti kertonut läheisilleni, kun sain diagnoosin. Äitini sai tietää, kun olin käymässä vanhempieni luona ja näki lääkepurkin pilkistävän laukustani. Ilmeisesti äitini oli googlannut lääkkeen nimen ja saanut sitä kautta tietää että se on masennukseen tarkoitettu lääke. "Oletko sairastunut masennukseen?" äitini kysyi myöhemmin sinä iltana enkä enää voinut kieltää ja piilottaa sitä, ja niin sitten myönsin. Äitini meinasi soittaa isällekin, joka oli silloin vielä töissä, mutta estin ja sanoin, että kerrotaan isälle seuraavana päivänä vasta (seuraava päivä oli lauantai).
Isä kuitenkin huomasi heti, kun tuli kotiin, että olimme äidin kanssa itkeneet, ja kerroimme jo samana iltana isällekin. Voi sitä itkun määrää...
Minua helpottaa tieto, että tutkijat tekevät masennuksen parantamiseksi jatkuvasti töitä, ehkä jo minun elinaikanani saadaan tietää, mikä masennuksen aiheuttaa (virus? kudosvaurio? kemiallinen häiriö?) ja ehkä ehdin saada hoidonkin siihen.
Minulla on sairastumiseni myötä tullut univaikeuksia illalla. Ajattelen vain sairauttani ja mitä kaikkea se voi tuoda mukanaan vielä tulevaisuudessa. Ja että mitä kaikkia mahdollisuuksia elämässä sairaus voi viedä, mitä unelmia ja tavoitteita, misä kaikesta minun on luovuttava sairauden takia.
En edes heti kertonut läheisilleni, kun sain diagnoosin. Äitini sai tietää, kun olin käymässä vanhempieni luona ja näki lääkepurkin pilkistävän laukustani. Ilmeisesti äitini oli googlannut lääkkeen nimen ja saanut sitä kautta tietää että se on masennukseen tarkoitettu lääke. "Oletko sairastunut masennukseen?" äitini kysyi myöhemmin sinä iltana enkä enää voinut kieltää ja piilottaa sitä, ja niin sitten myönsin. Äitini meinasi soittaa isällekin, joka oli silloin vielä töissä, mutta estin ja sanoin, että kerrotaan isälle seuraavana päivänä vasta (seuraava päivä oli lauantai).
Isä kuitenkin huomasi heti, kun tuli kotiin, että olimme äidin kanssa itkeneet, ja kerroimme jo samana iltana isällekin. Voi sitä itkun määrää...
Minua helpottaa tieto, että tutkijat tekevät masennuksen parantamiseksi jatkuvasti töitä, ehkä jo minun elinaikanani saadaan tietää, mikä masennuksen aiheuttaa (virus? kudosvaurio? kemiallinen häiriö?) ja ehkä ehdin saada hoidonkin siihen.
Vastaukset 8
Vanhimmat
Anteeksi, tuli väärälle palstalle. Piti mennä masennus-palstalle..
Kyllä sitä jo tiedetään minkä masennuksen aiheuttaa. Siihen voi olla monia syitä, lue tästä: http://en.wikipedia.org/wiki/Depression_(mood)#Causes
Ja sinähän olit jo saanut lääkitystä masennukseen, niin en oikein ymmärrä miksi sanot että siihen ei ole hoitoa.
Masennukseen ei ole hoitoa. Lääkitys voi joidenkin kohdalla lievittää oireita. Mahdollinen parantuminen ei silloin ole puhtaasti lääkkeiden ansiota, vaan masentunut saattaa saada lääkkeiden avulla muilta osin elämänsä raiteilleen ja kykenee käsittelemään masennuksen aiheuttaneita asioita.
Vähän niin kuin selkäkipuiselle määrättäisiin kipulääkitys, jonka avulla hän pysty liikkumaan. Liikunta ja selän normaali käyttö on todettu parhaaksi avuksi pitkittyneeseen selkäkipuun. "Hoitona" ei silloin toimi lääke, vaan liikunta. Lääke vain lievittää oireita.
Masennuksen paras hoito on tuskallisten kokemusten läpikäyminen luotettavan ja tasapainoisen ihmisen kanssa. Tuskalliset kokemukset voivat joskus tuntua mitättömiltäkin mutta herkemmän ne ovat saattaneet suistaa raiteiltaan, jos varhaislapsuudessa on vastaavia traumaattisia hylkäämiskokemuksia tms.
Ainakin osa masennuksesta on ihan puhtaasti aineenvaihdunnallinen ja siis yhteydessä aivojen välittäjäaineisiin. Lääkettä kannattaa ottaa jos siitä kokee olevan apua. Se on ihan sama kuin joku toinen potee diabetesta ja ottaa lääkkeenä insuliinia tai joku tyroksiinia kilpirauhasen vajaatoimintaan.
Ja masennus voi helpottaa ja jopa parantua ihan niin kuin mikä muukin sairaus. Ja ihminen oppii elämää sairauden kanssa jos ei satu löytämään parannuskeinoa.
Aloittajan tekstistä tulee mieleen ns. täydellinen perhe, jossa mitään vajavaisuuksia ei siedetä. Vanhemmat saavat nyt säilyttää "terveen paperit" kun perheessä on virallisesti yksi sairas. Masennus johtuu perheen sairaista vuorovaikutussuhteista ja ainoa lääke on irtautua henkisesti lapsuuden perheestä ja kasvaa aikuiseksi omaksi yksilöksi.
Hei pelottaa
On aivan luonnollista, että sairastuminen herättää erilaisia epävarmuuksia ja huolta tulevaisuudesta. Osittain nämä epätoivon tunteet, joista kirjoitit, ovat masennuksen oireitakin. On todettu, että vertaistuki auttaa ihmisiä sairastumisessa kaikkein parhaiten. Jaksatko ottaa selvää, millaista vertaistukea paikkakunnallasi on tarjolla. Tietoa saa terveyskeskuksistakin. Myös seurakunnat järjestävät monin paikoin maksutonta toimintaa mielenterveyskuntoutujille: ryhmiä, retkiä, juhlia yms. Kannattaa siis myös kysyä oman asuinalueen diakoniatyöntekijätlä tukea masennuksesta toipumiseen. Toipumista edistävät monet tekijät yhdessä; lääkitys, terapia, vertaistuki ja muu kuntoutustoiminta.
Merja, diakoni
Masennus on vakavin sairaus jonka tiedän. Toivottavasti parannut masennuksesta ja sairastut sen sijaan vaikka aivosyöpään tai parkinsonin tautiin. Toivon sinulle hyvää.
Masennus johtuu monilla vääränlaisesta ruokavaliosta. Itsekin saan itteni sekoamaan juomalla sokerilimuja, syömällä valkoista jauhoja paljon sisältäviä ruokia, karkkia, sokeria jne.
Valkoinen jauho muuttuu kropassa sokeriksi.....
Ei autokaan kulje väärällä bensalla....