Ahdistuneisuus on vaivannut minua jo yläasteikäisestä. Mitä vanhemmaksi olen tullut sen pahemmaksi ahdistus on mennyt. (nyt 30v) Olen käynyt terapiassa ja syönyt jos jonkin näköistä pilleria. Mun elämä on ollut aika sirpaleista, eikä mikään ole johtanut oikein mihinkään. Olen yrittänyt opiskella ja kokeillut eri alojakin, yhdeltä alalta jopa valmistuin. Olen myös ollut erinäisissä työtehtävissä mutten koskaan paria kolmea kuukautta pidempään. Jotenkin alkanut aina ahdistamaan niin että olen lopettanut.
Olen tässä viimeisen kolmen vuoden aikana saanut kuulla jos jonkin näköistä kommenttia ja kysymystä. Läheisenikin saattavat mainita tilanteestani siihen tyyliin että mulle tulee ihan hirveä olo. Välillä tajuan kommenteista, että tästä mun "tilanteesta" on puhuttu porukalla. Eli laiska työnvieroksuja jota ei vain kiinnosta työnteko, joka ei tiedä tohon ikään mennessä mitä tekee elämällään vaikka kyllä jo pitäis tietää, muilla ikäisillä jo ura ja ties mitä.
Mua on alkanut ahdistaa tämä ihan älyttömästi. Jotenkin häpeän koko elämääni; keskenjääneitä sekalaisia opintoja, työpaikkoja joista olen irtisanoutunut. Nyttenkin jos joku mainitsee niin sullahan on kokemusta siltä alalta, rintaan nousee ahdistus ja häpeä.
Nyttenkin ongelma ratkeisi menemällä töihin. Mutta olen yrittänyt sitä jo useaan kertaan. Ahdistun työstä, vastuusta, virheistä, muista ihmisistä yms. Olin joskus pari viikkoa siivoomassa mutta sekin jäi kun parini oli niin inhottava minua kohtaan, eli aina on jotiain.
Nämä ajatukset pyörii koko ajan mielessä. Häpeä ja siitä ahdistus ja epätoivo. Tunnetilani ovat tosi voimakkaita. Maha on lähes joka aamu ja päivä kuralla, saataan oksennella, en syö juurikaan paitsi kun vedän 30mg opamoxia. Olen yrittänyt myös kertoa tilanteestani läheisille ja niille muutamalle ystävälle, muttei tämä asia mene heidän tajuntaansa. He eivät ymmärrä miksi minä ahdistun, joten olen sitten vain laiska työtävieroksuva loinen.
Tiedän ettei mun tarvitse hävetä eikä välittää muiden mielipiteistä. Tämä on mun elämä ja mä elän sen niinkuin elän. Lisäksi nämä mua arvostelevat ihmiset eivät tiedä yhtään mitään mistään ja kuinka paljon kärsin tilanteesta, joten mun ei tarvitse edes välittää näiden empatiakyvyttömien ihmisten mielipiteistä. Mutta miten saan tuon omaan päähäni ?? Olen yrittänyt niin yksin kuin terapeutin kanssa. Ainavaan ahdistaa eikä loppua näy.
Välillä olo on tosi synkkä. Kerran jopa kirjoitin jo jäähyväiskirjeen. Kun ette elävänä tajunneet niin tajuattekohan nyt ?
Olen tässä viimeisen kolmen vuoden aikana saanut kuulla jos jonkin näköistä kommenttia ja kysymystä. Läheisenikin saattavat mainita tilanteestani siihen tyyliin että mulle tulee ihan hirveä olo. Välillä tajuan kommenteista, että tästä mun "tilanteesta" on puhuttu porukalla. Eli laiska työnvieroksuja jota ei vain kiinnosta työnteko, joka ei tiedä tohon ikään mennessä mitä tekee elämällään vaikka kyllä jo pitäis tietää, muilla ikäisillä jo ura ja ties mitä.
Mua on alkanut ahdistaa tämä ihan älyttömästi. Jotenkin häpeän koko elämääni; keskenjääneitä sekalaisia opintoja, työpaikkoja joista olen irtisanoutunut. Nyttenkin jos joku mainitsee niin sullahan on kokemusta siltä alalta, rintaan nousee ahdistus ja häpeä.
Nyttenkin ongelma ratkeisi menemällä töihin. Mutta olen yrittänyt sitä jo useaan kertaan. Ahdistun työstä, vastuusta, virheistä, muista ihmisistä yms. Olin joskus pari viikkoa siivoomassa mutta sekin jäi kun parini oli niin inhottava minua kohtaan, eli aina on jotiain.
Nämä ajatukset pyörii koko ajan mielessä. Häpeä ja siitä ahdistus ja epätoivo. Tunnetilani ovat tosi voimakkaita. Maha on lähes joka aamu ja päivä kuralla, saataan oksennella, en syö juurikaan paitsi kun vedän 30mg opamoxia. Olen yrittänyt myös kertoa tilanteestani läheisille ja niille muutamalle ystävälle, muttei tämä asia mene heidän tajuntaansa. He eivät ymmärrä miksi minä ahdistun, joten olen sitten vain laiska työtävieroksuva loinen.
Tiedän ettei mun tarvitse hävetä eikä välittää muiden mielipiteistä. Tämä on mun elämä ja mä elän sen niinkuin elän. Lisäksi nämä mua arvostelevat ihmiset eivät tiedä yhtään mitään mistään ja kuinka paljon kärsin tilanteesta, joten mun ei tarvitse edes välittää näiden empatiakyvyttömien ihmisten mielipiteistä. Mutta miten saan tuon omaan päähäni ?? Olen yrittänyt niin yksin kuin terapeutin kanssa. Ainavaan ahdistaa eikä loppua näy.
Välillä olo on tosi synkkä. Kerran jopa kirjoitin jo jäähyväiskirjeen. Kun ette elävänä tajunneet niin tajuattekohan nyt ?
Vastaukset 1
Vanhimmat
Ai että tuo teksti oli just kun omasta elämästä. Olen 33v ja pisin työsuhde on ollut 4kk.
Ei kertaakaan potkuja vaan aina olen itseni irtisanonut.
Ahdistus, sosiaalistentilanteiden pelot ym. on toisaalta rajoittanutkin joihinkin työpaikkoihin hakeutumista...
En vaan itsekkään osaa käsittää mikä mussa on kun ahdistun liikaa ja se häpeä omasta epäonnistumisesta työelämässä on läsnä kokoajan.
Olenkin taas hakeutumassa terapiaan josko sieltä jotain apua tilanteeseen saisi tai edes että käsittäisin paremmin miksi käyttäydyn näin.
Mutta sen tiedän että ei musta koskaan mitään uraohjusta tulekkaan kunhan löytäisi mielekkään työn jota sitten jaksaisi vuosia tehdä ahdistumatta.
Pitäisi jotenkin olla välittämättä liikaa muiden mielipiteistä.