Olen vasta muuttanut pois kotipaikkakunnaltani, ja uudessa kaupungissani olen saanut hyviä ystäviä, sellaisia jotka oikeasti välittävät minusta. Toisin oli ja on edelleen tällä kotipaikkakunnallani. Aina kun tulen käymään ja näen "kavereitani", he käyttäytyvät kuin minua ei olisikaan. Minulle ei puhuta, kukaan ei edes katso minuun päin. Juttu luistaa porukassa, mutta jos minä avaan suuni ja sanon jotain, kaikki hiljenevät ja syntyy kiusallinen, vaivaantunut tilanne. Ikää kuin muut ajattelisivat: "voi ei, nyt se sanoi jotain, nyt se on pakko huomioida".
Olen aina ollut hiljainen ja enemmän tarkkailijatyyppiä, mutta pikkuhiljaa tämä käytös minua kohtaan alkaa todella ärsyttää. Nyt kun olen saanut uudella paikkakunnalla oikeasti ystäviä, niin sen oikein huomaa miten välinpitämätöntä käytöstä minuun kohdistetaan.
Tuli pieni avautuminen, mutta tää on oikeesti henkisesti tosi rankkaa. En tiedä miten saisin muut huomaamaan oman käytöksensä ja häpeämään sitä. Olen kyllä eräälle heistä sanonut suoraan että on ikävää jäädä aina ulkopuolelle, mutta tuloksetta. Miten naisten maailma voi olla näin julma!!?!
Olen aina ollut hiljainen ja enemmän tarkkailijatyyppiä, mutta pikkuhiljaa tämä käytös minua kohtaan alkaa todella ärsyttää. Nyt kun olen saanut uudella paikkakunnalla oikeasti ystäviä, niin sen oikein huomaa miten välinpitämätöntä käytöstä minuun kohdistetaan.
Tuli pieni avautuminen, mutta tää on oikeesti henkisesti tosi rankkaa. En tiedä miten saisin muut huomaamaan oman käytöksensä ja häpeämään sitä. Olen kyllä eräälle heistä sanonut suoraan että on ikävää jäädä aina ulkopuolelle, mutta tuloksetta. Miten naisten maailma voi olla näin julma!!?!
Vastaukset 4
Vanhimmat
Itekin olen kokenut tuota samaa. Nykyään olen paljon itsevarmempi ja vähemmän ujo kuin esim. kouluaikana jolloin olin TODELLA ujo ja hiljainen ja luokkakaverit olivat todella etäisiä mulle. Yksi kesä kun olin luokkakokouksessa ja näin pitkästä aikaa näitä vanhoja luokkakavereita niin kyllä vastaanotto oli niin jäätävää. En tietenkään ollut mitenkään katkera kouluajoilta mutta huomasin vain että he olivat yhä niin etäisiä kuin mitä muistan ja heidän asenteensa oli samanlainen minua kohtaan. Vaikka yritin olla ystävällinen ja puhella niitä näitä ja kysellä kuulumisiakin niin ei ketään tuntunut kiinnostavan mun asiat ja se toi lähinnä vain ihmetystä miksi olen niin "erilainen" kuin ennen kun en ollut enään niin sulkeutunut. Olin kuin lammas susien joukossa. Jälkeenpäin ajateltuna oli virhe mennä silloin sinne, mutta kun kerran minut kutsuttiinkin niin päätin uteliaisuuttani mennäja odotukset olivat että siitä olisi tullut mukavaa. Jätti se kieltämättä vähän ärsytystä hetkeksi aikaa mutta turha pahoittaa mieltä ja pitää keskittyä siihen hyvään mitä on. Niinkuin sullakin on uudessa kotikaupungissasi uudet välittävät ystävät. Pidä niistä kiinni! :)
helppo neuvo; OLE VARUILLASI AINA.
helppo mutta huono...
Minulla on ihan sama tilanne ja lisäksi muut puhuvat minulle kuin olisin pikkulapsi. Kuin olisin jotenkin henkisesti jälkeenjäänyt, kun en saa suunvuoroa ryhmässä. Joskus tekisi mieli läimäyttää eräistä ihmisistä tällaiset luulot pihalle...