Oletteko koskaan menettäneet muistianne?
Minä olen ja toisinaan kaipaan siihen tilaan. En muistanut edes etten muista joten en osannut olla edes hätääntynyt tilastani. Minulle kyllä kerrottiin että olen saanut kovan iskun päähäni ja minulla on aivotärähdys sekä muistin menetys, mutta vajaassa minuutissa olin jo unohtanut sen.
Sitä kaipaan. Tilaa jossa muistaa vain identiteettinsä mutta ei juurikaan mitään muuta ja mikään uusi informaatio ei muistissa pysy minuuttiakaan.
Tapahtuu niin paljon sellaisia asioita elämässä jotka tuottaa kipua niin pitkään muistoinakin. Muistot satuttaa, vaikeuttaa elämää, monimutkaistaa asioita. Ne ovat vain muistoja, menneitä asioita joille ei voi enää mitään. Mitä siis muistoilla/muistilla teen?
Yritän oppia niistä ja tulla viisaammaksi. Kasvaa ihmisenä. Ammentaa niistä viisautta jolla ehkä ymmärrän ja osaan auttaa muita.. mutta toisinaan muistot sattuu niin paljon että ikävöin onnettomuutta, jossa päähäni saisin uuden iskun jonka seurauksena muistini pyyhkiytyisi pysyvästi tyhjäksi.
Se tila oli niin vapauttava ja helpottava kun ei edes muistanut että ei muista!
Tyhjällä muistilla olisi helpompi jatkaa elämää ilman turhia painolasteja.
Minä olen ja toisinaan kaipaan siihen tilaan. En muistanut edes etten muista joten en osannut olla edes hätääntynyt tilastani. Minulle kyllä kerrottiin että olen saanut kovan iskun päähäni ja minulla on aivotärähdys sekä muistin menetys, mutta vajaassa minuutissa olin jo unohtanut sen.
Sitä kaipaan. Tilaa jossa muistaa vain identiteettinsä mutta ei juurikaan mitään muuta ja mikään uusi informaatio ei muistissa pysy minuuttiakaan.
Tapahtuu niin paljon sellaisia asioita elämässä jotka tuottaa kipua niin pitkään muistoinakin. Muistot satuttaa, vaikeuttaa elämää, monimutkaistaa asioita. Ne ovat vain muistoja, menneitä asioita joille ei voi enää mitään. Mitä siis muistoilla/muistilla teen?
Yritän oppia niistä ja tulla viisaammaksi. Kasvaa ihmisenä. Ammentaa niistä viisautta jolla ehkä ymmärrän ja osaan auttaa muita.. mutta toisinaan muistot sattuu niin paljon että ikävöin onnettomuutta, jossa päähäni saisin uuden iskun jonka seurauksena muistini pyyhkiytyisi pysyvästi tyhjäksi.
Se tila oli niin vapauttava ja helpottava kun ei edes muistanut että ei muista!
Tyhjällä muistilla olisi helpompi jatkaa elämää ilman turhia painolasteja.
Vastaukset 9
Vanhimmat
Kyllä, vihjaileva rakkine ei lopeta.
Muistot tekee joskus kipeää. Itselläkin on kipeitä muistoja. Kaikkein hankalinta minusta on katsoa toisen kärsimystä. Halusin lukemattomat kerrat lohduttaa, tulla selän taakse ja kietoa kädet ympärilleen. Lähteä yhtä matkaa, olla hänen kanssaan. Yritin olla iloinen muiden tuesta ja piristämisestä hänen kohdallaan, vaikka kaikkein mieluiten olisin ollut heidän paikallaan. Mulla oli sanomattoman suuri tarve hoivata ja rakastaa häntä ja on vieläkin. Kuinka kaunista se olisi ollutkaan jos olisin voinut tehdä niin... Kuinka paljon olisin nauttinut siitä, no enhän tiedä, olisiko hän nauttinut, mutta unelmoin paljon hänestä.
Pahinta on katsoa/kuunnella läheisen/ rakkaan kärsimystä.
Aina ei voi saada vierelleen sitä, jonka toivoisi, joka olisi lähelläsi siinä tilanteessa ja arjessa muutenkin. Kun on ehditty jo elää elämää ja kummallakin omansa toisistaan erillään ,eikä kaikkea elettyä ja rakennettua voi purkaa pois, eihän siinä olisi mitään järkeäkään.
Ei halua hajoittaa häntä josta pitää, et hänen elämäänsä ja kotinsa .
Sen aistii kyllä, luota siihen, vaikka et saanut ehkä fyysisesti olla tukena, niin kyllä sen tuntee henkisenä tukena. Jotenkin ne hyvät ajatukset välittyy, kun näkee sen toisen.
Mä olen mennyt pitkästi matkaa ja pahimpien päivien yli tsempaten itseäni muutamilla sanoilla ja katseella, jotka sain lähes oudolta ihmiseltä ja jota en ikänään unohda.
Hän tuskin sitä tietää, mut niin se vain on.
Aloituksesta.. Mä en ole menettänyt muistiani sillä tapaa, että siinä olisi isoja tyhjiä aukkoja, etten olisi koko ajan tiennyt, kuka olen ja mitä oikeasti tapahtuu. Jotain keskusteluita on, joita en muista tarkalleen. Silloin olin sairas ja en tarkalleen muista ihan kaikkia sanomisiani .
En tiedä kamalampaa aikaa elämässäni, kuin sen, kun pelkäsin tosisani menettäväni itseni, itsemääräämisoikeuteni.
Olin arvioinut itseni ja jaksamiseni väärin. En tiennyt, että voisin tiltata noin.
En voinut luottaa tunteisiini, ajatuksiini ja siihen, miten tulkitsin näkemäni ja kuulemani. En hallinnut itse omaa elämääni. Hirveintä, mitä olen kokenut.
Enkä kyllä haluaisi menettää muistiani, en mistään kohdasta,, en mistään.
Totta, puhut viisaasti. Ei toisen luottamusta saisi pettää, ei sitä ihmistä josta välittää. Se on järkevää. Joskus vain pitää kuolla itselleen ja omille toiveilleen. Mulla on se ongelma, että olen jäänyt taas tähän. En tiedä, miten pääsen pois "hänestä". Olen eksynyt hänen huoneisiin täällä. Haluan lopettaa kaipaamisensa, lähes vieraan ihmisen kaipaamisen, mutta ei. Täällä ollaan. Ehdota jotain jos vielä täällä olet, miten pääsen tästä kurimuksesta.
Psykoosiko? En minäkään järkeäni/mielenterveyttäni haluaisi menettää mutta muistista olisi kiva pyyhkiytyä ne kamalimmat tapahtumat pysyvästi.
Toisille tapahtuu kaikki mahdollinen ja toiset pääsee vähemmällä. Minä olen se jota elämä ei ole helpolla päästänyt. Toisaalta se on onni koska paljon rikkaammin ja moniulotteisemmin olen elämää nähnyt, toisaalta se on onnettomuus ja painolasti koska kannan mukanani paljon tuskallisia muistoja.
Sen voin sanoa neuvona itsekin pahoissa tilanteissa ollessani että todellisessa hädässä oleva ei ehkä enää jaksa sitä tukea ja apua vaatia. On jo liian väsynyt. Ei riitä voimia hälyn nostamiseen, itsestä huolehtimiseen, huomion herättämiseen, Tuen vaatimiseen.
Ihminen vain saattaa maata uupuneena kotona ja kärsiä yksin viikkoja kuukausia ehkä jopa vuosia.. Jos näette läheisen pahan olon ja teillä sitä voimaa on niin tehkää se tuen ja avun antaminen oma-aloitteisesti.
Avun tarvitsija voi reagoida siihen ihan miten vain. Itsellä oli välillä torjuntaakin koska omaa avun tarvettaan ja kykenemättömyyttä selvitä yksin ja huolehtia itsestään voi olla aikuisen vaikea myöntää. Myös omien asioiden kertominen voi olla vaikeaa kun kyse vaikeista asioista. Saattaa sulkeutua.
Omille ystäville olen monesti tehnyt niin että olen vain sanonut että en halua tunkea uteleen mutta jos joskus haluaa puhua ja kaipaa kuuntelijaa niin olen käytettävissä.
Silloin ei painosta liikaa eikä tunge liikaa mutta ilmaisee toiselle tukensa sekä antaa toiselle mahdollisuuden valita itse tarvittaessa sen minulle puhumisen keinon. Jos siltä tuntuu. Hänelle on kuitenkin annettu "avain" ja hän saa päättää itse käyttääkö sitä vai ei. Tietää että sitä voi ja on lupa käyttää jos siltä tuntuu.
mitä iskuja oot päähän saanut ?
Muistin menetykseen johtanut oli liikenneonnettomuuden aiheuttama.
En ole koskaan menettänyt muistia. Ikävät asiat tuppaa haalistumaan vähitellen ja laimenemaan, vaikka tosi vaikeitakin aikoja on ollut. Kai se on perusluonteeni myös, olen ikuinen optimisti, jopa toivottoman optimistinen ;). Mulla on taipumus muistaa paremmin hyvät ja kivat asiat, joskin sekin voi joskus olla ongelma - muistella liikaa kaikkea ihanaa, oikein nautiskella niistä muistoista.
Joskus olen kironnutkin muutenkin hyvää muistiani. Joskus olis ehkä helpompaa, kun ei muistaisi niin hyvin kaikkea häneenkin liittyvää. Ja nyt tarkoitan kaikkea positiivista häneen liittyvää.
Muistan todella paljon ikäviä asioita,mutta itseäni en muista.