tuntemattomasta miehestä

Aikanaan istuin kesäyössä tyhjien sivujen ja kynän painostamana. Tuolloin tapasin miehen, jonka tarinan kirjoitin eriskummalliseen muotoon. Tuo mies oli kalastaja, joka ahavoitunein käsin nosteli verkkojaan. Hänen silmissään oli elämän mennyt polte, ja menetysten aiheuttama jää. Vuodet vietettyinä rakkaan poismenoa seuraten koskettivat minua elämäntarinana hyvin syvästi.
Kuitenkin tuolla merellä hän oli vapaa, yhteydessä johonkin suurempaan, kenties rauhaan maailmantuulten tuomaan. Hänen tekemisessään heijastui kokemuksellinen tieto, luja ammattitaito, ja sellainen sisu jolle rotat ja rikkaruohotkin ovat kateellisia.
Mies ei tarvinnut sanoja sillä hänen olemuksensa kertoi enemmän kuin homehtuneiden kirjastojen elämänkerrat mielensarjana.
Nyt vuosia myöhemmin olen kohdannut sen miehen uudestaan. Tuosta miehen kirjoittamani elämäntarina tuomittiin oudoksi eikä sitä kauneutta, jonka näin siinä miehessä koskaan kukaan muu ymmärtänyt.
Nyt mies kävelee piennarta pitkin. Harmaat kivet ohjaavat hänen kulkuaan suurempien kivien luokse. Sellaisten historiaa viestittävien kivien luona menneet ihmiset laulavat säveliään, ja muistuttavat elon päädyn puista.
Tuon miehen katse on muuttunut. Tyytyväisyys heijastuu mentaalisena rauhana, mutta hän on edelleen kaunis ja hänen elämäntarinansa silittää sydäntäni. Tuo mies hymyilee vaikka lukeekin muutamia rivejä omasta elämästään rinnakkaisista kivistä.
Tuo mies yrittää jälleen kertoa minulle jotain, jotain jonka vain minä ymmärrän.
Hän ei laita koristeita kivillä sillä kivet ovat täydellisiä sellaisenaan vaikka niitä ei ensin hyväksytä. Tuo mies laittaa kätensä olkapäälleni, ja antaa minun ymmärtää että tämä on viimeinen kerta kun tapaamme näissä merkeissä. Hänen silmänsä puhuvat tämän hetken hyvästä olosta enkä tarvitse häntä enää.
Tuon miehen tarina oli tarina jonka kirjoitin ja se on tarina jota edelleen kirjoitan.