Olin ennen kaikista ihmisistä eritäytynyt erakkoluonne. Sosiaaliset kontaktini rajoittuivat muutamaan henkilöön, joita näin silloin tällöin ohimennen. Elämäni erakkona ei ollut helppoa ja kärsin unettomuudesta ja huonosta itsetunnosta. Jotenkin onnistuin pyristelemään kohti parempaa huomista ja opiskelin itselleni ammatin.
Eräänä päivänä tein täyskäännöksen, voitin itseni ja uskaltauduin ihmisten pariin. Aloin käydä tapahtumissa ja sain jopa uusia kavereita. Kaikki vaikutti hetken upealta ja olin onnellinen. Sitten tapahtui muutos pahempaan, koska aloin nähdä asioita joita en ennen ollut nähnyt. Näin esimerkiksi, että olin ollut koko entisen elämäni ajan onneton. Tajusin että minulta puuttui elämänkokemusta, enkä ikinä voisi saavuttaa kaikkea sitä mitä muut olivat saavuttaneet. Olin ollut yksin 20 vuotta elämästäni. En ollut ikinä seurustellut, en ollut teini, en käynyt ulkona, en harrastanut, en kokeillut erilaisia asioita, en matkustanut enkä tehnyt mitään muutakaan mitä ihmiset yleensä olivat tehneet. Siksi tajusin ettei kukaan koskaan voisi ymmärtää minua, eikä kukaan luultavasti tulisi ikinä kiinnostumaan minusta ihmisenä. Tajusin että elämästäni 20 vuotta oli hukkaan heitettyä aikaa ja että tuo aika estäisi minua saavuttamasta unelmiani myöskin tulevaisuudessa. Sinä hetkenä kun tämän tajusin kiistin oman ihmisyyteni ja kyseenalaistin kaiken jatkumisen. Masennuin pahasti ja aloin ajatella kaikenlaista.
Mitä jos tekisin polttoitsemurhan, koska olen tullut umpikujaan? Vastustan periaatteesta itsemurhaa, mutta en kykene enää näkemään mitään mieltä tässä elämässä. Tyhjyyden tunne tulee silloin kun olen yksin ja se tunne on kamala. Millään ei enää ole mitään merkitystä.
Eräänä päivänä tein täyskäännöksen, voitin itseni ja uskaltauduin ihmisten pariin. Aloin käydä tapahtumissa ja sain jopa uusia kavereita. Kaikki vaikutti hetken upealta ja olin onnellinen. Sitten tapahtui muutos pahempaan, koska aloin nähdä asioita joita en ennen ollut nähnyt. Näin esimerkiksi, että olin ollut koko entisen elämäni ajan onneton. Tajusin että minulta puuttui elämänkokemusta, enkä ikinä voisi saavuttaa kaikkea sitä mitä muut olivat saavuttaneet. Olin ollut yksin 20 vuotta elämästäni. En ollut ikinä seurustellut, en ollut teini, en käynyt ulkona, en harrastanut, en kokeillut erilaisia asioita, en matkustanut enkä tehnyt mitään muutakaan mitä ihmiset yleensä olivat tehneet. Siksi tajusin ettei kukaan koskaan voisi ymmärtää minua, eikä kukaan luultavasti tulisi ikinä kiinnostumaan minusta ihmisenä. Tajusin että elämästäni 20 vuotta oli hukkaan heitettyä aikaa ja että tuo aika estäisi minua saavuttamasta unelmiani myöskin tulevaisuudessa. Sinä hetkenä kun tämän tajusin kiistin oman ihmisyyteni ja kyseenalaistin kaiken jatkumisen. Masennuin pahasti ja aloin ajatella kaikenlaista.
Mitä jos tekisin polttoitsemurhan, koska olen tullut umpikujaan? Vastustan periaatteesta itsemurhaa, mutta en kykene enää näkemään mitään mieltä tässä elämässä. Tyhjyyden tunne tulee silloin kun olen yksin ja se tunne on kamala. Millään ei enää ole mitään merkitystä.
Vastaukset 15
Vanhimmat
Ei ei. Et ole menettänyt mitään. Jeesuksen kanssa sä saat kaiken takaisin, jopa kaksinverroin. Niin Raamattu lupaa. Muista rukoilla.
Haluan vain sanoa, että et ole mitenkään ainutlaatuisessa tilanteessa. Minulla on suurin osa elämääni ollut samanlaista kuin sinulla. Emmekä varmasti ole ainoat. Ehkäpä osaat ajatella syvällisemmin asioista ja elämästä, koska et ole ollut pintaliitäjä, joka juoksee tapahtumista toiseen ajattelematta sen syvällisemmin asioista. Mielestäni elämäsi ei varmasti ole ollut turhaa.
Polttaminen sattuu pitkään, ei sitä kukaan halua.
on monia ihmisiä jotka ovat samassa tilanteessa, tuollaisista asioista ei vain heti ensitapaamisilla puhuta...minäkin olin eristäytynyt, minulle diagnosoitiin sosiaalisten tilanteiden pelko, jopa kaupassa käyminen ahdisti. Kävelin pitempiä reittejä vain välttääkseni näkemästä ihmisiä. Istuin vain koneella kaiken vapaa-aikani enkä käynyt missään. Kävin psykologilla juttelemassa, ajan kanssa helpotti! osallistuin kuntouttavaan työtoimintaan, siellä tapasin monia mielenkiintoisia ihmisiä, paljon erilaisia tarinoita kuulin, suurin osa jäi yhdentekeviksi henkilöiksi, olimme vain samassa kuntouttavassa työpaikassa..mutta parista tuli kavereita, heitä vuosienkin jälkeen välillä näen, sekä myöskin tutustuin siellä nykyiseen mieheeni ja nykyään minulla on perhe, en olisi sitä silloin uskonut. Ei alussa tarvitse kertoa kaikkea omasta historiastaan, puhuu vain mielenkiinnonkohteistaan ja muusta yleisesti, tekee yhdessä jotakin mukavaa. sitten ajan kanssa voi avautua enemmän omista asioistaan, ehkä sillä toisellakin on tarina kerrottavanaan, tai vaikkei olisikaan voi toinen silti haluta olla siinä. Kaikki ei suinkaan ole toivotonta menneisyytesi takia! :) tsemppiä!
ja lisään vielä, että kyllähän sinä voit nyt tulevaisuudessa tehdä noita asioita joista silloin jäit paitsi, vielä on aikaa! ja ei se menneisyys yksin määrittele ihmistä. Luonne merkitsee paljon ja se mitä sinä olet tänä päivänä. vaikeat kokemukset ovat kasvattaneet sinua ihmisenä, olet oivaltanut asioita. mennyttä ei voi muuttaa, mutta sinä voit vaikuttaa siihen mitä tänään teet :) eikä kukaan tiedä mitä huomenna tapahtuu.
Jokainen elämä on erilainen. Tässä tilanteessa on sinulle taas uusi pähkinä purtavaksi ja niitä on varmasti tulossa vielä lisää. Itse olen samassa tilanteessa enkä koe selviytyneeni vielä kovinkaan hyvin. Ehkä ihmisten välinen rakkaus on se, jonka koen kaikkein kivuliaimmaksi menetykseksi itse tässä tilanteessa. En aiemmin tiennyt mitään siitä, nyt osaan aistia pieniä hetkiä siitä mitä läheisyyttä muiden ihmisten välillä todella onkaan ja kuinka todennäköisesti kaikki näistä silti tulevat sokaistumaan tällekkin rakkaudelle. Sietämätöntä tuskaa itselleni nähdä tätä ja olin jo itsekin varma etten tätäkään päivää enää näkisi, mutta tässä sitä nyt taas mennään sekaisin kuin seinäkello. Mutta kukapa tässä elämässä lopulta saisikaan sellaista rakkautta, jota itse kaipaisi. Kai se on se kuuluisa luoja joka viskelee yhä suurempia kiviä tiellemme. Kun edellisen vaikeuden selättää niin seuraava on aina luvassa. Miten voimakkaat ovat sielujemme voimat, jotka yksin pyrkivät pitämään näitä mielen rakenteita kasassa. Usko alkaa loppua, mutta löytyy kyllä uudestaan kun jaksaa odottaa. Loppujen lopuksi kun katson näitä rakastuneita ihmisiä, eivät he näytä aina olevan sen onnellisempia. Riippuu tietysti kehen vertaa mutta se kuka nöyryyden lopulta löytää tulee olemaan onnellisin.
Minulle tuli tekstistäsi mieleen muutama kysymys, "Lauttamatka manalaan".
Minkä koet keskeiseksi syyksi siihen, että sinusta alun perin tuli erakko? Oletko peruspersoonallisuudeltasi niin introvertti, että erakoiduit? Vai arvioitko joidenkin olosuhdetekijöiden tai traumaattisten kokemusten johdattaneen sinut erakon elämään?
Lisäsikö tieto tuskaasi – jopa itsetuhoisiin ajatuksiin asti – vain siitä syystä, että koet, ettei sinua ymmärretä elämänkaaresi erilaisuuden takia? Millä tavalla tämä ymmärtämättömyys ilmenee käytännössä?
Oletko ajatellut, että keskimääräisestä poikkeava elämänkaari voi olla kiinnostava? Sisältääkö kokemushistoriasi erakkona aineksia tarinoille, oivalluksille, näkökulmille, kritiikille, joilla voisit saavuttaa jopa jotain korkeampaa kuin keskivertaisuutta?
Vai onko kyse siitä, että haluaisit nimenomaan niitä tavallisia, joskin hienoja asioita, kuten perheen ja läheisiä ystäviä (jotka ymmärtävät sinua), mutta koet, että sosiaalisten kokemusten ja harjoituksen puutteen vuoksi sinulta puuttuvat välineet niiden saavuttamiseen?
Olet oikeassa vastustaessasi periaatteessa itsemurhaa. Pidä kiinni periaatteistasi. Elämme maailmassa, jossa ihmiset syövät periaatteitaan ja julistavat milloin mitäkin ideaa, arvoa ja oppia. Ihmiselämän tuhoamattomuus on pysyvä arvo – joka siitä luopuu, luisuu valheen tielle.
Vastaan kysymyksiisi yksi kerrallaan, mutta paljastamatta liikaa tietoja itsestäni.
Yhtä syytä siihen että minusta tuli introvertti ei ollut. Voin luetella useita syitä, jotka vaikuttivat yhdessä ja pahensivat toinen toisiaan. Lapsuuden perheen köyhyys ja eristäneisyys, koulukiusaaminen, siitä seuraava huono itsetunto, liialliset vaatimukset itseä kohtaan, ikätoverin suorittama seksuaalinen hyväksikäyttö, yhteiskunnan asettamat paineet ja se, että lopulta kaveripiirini hajosi, eikä uusia tuttavuuksia tullut tilalle. Kukaan ei koskaan kutsunut minnekään, mihin varmaan vaikutti kaiken edellä minitun seurauksena hankitut huonot sosiaaliset taidot.
Tieto todellakin lisäsi tuskaani. Ymmärtämättömyys ei oikeastaan ole "tuskani" todellinen syy vaan pikemminkin se mitä ymmärtämättömyydestä seuraa. Samanlainen hakeutuu samanlaisen luokse, joten eipä taida olla kovin montaa sellaista ihmistä, joita minun seurani kiinnostaisi. Jo pelkkä erilaisuus saa aikaan yksinäisyyttä. Se että tiedostan tämän on omiaan tuottamaan kaikenlaista henkistä kärsimystä jopa yöunien menettämiseen asti.
Olen ajatellut että joku pervo saattaa kiinnostua elämänkaarestani. Se kiinnostus on varmasti samanlaista kuin eläintarhan vierailijoilla. Eläimiä on kiva tarkkailla ja tökkiä kepeillä, mutta ei kukaan halua olla häkkiin suljetun gorillan ystävä. Jos joku pervo kirjoittaisi elämästäni kirjan, se kirja saattaisi myydä hyvinkin. En kuitenkaan halua olla kuuluisa sen takia että olen tehnyt ne virheet, jotka olen tehnyt.
Komppaan nimimerkkiä "Tommikohanoisin". Minua kiinnostaa ihmisten läheisyys ja pienet asiat; ne joilla todella on arvoa tässä elämässä. Etenkin rakkaus ja läheisyys tuntuvat kaikkein kipeimmiltä asioilta, joiden saavuttaminen on itselleni käsittämättömän kaukana. Minua ei kiinnosta suuret asiat. Mitä miljonääri tekee rahoillaan jos ei ole ketään jakamassa niitä hänen kanssaan?
Miksi ihmiselämän tuhoamattomuus on pysyvä arvo? Eikö tämän elämän päättäminen minun kohdallani olisi rinnastettavissa eutanasiaan? Vai uskotko sokeasti että tämän kaiken jälkeen vielä olisi toivoa?
Rakkaus ja läheisyys ovat ilman muuta arvokkaampia asioita kuin miljoonat dollarit. En usko, että raha tai se, mitä rahalla voi saada, voisi tehdä elämän mielekkääksi, saati että se olisi ihmiselämän tarkoitus.
Saavutuksilla tarkoitin erilaisia tapoja, joilla omia kokemuksia ja niihin perustuvaa viisautta voi jakaa ihmisten kanssa, ehkä auttaa apua tarvitsevia ja mahdollisesti vaikuttaa tuleviinkin sukupuolviin. Sekin on rakastamista.
Intiimimpi, kiintymykseen perustuva ja persoonaan kohdistuva rakkaus kuuluu kyllä suorastaan ihmisen perustarpeisiin, joten ymmärrän oikein hyvin, että kokemus sen saavuttamattomuudesta aiheuttaa sinussa kärsimystä. Kirjoitustesi perusteella vaikutat kuitenkin henkisesti kypsältä ja ajattelevaiselta ihmiseltä – ehkä läheisyyden ja rakkauden saavattumattomuus onkin vain illuusio? Ehkä joku kaipaa vierelleen juuri sinunlaistasi yksilöä?
Ihmiselämän tuhoamattomuus on pysyvä arvo ihmisarvon takia. Ihmiset itse eivät voi vaikuttaa ihmisarvoon – eivät lisätä tai vähentää sitä – kenenkään kohdalla, oman tai toisten. Jokaisen ihmisen arvo perustuu siihen, että Jumala on luonut ihmisen omaksi kuvakseen. Ihminen ei mahda mitään omalle arvolleen. Itsemurha, myös laillistettu eutanasia, on synti.
Kuulostan varmasti todella epätoivoiselta. Yritä ymmärtää, olen masentunut.
Tarkoitit saavutuksilla elämänkokemusta ja viisautta. Juuri sen puute on yksi syy masennukseni taustalla. Miten ihminen voisi tulla viisaaksi elämänkokemuksellaan, jos hän ei ole elänyt elämäänsä? Minulta puuttuu kokemuksia ja ihmisten välistä kanssakäymistä. Minun on hyvin vaikea uskoa että yksin kirjaa lukemalla tai televisiota katsomalla voi tulla viisaaksi. Kyllä viisauteen tarvitaan muita ihmisiä ja heiltä omaksuttua tietoa höystettynä erilaisilla kokemuksilla, elämyksillä ja tasapainoisella mielellä. Oma mieleni ei tällä hetkellä ole kovin tasapainoinen. Jos todella olisin viisas, ei minun tarvitsis kärvistellä masennuksen kourissa, koska olisin jo ratkaissut ongelmani. Kärsimys tuo viisautta ainoastaan siinä mielessä, että se opettaa arvostamaan niitä pieniä asioita, joita tavallisella ihmisellä on elämässään. Se että jää paitsi itsestäänselvyyksistä opettaa vain ja ainoastaan sen, että itsestäänselvyyksiä ei ole olemassa. Edes puhdas juomavesi ei ole sellainen.
Vaikutan ehkä kypsältä ja ajattelevalta ihmiseltä, mutta sinä et tunne minua. Eikö oikeasti kypsällä ja ajattelevalla ihmisellä olisi enemmän ystäviä ja vähemmän vihamiehiä kuin minulla? Ystäviä ei ole kuin pari ja suurin osa kavereistakin on hyvän päivän tuttuja, joita en paremmin edes tunne. Minua halveksivia ihmisiä sen sijaan on suuri lauma.
Kuten jo mainitsin, samanlaiset ihmiset tuppaavat kiinnostumaan toisistaan. Se tarkoittaa sitä että itseni kaltaiset ihmiset saattaisivat kiinnostua minusta. Mutta olen rikki revitty ihminen, jonka on vaikea saada sosiaalista kontaktia muiden kanssa. Jos minusta kiinnostuva ihminen on samanlainen, me jäämme tuijottamaan toisiamme kaukaa, eikä kunpikaan tee mitään. Siinä kävelemme suoraan onnemme ohitse. Kyllä, rakkauden saavuttamattomuus on kaikkein kipein asia, mikä nykyisestä alennustilastani seuraa. Yritin muuttaa tämän kaiken, mutta ymmärsin vain entistäkin paremmin mihin suohon olen vajonnut. Suosta nouseminen voi viedä vuosia ja sitten on jo liian myöhäistä.
Enkä välitä siitä että ihmiselämän tuhoamattomuus on synti, koska en usko Jumalaan enkä mihinkään yliluonnolliseen. Jos Jumala olisi olemassa ja hän olisi hyvä, minkä takia hän loisi maailman, jossa ihmisiä kidutetaan ja raiskataan kuoliaaksi? Mikäli tarkoitus on "opettaa" kidutuksen uhria, ei Jumala ole hyvä vaan pahempi kuin paholainen itse. Voit väittää, että en voi ymmärtää itseäni suurempaa viisautta, mutta mikäli ihmisten kiduttaminen kuoliaaksi on "viisautta", niin se viisaus ei merkitse minulle mitään vaan on sama asia pahuuden kanssa. Eipä juuri tee mieli uskoa Jumalaan. Minun puolestani saat uskoa jos se tekee sinulle paremman mielen, mutta minä en yksinkertaisesti pysty siihen.
Myöskin kaikesta ihmiselosta syrjään jääneet voivat tuoda oman mielipiteensä julki kaikkeen tähän vaikkapa nettisittiäispaskaan ynnä muuhun, vieläpä erittäin voimakkaasti. Pitää alkaa lentoperämieheksi, teeskennellä riittävän pitkän aikaa vaan ja hokea samoja mantroja kuin muutkin ja sitten eräänä päivänä....
Häpeäidentiteetti - nyt, ja vielä piiiitkään alidiagnisoitu mt-ongelma... Diagnoosi vääntyy nykyään siis muotoon estynyt / välttelevä persoonallisuus.
Kanttii ehdottomasti pohtia, ja jopa tutkituttaa istuuko itte kuvauksiin. Abandonment issues:seista kärsivälle, kuten itselleni, edessä on loputon taival tervehtymisen tiellä - merkittävästi terapian asvustuksella <-- jota Kela kätevästi muuten nyky-Suomessa tukee, mikäli et ole jo hyödyntänyt.
Kirjallisuutta aiheisiin liittyen löytynee niin kotimaamme, kuin etenkin englannin kielellä. Suosittelen.
Niin ja et suinkaan ole yksin. (Tieto joka yllättävyydessään lohduttakoon edes pikkiriikkisesti.)
Se mitä menneisyydessä on tapahtunut ei liity siihen kuka olet nyt. Jos menneisyys masentaa niin elät harhassa.
Kliseetieto voi lisätä sisäistä hämminkiä kun taas tietoisuuden lisääminen auttaa sopeutumaan pahaankin tilanteeseen.
Niin että kuolemaa kohti me jokatapauksessa mennään. Perheellisen on ajateltava perhettään tai läheistään.
Itse viihdyn erakkona oikein hyvin ja pääsin myös työkyvyttömyyseläkkeelle 2013 eli ei ole syytä muuttaa näkemystäni. :)