Luin jutun, missä kerrottiin, että suurimman osan mt.ongelmien taustalla on joku trauma. Mitenteillä? Oletteko traumatisoituneet ja sitten saaneet ihan eri diagnoosin.
Minua on käytetty seksuaalisesti hyväksi ja olen nähnyt väkivaltaa lapsena. Myöhemmin sairastuin masennukseen ja psykoosiin. Sairaalassa ei noteerattu mitenkään, kun kerroin lapsuudestani. Johtuuko kaikki mielisairaudet lopulta traumoista, joita ei ehkä tiedosteta?
Minua on käytetty seksuaalisesti hyväksi ja olen nähnyt väkivaltaa lapsena. Myöhemmin sairastuin masennukseen ja psykoosiin. Sairaalassa ei noteerattu mitenkään, kun kerroin lapsuudestani. Johtuuko kaikki mielisairaudet lopulta traumoista, joita ei ehkä tiedosteta?
Vastaukset 4
Vanhimmat
"Sairaalassa ei noteerattu mitenkään kun kerroin lapsuudestani." Kuunteliko ne sitten sinua ollenkaan mitä kerroit elämästäsi? Entä mitä sinun hoito oli,neurolepti ja/tai masennuslääkityksen viritys ja sitten siviiliin,niinkö?
Kyllä pitäisin itsestäänselvyytenä sitä että ihmisen psyyke alkaa hajoamaan juuri ikävien kokemusten takia mitä on joutunut kokemaan elämässään.Niitä siellä sairaalassa sitten pitäisi käsitellä mutta psykiatrit näyttäisi olevan sitä mieltä että pillereillä kaikki muuttuu taas hyväksi.
Minulle tuli psykiatrisesta "hoidosta" niin pahat traumat että en taida toipua niistä ikinä.
Ihmisillä on taipumus kuvitella, että mitä ilmeisempi ja rajumpi vastoinkäyminen tai kaltoinkohtelu elämässä tapahtuu, sitä voimakkaampi ja tuhoavampi trauma on. En kuitenkaan usko, että yhteys olisi noin suoraviivainen ja että mielenterveysongelmat johtuisivat mitenkään suoraan vastoinkäymisistä. Esimerkiksi jos synnytyskipuja voitaisiin usein verrata jopa kidutukseen, mutta harva nainen varsinaisesti traumatisoituu synnytyskivuista. Niin fyysisen kuin henkisenkin kivun oikeanlainen hallitseminen on se, mikä heikentää traumaattista reagointia. Se miten yhteisössä hallitaan kivun kokemista ja millaisia merkityksiä sille annetaan vaikuttaa siihen, millaisia välineitä yksilöillä on käsitellä negatiivisia kokemuksiaan. Voi olla, että esimerkiksi rajukaan lapsen seksuaalinen hyväksikäyttö ei johda edes psykoosiin taipuvaisella lapsella psykoottiseen oireiluun aikuisena, jos lapsen lähiympäristö tunnustaa ja pystyy kohtaamaan väärinteon. Kyse on siitä, millaisia defenssimekanismeja lapsi oppii hyödyntämää. Siksi tuo psykiatrisen hoidon kyvyttömyys kohdata potilaiden omia kertomuksia ja kokemuksia onkin niin tuhoavaa, koska kokemuksen kieltäminen on usein mielenterveysongelmien ensisijainen syy. Psykiatrinen hoito joka ei anna tilaa potilaan omalle minäkokemukselle voi täten traumatisoida yhtä pahasti kuin alkuperäinen ongelma, jonka takia henkinen tasapaino järkkyi alunperin. Kyse on sosiaalisesta torjunnasta, joka sisäistetään osaksi omaa kokemusmaailmaa ja tapaa hallita negatiivisia tunteita ja kokemuksia. Psykiatriassa tosiaan torjuntaa pidetään paradoksaalisesti keskeisenä psykoosien hoitokeinona, vaikka psykoottiset ihmiset usein kärsivät tästä kaikkein eniten.
eli oikea terapia on sellaista, että myöntelee ja mielistelee itsesäälissä kierivää sairasta, joka syyttelee äitiään siitä, että sukat olivat väärän väriset?
Pahat selvittämättömät traumat jotenkin näkyvät niitä potevan ihmisen mielen ja kehokin kuvassa. Pidän tätä salettijuttuna.
Itsellä ei ole sellaisia vaikkapa sotatilnteessa syntyneitä traumoja, joita kymmenillä tuhansilla ihmisillä parhaillaankin on.
Kuitenkin omat henk.kohta traumat sekä varhaislapsuudessa, että puberteetti-ikäisenä ovat tänäkin vuonna yhä itseä vaivanneet.
Nyt näyttää, etten tarvitse edes aspiriinillä näitä lievittää - lääkäriin kun en näistä jämätraumoista mene.
Hämmästyttävää! 65v. vanha traumatilanne on kiusannut minua vielä tänä keväänä. Sen alkusyynä oli kuitenkin sisarkateus, josta en ollut vaikeuksia yli päästä.